Heippa!
Olen 20-vuotias tyttö ja olen kärsinyt masennuksesta jo muutaman vuoden. Hoidettu sitä on vasta vuosi, kun tuli pahemmaksi ja nyt koko hoitaminen on taolla, omasta syystä..(kulkujärjestelyistä, rahanmenosta ja ajan puutteesta..)
Kun asuin vielä vanhempieni luona, olin masentunut, yksinäinen, eikä minua huomioitu riidoilta ja äidin mielisairaudelta yms. perheen ongelmilta. Veli oli jo silloin muuttanut pois kotona.
Viimesin vuosi kun vielä asuin kotona, kävin lukion vikaa vuotta, olin isän kanssa kotona koulusta päästyäni ja äiti oli hoidossa..Eikä me paljoa isän kanssa puhuttu, paitsi ruokailun aikaan vähän.
Silloin kihlauduin poikaystävi kanssa.. (Millä oli kanssa huono perhe-suhde ja ongelmia..alkoholistiäiti, eronneet vanhemmat..koulupaineita..) Joka viikonloppu kuitenkin nähtiin. Ja joskus pakenin keskellä kouluviikkoa sinne, kun äiti oli kotona ja epävakaa. No eipä sielläkään (kihlatulla) aina mennyt hyvin, kun hänen äitinsä oli kännissä ja joskus haukkui mua kovaan ääneen..
Viikonloput meni myös ryypätessä.
Koulu meni aika huonosti. Sairastin myös syömishäiriötä ja edelleenkin sairastan.
Muutaman kuukauden päästä tulin raskaaksi, ja raskausaika oli masentavaa, muiden suhtautumisen takia ja oman suhtautumisen kasvavan painon takia.. vaikka vauvaa odotinkin. En ollut sinut itseni kanssa. Mentiin myös keväällä sitten naimisiin.
Raskausaikana oli paljon liitoskipuja ja vaivoja..Enkä lopulta pystynyt kävelemäänkään kunnolla..ettei mahaan olisi sattunut. Olin todella masentunut..Eikä kukaan oikein huomannut,eikä halunnut että puhun asiasta, käskettiin vain olla valittamatta..ja ihmeteltiin surullisuutta ja poissaolevuutta, sitäkin kun en halunnut mennä ulos, edes kaupassa käymään.
Asunto missä asuttiin oli kamala siihen aikaan. Kerrostalo, missä asui narkkareita ja juoppoja. Se oli pikaratkasu kun anoppi heitti meidät pihalle talostaan..Kunta joutui järjestämään pikasesti asunnon. Välit miehen äitiin meni lopullisesti sen jälkeen.
Ystäviä ei ollut tällöinkään yhtään enempää, olin vielä eripaikkakunnalla.
Tosin kuulin entiseltä parhaalta ystävältä, että hänkin on raskaana, siitä tuli taas parempi ystävä jota näin tiheemmin.
Lukion suoritin huonoilla arvosanoilla loppuun.
Pääsin myös ammattikorkeeseen.
Ne olivat positiivisia asioita.
Vauva syntyi keskosena, 2 viikkoa etuajassa. Itse pääsin piakkoin sairaalasta..mutta kotiintulo vauvan kanssa oli järkytys.. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Nyt tilanne on hiukan parempi, apuja on suhteellisen paljon, mutta masennus vaivaa ja samalla syömishäiriö. Tuntuu, että elämä on kesken, ja kaikki on saavuttamattomissa, epäonnistumisia takana paljon..huono suhde-elämä ja kavereitakaan ei ole nimekskään.. Ahdistuneisuutta..yms.. Miten tästä kipuaisi ylös..
Olen 20-vuotias tyttö ja olen kärsinyt masennuksesta jo muutaman vuoden. Hoidettu sitä on vasta vuosi, kun tuli pahemmaksi ja nyt koko hoitaminen on taolla, omasta syystä..(kulkujärjestelyistä, rahanmenosta ja ajan puutteesta..)
Kun asuin vielä vanhempieni luona, olin masentunut, yksinäinen, eikä minua huomioitu riidoilta ja äidin mielisairaudelta yms. perheen ongelmilta. Veli oli jo silloin muuttanut pois kotona.
Viimesin vuosi kun vielä asuin kotona, kävin lukion vikaa vuotta, olin isän kanssa kotona koulusta päästyäni ja äiti oli hoidossa..Eikä me paljoa isän kanssa puhuttu, paitsi ruokailun aikaan vähän.
