Aluksi totean, jotta on lohduttavaa lukea näitä tekstejä, koska huomaa jotta en ole ainut jolla on vaikeaa näiden mielialojen vaihtelujen kanssa. Toimisen yms.
Mä en vaan oikein osaa kontrolloida itseäni. Siis välillä en ollenkaan. Nytkin saattaa tulla sekavasti kirjotettua juttua. Mut kirjoitan ajatuksen mukaan. Miten koen asian mulla olevan.
Reilu 3-4 vuotta sitten lääkäri diagnisoi mulla olevan tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö.Enhän mä sitä voinut myöntää ollenkaan. Parikin vuotta olin sitä mieltä että ei mulla sitä ole. ehkä jtn. sen tapaista mutta ei kumminkaan tuota. Aiemmin masennus todettiin. Sen minä uskoin itsekin.
On ollut pari sairaalajaksoa. On niistä ollut loppujen lopuksi hyötyä, mutta enköhän pärjää nyt näin omillani jos vaan ei ala hälyyttävää tulla.
Lääkityksen lopetin salaa. 4 kk olin syömättä. Sitten alkoi tulla oireita. Huomasin sen itsekin viimein, jotta on tässä jtn. sairautta. Kuulin lääkäriltä, että uusiutuessaan tämä häikkä tulee entistä paljon pahempana yleensä. tarpeeksi ajoissa kerroin lekurille lopetuksesta. Nyt syön taas. Vielä ei kyllä merkkejä paremmasta olotilasta näy. Siis meinaan että pidempiaikaisesti.
Oon ties kuinka monesti ajatellut, et nyt alkaakin elämä hymyilemään. Itsetunto on koholla. Ei kyllä paljoo vaadi et kaikki melkein romahtaa. Kuolemaa en näe ratkaisuna eikä se ole mielessänikään. aattelen et mitä enemmän paskaa kaadan niskaani, niin sitä vaikeempi on vaan selvitä.
Oon välinpitämätön. Aiemmin olin tunnollinen koululainen. Ainakin koin huonoa omatuntoa siitä jos en ollut koulussa. Mut tällä hetkellä ainakaan niin enpä jaksa välittää. Tiedän kyllä et teen väärin. KAikki kostautuu vielä.
Maniavaiheessa mulla on tapana tehdä extemporelähtöjä. Tehdä sellaisia heräteostoksia, millaisia aiemmin en ole tehnyt. Liikkeeseen mennessä ei ole hajuakaan siitä mitä kaikkea ostankin. Hitsin kuukausimaksut. Mun on ne aika hyviäkin periaatteessa. Ei tili mee miinukselle :).
Oireena näen itselläni liiallisen innostuksen miesjutuista. Ihastun helposti. Tunteellisena ja herkkänä ihmisenä menen mukaan juttuun joka toiselle voi olla vain leikki. Seksiin ajautuneita hetkiä on aika paljon. SItten kun juttu miehen kanssa ei toimikaan. se tulee yleensä yllättäen vaikka sisimmässäni tiedän et ei tässä tilanteessa voi kehittyä ainakaan "normaalin" ihmisen kanssa mitään syvällisempää. Kyllähän siitä masennuksen oloinen tila tulee. Jostain niitä miehiä vaan pongahtaa elämään. ja sit taas sattuu.
Voisin tässä välissä tokaista, että olen 20-vuotias aika nuori naikkonen. :)
Mitäs muuta, välillä biletystä. Lähiaikoina sitä ei ole tullut tehtyä kylläkään. SYön mieluummin ja kotona jumittelen. Meinaan, että herkkuja yllinkyllin. Välillä ahmien. Ei jaksa välittää, välillä jaksaa hetken. Pohjimmiltaan pitää huolen jollain tapaa itsestään.
