Yritän nyt saada jotenkin ajatuksiani selkeästi kirjoitettua (saatan epäonnistua surkeasti mut toivottavasti joku tajuaa mistä puhun :D).
Olen nuori nainen, juuri siinä iässä että opiskelujen aloittaminen ja oman elämän rakentaminen ovat ajankohtainen asia. Mun elämäni on kuitenkin useimmiten melko vaikeaa, koska mm. stressaan etukäteen monen mielestä todella tyhmistä ja mitättömistä asioista ja koen ahdistusta helposti. Itseluottamukseni on todella pohjamudissa. Tuntuu että olen koko pienen ikäni ajatellut olevani jotenkin outo ja erilainen, joukkoon kuulumaton, jo ihan lapsesta asti vaikka periaatteessa ulospäin tuskin näkee mitään poikkeuksellista.
Saatan stressata hyvinkin paljon esimerkiksi niinkin tavallista asiaa kuin apteekissa käyntiä, tai muita vastavia tilanteita. Mulle on myös hyvin tärkeetä monesti etukäteen tietää miten jossain uudessa tilanteessa pitää toimia, jos joudun tilanteeseen missä en tiedä mitä täytyy tehdä, alan yleensä hermoilla hurjasti. Sen takia pelkään muuttaa omilleni ja lähteä opiskelemaan, koska uusia tilanteita on tulossa eteen paljon, eikä mun ole millään mahdollista tietää sillon kaikkea.
Saatan stressata jopa kuukausia etukäteen asioita jotka monelle ovat ihan pikkujuttuja. Tällä hetkellä ajoittain stressaan kovasti asioita tyyliin miten löydän pääsykokeisiin mennessä tieni uudessa kaupungissa oikeaan paikkaan, miten osaan liikkua suuressa kaupungissa julkisilla yms yms yms.
Sain hiljattain ajokortin, mutta en luota itseeni ajamisenkaan suhteen ollenkaan. En ole autokoulun jälkeen uskaltautunut autonrattiin enempää kuin yhden kerran. Siitä tietysti seuraa huonommuudentunteita ja lisää stressiä, kun ihmiset ympärillä koittavat patistaa että kun pitäisi vaan ajaa ettei taito unohdu. Niin, no kyllähän minä nyt sen tiedän.
Olen myös kova tarkkailemaan itseäni, monesti ollessani ihmisten seurassa huomaan tarkkailevani itseäni alituiseen ja miettivän miten tyhmältä ja oudolta varmasti vaikutan muiden mielestä. Mulla on myös todella paljon huonommuudentunteita ja tunnen itseni usein huonoksi ja jollain tapaa epäonnistuneeksi.
Olen huomannut, että kärsin myös jonkin asteen puhelinkammosta.
Koulussa, töissä tai yleensäkin muissa sosiaalisissa tilanteissa tarkkailen itseäni paljon, pelkään mokaavani itseni ja vaikuttavani tyhmältä. Viihdyn varsinkin nykyään todella paljon kotona, koska siellä tunnen olevani turvassa jännitykseltä, omassa maailmassani. Koen vaan jotenkin etten sovi joukkoon. Nämä ajatukset saattavat hyvinkin vaikuttaa jostain minut tuntevasta/minut nähneestä todella oudoilta, koska välttämättä tämä kaikki ei näy ulospäin. Moni voi hyvinkin kuvitella mun olevan itsevarma, onnellinen ja menestynyt. Oman pääni sisällä on kuitenkin ihan eri maailma.
Tämä kaikki rasittaa eniten ehkä sen takia, etä tuntuu kuin todellinen minuuteni jäisi kaikkien näiden rasitteiden varjoon. En pääse lähes koskaan olemaan täysin se ihminen joka tunnen sisimmässäni olevani, koska jännitän ja stressaan niin paljon. En mä koe olevani todellisuudessa tällainen. En vaan pysty olemaan oma itseni näiden takia.
