Minulla on alaselässä välilevyn pullistumia ja myös rappeumaa, olen miettinyt että voisikohan suunnitellusti tehdä keisarinleikkauksen??
Olen kuullut että joillakin on pahentunut välilevyn pullistumat synnytyksen yhteydessä, ja ovat joutuneet selkäleikkaukseen sen seurauksena.
jos jollain on omakohtaista/tutun kokemuksia, niin kertokaa miten lähditte asiaa viemään eteenpäin, ja kuinka hyvin lääkärit ymmärtävät selkävaivaisen synnyttäjän..?
toki otan itsekkin omalta lääkäriltä asiasta selvää, mutta kertokaa jos teillä on kokemuksia!!
Olen kuullut että joillakin on pahentunut välilevyn pullistumat synnytyksen yhteydessä, ja ovat joutuneet selkäleikkaukseen sen seurauksena.
jos jollain on omakohtaista/tutun kokemuksia, niin kertokaa miten lähditte asiaa viemään eteenpäin, ja kuinka hyvin lääkärit ymmärtävät selkävaivaisen synnyttäjän..?
toki otan itsekkin omalta lääkäriltä asiasta selvää, mutta kertokaa jos teillä on kokemuksia!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
tällä palstalla kerran synnyttäneensä alakautta, kun oli noi välilevyn pullistumat. Kokemus oli ollut hirveä, keisarinleikkaukseen ei kuitenkaan menty. Tuskat ei helpottaneet vaikka jatkuvasti lisättiin puudutusta.
Kehotan vaatimaan keisarinleikkausta, jos et halua kiduttaa itseäsi tajuttomaan tilaan.
Minä ainakin olen kertaalleen omat kokemukseni tänne vuodattanut, ohessa lainaus tekstistäni:
"Vauva oli supistusten alkaessa (ja lapsiveden mentyä) kohdussa kyljellään ja näin painoi pahasti selkärankaani. Jokainen poltto osui suoraan jo vuosikausia vanhaan välilevytyrään, aiheuttaen infernaalisen kivun alaselkään tasaisesti viiden minuutin välein, yhteensä 22 tunnin ajan. Sain kaiken mahdollisen ja mahdottoman kivunlievityksen aquarakkuloista ilokaasun kautta epiduraaliin, alapääpiikkiin ja lopulta lähes koko selän täyspuudutukseen, ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kun vauva oli viimein valmis maailmaan, ei äiti ollut enää ponnistuskunnossa ja supistuksetkin alkoivat heiketä, lopulta loppuen kokonaan. Sitten vain tippaa menemään, ja toinen hoitaja kiskomaan vauvaa imukupilla ulos ja toinen äitin mahan päälle makaamaan ja koko painollaan työntämään. Kun kaksi eri imukuppilaitetta oli irronnut vauvan päästä, roudattiin paikalle sähköllä toimiva masiina, ja tässä vaiheessa koitti jo äitikin osallistua toimintaan -suoraa huutoa jokaista ponnistusta parkuen, kun kivunlievitys alkoi vedellä viimeisiään, eikä lisää voinut enää antaa.
Kylkiasennon vuoksi vauvan vartalo ei millään meinannut mahtua ulos ja vaarallisen pitkään neiti katseli maailmaa äidin jalkovälistä käsin, puolivälissä matkaa. Kun sitten viimein kroppakin saatiin pihalle, oli pieni ihminen niin shokissa ja puhki (niinkuin äitinsäkin), ettei jaksanut hengittää, vaan vietti elämänsä ensimmäiset tunnit teholla -tosin kuulema jo hyvissä voimissa ja vailla happivajausta. Sitten lähtikin jo äidiltä taju, ja sama toistui ensimmäisen vessayrityksen myötä muutaman tunnin kuluttua osastolla."
Minulla siis tosiaan on välilevytyrä (kolmannen ja neljännen välilevyn välissä), mutta minun tapauksessani tilannetta hankaloitti vielä lapsen kylkiasento (eli vauvan toinen olkapää ja koko kylki painoi juuri tuohon kipeään tyräpaikkaan), sekä se, että siinä vaiheessa, kun tuo asento havaittiin, oli synnytys jo niin pitkällä, ettei normaalisektio enää ollut mahdollinen.
MUTTA, koin kuitenkin koko tuon mieliinpainuvan kokemuksen ajan saavani kaiken tarvitsemani tuen ja ymmärtämyksen TYKSin synnärin hoitajilta ja lääkäreiltä (se, että tyrä oli diagnosoitu, eikä esim. oma käsitykseni kivun aiheuttajasta, saattoi vaikuttaa asialliseen suhtautumiseen) -mistä varmaan kertoo saamani kivunlievityksen määräkin. Kukaan ei siis missään vaiheessa ylenkatsonut tai vähätellyt kipuani, vaan minut ja tuntemukseni otettiin vakavasti.
Näin ollen, vaikka kaikkein pahimman tuskan aikana kerkesin hiljaa mielessäni toivoa leikkaustakin, jäi loppujen lopuksi koko kokemuksesta sikäli "hyvät" fiilikset, etten aio jatkossakaan (toinen on jo suunnitteilla) harkita sektiota, ELLEI vauvan kunto tms. sitä erityisesti vaadi. En ole masokisti, enkä mitenkään erityisesti alatiesynnytys-fanaatikko, koinpahan vain jotenkin äärettömän palkitsevana ja rohkaisevana tunteena sen, että tuosta sitten kuitenkin selvittiin -molemmat, minä ja lapsi. Tällä hetkellä tuo lapsi on vuoden ikäinen tiukiterve taapertaja -tosin vielähän ei voi tietää, josko synnytyksestä sittenkin on jäänyt "kytemään" jotain, joka ilmenee vasta esim. vuosien päästä.
Korostan myöskin (kaikenkarvaisille ivahuutajille valmiiksi vastaukseksi), etten millään tavoin vastusta sektiota, enkä halua saarnata tuskan jalostavasta vaikutuksesta. En myöskään halunnut -enkä halua- mitenkään vaarantaa ayntyvän lapsen turvallisuutta -tuossa meidän tilanteessamme nyt ei vain ollut paljon vaihtoehtoja, ja olen tulevaisuudessa (niinkuin jo mainitsin) taysin valmis sektioon, mikäli jokin sitä vaativa seikka vain todetaan ajoissa niin, että leikkaus voidaan vielä toteuttaa.
Itse raskauden aikana tyrä ei minulla vaivannut mitenkään, vaan kipu alkoi vasta, kun lapsi kääntyi kyljelleen n. vuorokautta ennen h-hetkeä(tai sitten lapsiveden poistuminen "päästi" jo pidempään kyljellään olleen lapsen tuskallisen lähelle kipukohtaa, en tiedä).
Halusin vain sanoa, että alatiesynnytys on mahdollista myös selkävaivan kanssa, ja tuon -vaikkakin tuskallinen- kokemuksen jälkeen olen entistä nöyremmin kiitollinen nykylääketieteen tasosta ja saavutettavuudesta, sekä hoitohenkilökunnan lujasta ammattitaidosta.
Voitko sitten joskus tulla kertomaan mielellään samalla otsikolla,miten synnytys meni - tavalla tai toisella? Asia kiinnostaa minuakin. Kokemusta ei ole.