Onkohan tämä 1. normaalia, varsinkin tälläisellä nuorella parikymppisellä? 2. läheisyysriippuvaisuutta? 3. liian vähäisestä ystäväpiiristä johtuvaa? (toisaalta onhan minulla ystävä ja kavereita, ELI pitäisikö niitä kuitenkin olla enemmän?) 4. jotain muuta, mitä?
Esitietoja: Olen 20v tyttö/nainen, 1 hyvä ystävä löytyy, muutama kaveri, hyvät vanhemmat, harrastuksia, työ, tulevaisuuden suunnitelmia. Kaiken pitäisi olla siis ihan ok. Kouluajalla kiusausta olen kokenut ja sen jälkeen huonoa itsetuntoa ja yksinäisyyttä, ailahtelevia mielialoja, lievää masentuneisuutta, mutta osaan kyllä usein nauttia elämästä. Olen yrittänyt olla aktiivinen ja hankkia lisää ystäviä mutta se vie aikansa eikä välttämättä ole niin helppoa.
Ongelmana on se että kiinnyn joskus ihan tajuttomasti treffikumppaniini, ensimmäisen kerran kun "seurustelin" kuukauden 17-vuotiaana niin itkin asiaa puoli vuotta ja roikuin hänessä, sen jälkeen toinen mieleenpainuva tilanne oli viikon tapailun jälkeen jolloin taas itkin tätä "suurta" rakkautta..kuka nyt viikon tapailun jälkeen itkee?
No nyt olen taas tapaillut erästä nuortamiestä johon olen pelottavan paljon kiintynyt (tuntenut 2 kk). Enkä kestä ajatusta jos jokin menee pieleen, ja luultavasti meneekin koska hän muuttaa kauas. Tämän takia en pysty keskittymään kouluun yhtään, pelkkää tyhjyyttä seuraavat puoli vuotta tulevat olemaan. Eihän tälläistä pitäisi ottaa näin raskaasti. Joku toinen olisi vähän apeana seuraavat pari viikkoa, mutta minulta menee kaikki elämänhalu ja tekee mieli takertua kyseiseen henkilöön. Olisin jopa valmis muuttamaan hänen perässään, mutta tiedän ettei se olisi järkevää.
En taidan uskaltaa koskaan enää tapailla ketään..
Esitietoja: Olen 20v tyttö/nainen, 1 hyvä ystävä löytyy, muutama kaveri, hyvät vanhemmat, harrastuksia, työ, tulevaisuuden suunnitelmia. Kaiken pitäisi olla siis ihan ok. Kouluajalla kiusausta olen kokenut ja sen jälkeen huonoa itsetuntoa ja yksinäisyyttä, ailahtelevia mielialoja, lievää masentuneisuutta, mutta osaan kyllä usein nauttia elämästä. Olen yrittänyt olla aktiivinen ja hankkia lisää ystäviä mutta se vie aikansa eikä välttämättä ole niin helppoa.
Ongelmana on se että kiinnyn joskus ihan tajuttomasti treffikumppaniini, ensimmäisen kerran kun "seurustelin" kuukauden 17-vuotiaana niin itkin asiaa puoli vuotta ja roikuin hänessä, sen jälkeen toinen mieleenpainuva tilanne oli viikon tapailun jälkeen jolloin taas itkin tätä "suurta" rakkautta..kuka nyt viikon tapailun jälkeen itkee?
No nyt olen taas tapaillut erästä nuortamiestä johon olen pelottavan paljon kiintynyt (tuntenut 2 kk). Enkä kestä ajatusta jos jokin menee pieleen, ja luultavasti meneekin koska hän muuttaa kauas. Tämän takia en pysty keskittymään kouluun yhtään, pelkkää tyhjyyttä seuraavat puoli vuotta tulevat olemaan. Eihän tälläistä pitäisi ottaa näin raskaasti. Joku toinen olisi vähän apeana seuraavat pari viikkoa, mutta minulta menee kaikki elämänhalu ja tekee mieli takertua kyseiseen henkilöön. Olisin jopa valmis muuttamaan hänen perässään, mutta tiedän ettei se olisi järkevää.
En taidan uskaltaa koskaan enää tapailla ketään..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Osaan kyllä olla yksin ja olenkin itsenäinen silloin kun kaikki on hyvin, mutta pienikin menettäminen on niin kamalan raskasta ja lamauttavaa, ja suru kestää kauan.
Hei,
Tässä vähän mun keittiöpsykologiaani.
Mietipä syitä tuohon käytökseesi. Tässä pari kysymystä, joista voisi lähteä liikkeelle:
- Onko perheyhteisönne kovin tiivis?
- Käyttäytyvätkö vanhempasi samalla tavalla?
- Oletko menettänyt jonkun sinulle todella tärkeän henkilön (siis vielä tärkeämmän kuin nämä "poikakaverit")?
Sitten voisit funtsailla seuraavia asioita:
- Kuka ja millainen nainen sinä olet?
- Mitä haluat elämältäsi?
- Mitä upeita ominaisuuksia sinussa on?
- Mitkä asiat ovat sinulle suhteessa tärkeitä/ mitä haluat itsellesi suhteesta?
- Oletko saanut suhteestasi niitä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä?
Ja vielä näitä:
- Jos suhteenne loppuu, mitä pahimmillaan voi tapahtua?
- No jos noin tapahtuu niin mitä siitä pahimmillaan seuraa?
- Ja mitäs siitä sitten seuraisi? jne.jne. (luultavasti ei kuitenkaan mitään ihan hirveää, vai?)
- Mitä hyvää suhteen loppumisesta voisi seurata, keksitkö mitään positiivista?
Hmm... ehkäpä lopetan nämä kysymykset tähän mutta muistutan vielä että rakasta itseäsi, sinä olet kaikkein paras sinä ja hyvä sellaisenaan.
Tämä on klisee mutta totta kuitenkin: miehiä tulee ja menee, sitten kun molemmilla kolahtaa ja lujaa siitä voi kasvaa jotakin todella suurta.
P.S. koulukiusaaminen on saattanut jättää sinuun tarpeen tulla pakonomaisesti hyväksytyksi ja kun näin käy ja kuitenkin "hylkääminen" uhkaa se tuntuu pahalta.
Tsemppiä, kyllä se aurinko paistaa "risukasaankin" :-)
Itsellä on sama ongelma. Ihastun tai rakastun melko harvoin ja valikoidusti. Sitten jos sellaista sattuu, tunne on toella voimakas. Saattaa olla, että en periaatteessa edes ole missään tekemisissä tyypin kanssa, johon sielu kiintyy asioidessa, työssä ym. Saa taistella ja tietoisesti pyrkiä vaalimasta tunnetta vaikka vain ohimennen. Yksilöllinnoen juttu ja jos on tietoinen ongelmasta, kannattaa olla varovainen ettei hanki elämäänsä turhia murheita. Mikäli tietää, että ei ole mitään mahdollisuutta ja järkeä jatkaa suhdetta, kannattaa ottaa määrätietoisesti etäisyyttä "hyvän sään aikana".