Hassuinta on se, että jotenkin olen vasta ihan viimeaikoina alkanut miettiä näitä asioita tosissani. Ennen olen ajatellut että "minä vaan olen tällainen luonteeltani ja se pitää hyväksyä", mutta nyt olen alkanut kyseenalaistaa sitä. Ehkä mä en oikeasti ole tällainen. Ehkä tähän voi olla joku muu syy. Mä olen niin tottunut tällaseen, se on niin arkipäiväistä, että olen jotenkin ottanut tän kaiken osaksi itseäni. Nyt tuntuu usein, että todellinen luonteeni yrittää tulla esiin tämän kaiken taakan alta, mutta en pysty totauttamaan itseäni tai elämään elämääni kunnolla kun nämä tunteet latistavat sen ja saavat ajattelemaan ettei musta kuitenkaan ole siihen.
Nyt kun ajattelen tulevaa elämää, opiskeluaikoja ja kaikkea uutta mikä on edessä, haluaisin pystyä olemaan oma itseni. Tahtoisin tutustua uusiin ihmisiin, päästä kerrankin kunnolla osaksi jotain ryhmää ja nauttia uudesta elämästä. Miten nämä peikot saa pois tuolta pääkopasta pilaamasta tilaisuksia? Mä en halua että elämä ja kaikki tilaisuudet menevät hukkaan.
Olen nuori nainen, juuri siinä iässä että opiskelujen aloittaminen ja oman elämän rakentaminen ovat ajankohtainen asia. Mun elämäni on kuitenkin useimmiten melko vaikeaa, koska mm. stressaan etukäteen monen mielestä todella tyhmistä ja mitättömistä asioista ja koen ahdistusta helposti. Itseluottamukseni on todella pohjamudissa. Tuntuu että olen koko pienen ikäni ajatellut olevani jotenkin outo ja erilainen, joukkoon kuulumaton, jo ihan lapsesta asti vaikka periaatteessa ulospäin tuskin näkee mitään poikkeuksellista.
Saatan stressata hyvinkin paljon esimerkiksi niinkin tavallista asiaa kuin apteekissa käyntiä, tai muita vastavia tilanteita. Mulle on myös hyvin tärkeetä monesti etukäteen tietää miten jossain uudessa tilanteessa pitää toimia, jos joudun tilanteeseen missä en tiedä mitä täytyy tehdä, alan yleensä hermoilla hurjasti. Sen takia pelkään muuttaa omilleni ja lähteä opiskelemaan, koska uusia tilanteita on tulossa eteen paljon, eikä mun ole millään mahdollista tietää sillon kaikkea.
Saatan stressata jopa kuukausia etukäteen asioita jotka monelle ovat ihan pikkujuttuja. Tällä hetkellä ajoittain stressaan kovasti asioita tyyliin miten löydän pääsykokeisiin mennessä tieni uudessa kaupungissa oikeaan paikkaan, miten osaan liikkua suuressa kaupungissa julkisilla yms yms yms.
Sain hiljattain ajokortin, mutta en luota itseeni ajamisenkaan suhteen ollenkaan. En ole autokoulun jälkeen uskaltautunut autonrattiin enempää kuin yhden kerran. Siitä tietysti seuraa huonommuudentunteita ja lisää stressiä, kun ihmiset ympärillä koittavat patistaa että kun pitäisi vaan ajaa ettei taito unohdu. Niin, no kyllähän minä nyt sen tiedän.
Olen myös kova tarkkailemaan itseäni, monesti ollessani ihmisten seurassa huomaan tarkkailevani itseäni alituiseen ja miettivän miten tyhmältä ja oudolta varmasti vaikutan muiden mielestä. Mulla on myös todella paljon huonommuudentunteita ja tunnen itseni usein huonoksi ja jollain tapaa epäonnistuneeksi.
Olen huomannut, että kärsin myös jonkin asteen puhelinkammosta.
Koulussa, töissä tai yleensäkin muissa sosiaalisissa tilanteissa tarkkailen itseäni paljon, pelkään mokaavani itseni ja vaikuttavani tyhmältä. Viihdyn varsinkin nykyään todella paljon kotona, koska siellä tunnen olevani turvassa jännitykseltä, omassa maailmassani. Koen vaan jotenkin etten sovi joukkoon. Nämä ajatukset saattavat hyvinkin vaikuttaa jostain minut tuntevasta/minut nähneestä todella oudoilta, koska välttämättä tämä kaikki ei näy ulospäin. Moni voi hyvinkin kuvitella mun olevan itsevarma, onnellinen ja menestynyt. Oman pääni sisällä on kuitenkin ihan eri maailma.