Silloin kihlauduin poikaystävi kanssa.. (Millä oli kanssa huono perhe-suhde ja ongelmia..alkoholistiäiti, eronneet vanhemmat..koulupaineita..) Joka viikonloppu kuitenkin nähtiin. Ja joskus pakenin keskellä kouluviikkoa sinne, kun äiti oli kotona ja epävakaa. No eipä sielläkään (kihlatulla) aina mennyt hyvin, kun hänen äitinsä oli kännissä ja joskus haukkui mua kovaan ääneen..
Viikonloput meni myös ryypätessä.
Koulu meni aika huonosti. Sairastin myös syömishäiriötä ja edelleenkin sairastan.
Muutaman kuukauden päästä tulin raskaaksi, ja raskausaika oli masentavaa, muiden suhtautumisen takia ja oman suhtautumisen kasvavan painon takia.. vaikka vauvaa odotinkin. En ollut sinut itseni kanssa. Mentiin myös keväällä sitten naimisiin.
Raskausaikana oli paljon liitoskipuja ja vaivoja..Enkä lopulta pystynyt kävelemäänkään kunnolla..ettei mahaan olisi sattunut. Olin todella masentunut..Eikä kukaan oikein huomannut,eikä halunnut että puhun asiasta, käskettiin vain olla valittamatta..ja ihmeteltiin surullisuutta ja poissaolevuutta, sitäkin kun en halunnut mennä ulos, edes kaupassa käymään.
Asunto missä asuttiin oli kamala siihen aikaan. Kerrostalo, missä asui narkkareita ja juoppoja. Se oli pikaratkasu kun anoppi heitti meidät pihalle talostaan..Kunta joutui järjestämään pikasesti asunnon. Välit miehen äitiin meni lopullisesti sen jälkeen.
Ystäviä ei ollut tällöinkään yhtään enempää, olin vielä eripaikkakunnalla.
Tosin kuulin entiseltä parhaalta ystävältä, että hänkin on raskaana, siitä tuli taas parempi ystävä jota näin tiheemmin.
Lukion suoritin huonoilla arvosanoilla loppuun.
Pääsin myös ammattikorkeeseen.
Ne olivat positiivisia asioita.
Vauva syntyi keskosena, 2 viikkoa etuajassa. Itse pääsin piakkoin sairaalasta..mutta kotiintulo vauvan kanssa oli järkytys.. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Nyt tilanne on hiukan parempi, apuja on suhteellisen paljon, mutta masennus vaivaa ja samalla syömishäiriö. Tuntuu, että elämä on kesken, ja kaikki on saavuttamattomissa, epäonnistumisia takana paljon..huono suhde-elämä ja kavereitakaan ei ole nimekskään.. Ahdistuneisuutta..yms.. Miten tästä kipuaisi ylös..
Vastaukset 2
Vanhimmat
On sinulla ollut ikäiseksesi paljon kokemista. Ei tuo ole yhtään ihme, jos jotenkin alkaa väsyttämään. Ainakin masennukseen löytyy ihan järkisyitä. On henkilöitä, jotka masentuvat ilman että osaisivat itsekkään tunnistaa miksi. No se ei lohduta tämänhetkisiä tuntemuksiasi. Jos on mahdollista, pidä yhteyttä ystävääsi, jolla on myös vauva. Ihmisellä on sielussaan ihmeellisiä voimavaroja, vaikka ei niin uskoiskaan. Saa kuulla ihmeellisiä selviytymistarinoita! Kannattaa hakeutua ammattiauttajien juttusille (jospa jotenkin saisit järjesteltyä), jos koet ettet jaksa ja mikäli koet vauvan hoidon ja tilantesi ylivoimaiseksi. Kirjoittaminen varmasti auttaa. Kokeile myös päiväkirjaa! Mieti ja ajatele asioita, jotka kuitenkin ovat nyt hyvin, älä pysähdy ikäviin mietteisiin. Kiitetään sittenkin tästä päivästä. Enkeleitä ja siunausta sinulle ja läheisillesi.
Kiitos vastauksesta!
Kirjoittaminen auttaa, ja tietysti terapiakin, vaikka olen saanut vähän vääränlaista terapiaa. (tarvitsisin ratkaisukeskeistä)
Pakko varmaan hakeutua uudestaan hoidettavaksi.. Ja vauva on jo 1-vuotias, hänellä kaikki hyvin onneksi.. :) Kunta on järjestänyt virike hoidon, perhepäivähoidossa, että vähän apuja on kuitenkin. Se ainakin auttaa.. Myös vapaa-aika tuo positiivisempia ajatuksia, sais vaan sitä aikaa joskus..