Oon pyrkinyt ajattelemaan asioita positiivisesti. Siksi peittelen läheisiltäni aika usein nykysin kuinka paha on olla. Mut kun se paha olokin vaihtelee, välillä tuntuukin hyvältä. Hetken voi kuulua huonoa, sitten hyvää. vaikea vastata tuohon kuulumiskysymykseen. Mitä kuuluu? - "ääh"
Mut tämä tällä kertaa! Oon innokas kirjottamaan ja kova puhumaan. Mut sellainen oon oikeestaan ollut aina. Ei johtune vaan tästä sairaudesta. se on kyl aika karu nimike tälle. Aika hankala mieliala häikkä on, mut onneks meistä kukaan ei ole yksin tämän asian kanssa. Kuten huomaa, on todella muitakin!
Toivon ettö juttukaveria näihin asioihin liittyen löytyy. Autetaan toinen toisiamme. Kyl sitä jollain tapaa pystyy :). Ehkä tämä elämä vielä tasaantuu. Uskon siihen sisimmässäni.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Mäkin kakskymppisenä touhusin kaikenlaista ihmeellistä ja kivaa.
Välillä löysin itseni Rovaniemeltä ja kerran Göteborgista.
Kaikki oli kivaa silloin eikä mistään ollut mitään väliä....
Nyt olen jo vuosia yrittänyt asua ja pysyä paikallani.... vaikka merillä olenkin vuosia töitä tehnyt ja en enää pääse seikkailemaan vaan on "järki" pitänyt ottaa käteen....
En tiedä johtuuko meritöistä vai siitä, että jäin maihin töihin, mutta nyt olen ollut yli vuoden vaikean masennuksen takia sairauslomalla/kuntoutustuella.
Sairaalassa osastolla aikoinaan olin useammankin kerran ja niistä oli mielestäni apua... mutta nyt tällä hetkellä kaikki tuntuvat olevan täysin pihalla siitä miten pitäisi toimia.
Tietysti on mahdollista, että koko sairaus on väärin diagnosoitu ja kyse on vain täysin normaalista synnynnäisestä temperamenttipiirteestä, joka ei ole sairaus ollenkaan. Psykiatrit yrittävät tehdä temperamentiltaan intensiivisistä tasapaksuja zombeja.
http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/millainen-on-temperamenttisi/
"Korkeasti intensiivisellä tunteet kuohuvat ja näyttäytyvät muita ihmisia huomattavasti voimakkaampina. Hän on äänekäs ja dramaattinen. Suru on syvää ja ilo huikeaa auringon paistetta. Hän on mielettömän ihastunut tai kyllästynyt, ja ylireagoi toisten mielestä monesti asioihin. Kun hän suuttuu, aggressio voi purkautua ulos fyysisenä toimintana, kuten tavaroiden heittelynä. Hyvin intensiiviset henkilöt ovat usein loistavia esiintyjiä juhlissa ja näytelmissä, koska he osaavat eläytyä ja näytellä voimakkaita kohtauksia. Korkea intensiivisyys on sosiaalisissa suhteissa sekä positiivinen että negativiinen piirre. Ilon hetkinä onni tarttuu helposti muihin, mutta ärsytyksen hetkinä vetää myös muut negatiiviseen tunnetilaan, etenkin, jos henkilöllä on taipumus purkaa voimakkaasti aggressiotaan toisiin ihmisiin.
Matalasti intensiivisen tunneilmaisut ovat rauhallisia, hiljaisia ja kontrolloituja. Matalasti intensiivinen piilottaa tunteensa eikä ulkopäin pysty usein tunnistamaan hänen tunnetilojaan. Tällainen hillitty käytös on usein kulttuurissamme arvostetttua ja toivottua, mutta joskus se voi tarkoittaa myös todellisia ongelmia emootioiden ilmaisussa. Matalasti intensiivisen tunteet sivuutetaan helposti ja hän jää huomiotta vaikeissa tunnetiloissaan, koska ei tuo niitä esiin."