Tämä kaikki rasittaa eniten ehkä sen takia, etä tuntuu kuin todellinen minuuteni jäisi kaikkien näiden rasitteiden varjoon. En pääse lähes koskaan olemaan täysin se ihminen joka tunnen sisimmässäni olevani, koska jännitän ja stressaan niin paljon. En mä koe olevani todellisuudessa tällainen. En vaan pysty olemaan oma itseni näiden takia.
Hassuinta on se, että jotenkin olen vasta ihan viimeaikoina alkanut miettiä näitä asioita tosissani. Ennen olen ajatellut että "minä vaan olen tällainen luonteeltani ja se pitää hyväksyä", mutta nyt olen alkanut kyseenalaistaa sitä. Ehkä mä en oikeasti ole tällainen. Ehkä tähän voi olla joku muu syy. Mä olen niin tottunut tällaseen, se on niin arkipäiväistä, että olen jotenkin ottanut tän kaiken osaksi itseäni. Nyt tuntuu usein, että todellinen luonteeni yrittää tulla esiin tämän kaiken taakan alta, mutta en pysty totauttamaan itseäni tai elämään elämääni kunnolla kun nämä tunteet latistavat sen ja saavat ajattelemaan ettei musta kuitenkaan ole siihen.
Nyt kun ajattelen tulevaa elämää, opiskeluaikoja ja kaikkea uutta mikä on edessä, haluaisin pystyä olemaan oma itseni. Tahtoisin tutustua uusiin ihmisiin, päästä kerrankin kunnolla osaksi jotain ryhmää ja nauttia uudesta elämästä. Miten nämä peikot saa pois tuolta pääkopasta pilaamasta tilaisuksia? Mä en halua että elämä ja kaikki tilaisuudet menevät hukkaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tekstisi kuulosti kuin omaltani.
Hain itse apua ammattilaisilta ja käyn nyt terapiassa, jotta pääsen noista yli.
Onko sinun kotonasi, joku läheinen ihminen ajatellut myös kaikesta samoin kuin sinä, olet nimittäin esim. sitä kautta saattanut oppia tuollaisen ajattelutavan niin että se on luonnollista sinussa?
Ota netistä selvää sosiaalisten tilanteiden peloista:
http://www.introspekt.fi/artikkelit/sospel.html
Jos tuo voisi auttaa, että löytyykö yhteyksiä sinun oloosi.
kuin että tsemppiä sulle elämään paljon:)
Itsekin kärsin yleistyneestä sosiaalifobiasta, ja ns. normaaleille ihmisille on usein vaikeaa tajuta, kuinka moneen asiaan se elämässä vaikuttaa. Se vaikuttaa ihan kaikkeen, jokapäiväiseen elämään, ihmissuhteisiin ja tiedän...saa itsetunnon pohjamutiin:(
Mulla alkoi jo ala-asteelta oireilla ja koko ajan vain pahentunut. Sain jo ala-asteella jotain sellaisia "kohtauksia", jossa olo tuntui epätodelliselta. Muistan että oli tuolloin jotenkin pelottava kokemus.
Lukioaika oli yhtä helvettiä kun kärsin tästä ja syömishäiriöstä samaan aikaan. Ihme että selvisin tuosta ajasta ja ihme et pääsin koko lukion läpi...Kuljin kuin zombie ja lintsasin minkä kerkesin, olin tajuttoman ahdistunut ja samalla masentunut. Ihme ettei pumppu pettänyt, oli nimittäin sykkeet pilvissä. Eivät saaneet EKG:täkään otettuu. Ja kukaan ei mua auttanut, kotona vaan haukuttiin ja minä annoin takaisin. Toisaalta en koskaan edes kertonut mikä mua vaivaa, ei ne ois kuitenkaan ymmärtäneet. En minä niitä syytä kuitenkaan kun nykyään ihan hyvät välit. En nytkään edes haluaisi kirjoittaa, mutta teen sen kuitenkin..
Niin tää häiriö ja ylpeys ei oo paras mahdollinen yhdistelmä, laittaa nöyrtymään aika hemmetisti. Et vaan selviydy tilanteista ja syytät siitä itseäsi.
Alisuoriudut monessa asiassa vaikka omat taitosi olisivat oikeasti paljon paremmat, keskeytät kouluja, stressaat asioista, pelkäät kaikkea, varsinkin ihmisiä, jokainen sosiaalista toimintaa vaativa asia vaatii ponnisteluja, tarkkailet itseäsi...voisin luetella lisääkin:)
Lisäksi, jos omaat hyvän mielikuvituksen, niin voit aina keksiä itselles lisää kauhun aiheita :) Vitsi vitsi.
No monet kerrat on tullut itkettyä, et miks olen tällainen enk voi tälle mitään "järkeilemällä". Mut toisaalta tää häiriö ulottuu laajalle ja joskus ihan naurettavuuksiin asti, että tosiaan tekis mieli nauraa :)
Oon aina ollut huono puhumaan tästä tai syömään lääkkeitä, mutta nyt mulla on lääkitys (joka ei hirveesti tehoa tähän) ja terapiaan pitäs mennä pian kanssa. Oon aikaisemminkin käynyt juttelemassa näistä asioista, mutta kai se terapia on ainoa joka auttaa oikeasti.
Samaa suosittelen sinulle, tee se jo huomenna...
Eihän se välttämättä minustakaan ulospäin näy, tai ainakin yritän kaikkeni ettei näkyis. On aika vaikeeta, kun ei oikein voi olla oma itsensä siellä missä tunnet suurta ahdistusta...
Mutta kuitenkin...elämä on laiffii:)
http://www.geocities.com/tommi_myrskykari/psykiatria/valtteleva.html
tuolla sanotaan että joskus/yleensä sotketaan sos. tilanteiden pelkoon..
mulla ihan samanlaista koko elämä, samat kysymykset: "mikä mua vaivaa" "miten pääsen vapaaksi?"
Kysyt, mikä minua vaivaa, miten pääsen vapaaksi ja mikä olisi syy pahaan oloon. Suurin piirtein kaikki mainitsemasi ongelmat minä olen läpi käynyt ikäisenäsi ja elänyt alisuoriutujana. Muutama vuosi sitten tulin tilanteeseen, että minun on saatava selvyys siihen, miksi olen jäänyt kaiken ulkopuolelle.
Käänteentekevä oli se kipeä havainto, että olin elänyt tunnekylmässä ja toimimattomassa kodissa, vaikka ongelmia kuten alkoholismia ei ollut. Lisäksi minulla ei ollut yhtään luotettavaa aikuista. Eihän niistä lähtökohdista juuri muuta voinut tulla. Nyt ainakin tiedän, missä menen ja voin elää paremmin tätä hetkeä.
En sinun tilanteestasi tiedä, mutta jos olisin nuori, niin etsisin ammattilaisen, jonka kanssa selvittelisin tilannettani. Ei tarvitsisi koko elämää velloa näissä kysymyksissä, vaan voisi olla omassa elämässään, eikä elää muiden kautta.
Minäkin luulin joskus kärsiväni sosiaalisista peloista, mutta toisaalta pidin ihmisjoukoista. Tuossa edellä mainittu linkki välttelevään prsoonallisuuteen sopii minuun varsin hyvin.
Koulumaailmassa ainakin terkkari ja kuraattori ovat helposti lähestyttäviä. Tiedän, että on tavattoman vaikea pyytää apua, kun kaikki näyttää olevan hyvin, eikä itse tiedä, mikä vaivaa. Minun kohdallani asiat eivät muuttuneet odottelemalla, vaikeutuivat tosin. Ennen aikaan kyllä tietoa ja mahdollisuuksia oli hyvin vähän.
Uskon, että löydät vastaukset kysymyksiisi, kunhan toimit, etkä jää odottamaan muutosta. Lukemallakin voi löytää jotain, esim. Helstenin Virtahepo olohuoneessa antaa vastauksia ainakin toimimattomassa kodissa kasvaneille.
Kaikkea hyvää elämääsi!