Mikä sulla on hätänä?

Sulla on aika vaikea sairaus, mutta kyllä
se perheen kanssa yhteistyöllä hoituu.
Minun mielestä sun pitäisi ensin mennä
terveyskeskukseen. Siitä voi alkaa hyvä
hoito. Äläkä säikähdä psykologille tai
psykiatrille menoa. Ihan tavallisia setiä
ja tätejä ne ovat, tosin kirjoittavat laskun
siitä, että auttavat sinua. Jos sinulla on
hyviä ystäviä, uskoudu heille. Parhailta
kavereilta saa joskus parempaa tukea kuin
konsanaan isältä ja äidiltä.

Pistän tähän perään vähän tietoa sinun
sairaudestasi ja sen hoidosta.

Tsemppiä!

t: leelia








Laihuushäiriö vaatii usein erikoislääkärin arviota. Hoitoon kuuluvat ravitsemustilan ja fyysisen tilan korjaaminen, potilaan ja perheen psykoedukatiivinen ohjaus, ja psykoterapeuttinen hoito.

Ensisijaisesti pyritään korjaamaan ravitsemustila. Jos tila on henkeä uhkaava, hoito aloitetaan sairaalassa. Lievemmissä tilanteissa hoitoon perehtynyt yleislääkäri voi aloittaa hoidon terveyskeskuksessa. Runsaasti psyykkisiä oireita, kuten itsetuhoisuutta tai vaikeaa masennusta ilmentävä käytös voi antaa aiheen hoitaa potilasta psykiatrisessa sairaalahoidossa.

Motivointi ja sairauteen liittyvän tiedon jakaminen sekä ravitsemusneuvonta sairastuneelle ovat tärkeää. Perheen tulisi olla mukana hoidossa ja saada myös tukea vaikeissa tilanteissa. Ravitsemustilan parannuttua anoreksian hoitoon liitetään psykiatrinen hoito, jossa on tavoitteena saada potilas terapian avulla käsittelemään elämäntilannettaan. Hoitosuunnitelmat ovat yksilöllisiä ja niihin saattaa sisältyä oppimis- ja ryhmäterapioita ja osastohoitojaksoja. Itsehoidossa potilas pitää tarkkaa ruokapäiväkirjaa ja käy välillä tilannearvioissa.

Anoreksian lääkehoidossa on kokeiltu erilaisia psyykelääkkeitä, ja niistä on todettu olevan apua erityisesti anoreksian liitännäisoireisiin, kuten masennukseen ja ahdistukseen. Päätös potilaan psyykelääkityksen aloittamisesta tehdään yleensä vasta painon noustua normaalialueelle.


Anoreksian hoito on usein pitkäkestoista ja vaativaa. Suurimmat ongelmat syntyvät yleensä potilaan sairaudentunnon puuttumisesta. Toistuvat hoitokäynnit ja pitkäkestoinen, jopa vuosikymmeniä kestävä hoito ja seuranta voivat olla tarpeen. Osa potilaista ei koskaan täysin parane oireistaan, ja jos laihuushäiriö korjautuu, psykiatrisilla liitännäisoireilla on taipumus jatkua vielä pitkäänkin.


Geneettistä taustaakin on epäilty sairauden aiheuttajaksi, mutta selvää näyttöä asiasta ei ole. Anoreksiapotilaiden perheissä ja lähisuvuissa on todettu odotettua runsaammin masennusta, paniikkihäiriötä ja pakkomiellealttiutta.

Sairautta esiintyy eniten nuoruusiässä, 12-24 -vuotiaiden joukossa. Tässä ikäryhmässä esiintyvyys länsimaissa on noin 0,5-1 prosenttia. Suomen esiintyvyysluvuista ei ole tarkkoja tietoja. Naisia sairastuneista on 90-95 prosenttia. Keskimääräinen sairastamisaika on 6-7 vuotta.


Anoreksia on vakava sairaus. Keskimääräinen kuolleisuus viiden vuoden aikavälillä on 5 prosenttia, eli suurempi kuin muihin psyykkisiin häiriöihin liittyvä kuolleisuus. Mitä pidempään sairaus kestää, sen suuremmaksi riski kasvaa. Aikaisessa vaiheessa aloitettu hoito sekä hyvä vaste hoidolle parantavat ennustetta selvästi. Noin puolet potilaista paranee, 30 %:lla oireilu jatkuu ja noin joka viidennellä sairaus kroonistuu.

leelia. kirjoitti:

Sulla on aika vaikea sairaus, mutta kyllä
se perheen kanssa yhteistyöllä hoituu.
Minun mielestä sun pitäisi ensin mennä
terveyskeskukseen. Siitä voi alkaa hyvä
hoito. Äläkä säikähdä psykologille tai
psykiatrille menoa. Ihan tavallisia setiä
ja tätejä ne ovat, tosin kirjoittavat laskun
siitä, että auttavat sinua. Jos sinulla on
hyviä ystäviä, uskoudu heille. Parhailta
kavereilta saa joskus parempaa tukea kuin
konsanaan isältä ja äidiltä.

Pistän tähän perään vähän tietoa sinun
sairaudestasi ja sen hoidosta.

Tsemppiä!

t: leelia








Laihuushäiriö vaatii usein erikoislääkärin arviota. Hoitoon kuuluvat ravitsemustilan ja fyysisen tilan korjaaminen, potilaan ja perheen psykoedukatiivinen ohjaus, ja psykoterapeuttinen hoito.

Ensisijaisesti pyritään korjaamaan ravitsemustila. Jos tila on henkeä uhkaava, hoito aloitetaan sairaalassa. Lievemmissä tilanteissa hoitoon perehtynyt yleislääkäri voi aloittaa hoidon terveyskeskuksessa. Runsaasti psyykkisiä oireita, kuten itsetuhoisuutta tai vaikeaa masennusta ilmentävä käytös voi antaa aiheen hoitaa potilasta psykiatrisessa sairaalahoidossa.

Motivointi ja sairauteen liittyvän tiedon jakaminen sekä ravitsemusneuvonta sairastuneelle ovat tärkeää. Perheen tulisi olla mukana hoidossa ja saada myös tukea vaikeissa tilanteissa. Ravitsemustilan parannuttua anoreksian hoitoon liitetään psykiatrinen hoito, jossa on tavoitteena saada potilas terapian avulla käsittelemään elämäntilannettaan. Hoitosuunnitelmat ovat yksilöllisiä ja niihin saattaa sisältyä oppimis- ja ryhmäterapioita ja osastohoitojaksoja. Itsehoidossa potilas pitää tarkkaa ruokapäiväkirjaa ja käy välillä tilannearvioissa.

Anoreksian lääkehoidossa on kokeiltu erilaisia psyykelääkkeitä, ja niistä on todettu olevan apua erityisesti anoreksian liitännäisoireisiin, kuten masennukseen ja ahdistukseen. Päätös potilaan psyykelääkityksen aloittamisesta tehdään yleensä vasta painon noustua normaalialueelle.


Anoreksian hoito on usein pitkäkestoista ja vaativaa. Suurimmat ongelmat syntyvät yleensä potilaan sairaudentunnon puuttumisesta. Toistuvat hoitokäynnit ja pitkäkestoinen, jopa vuosikymmeniä kestävä hoito ja seuranta voivat olla tarpeen. Osa potilaista ei koskaan täysin parane oireistaan, ja jos laihuushäiriö korjautuu, psykiatrisilla liitännäisoireilla on taipumus jatkua vielä pitkäänkin.


Geneettistä taustaakin on epäilty sairauden aiheuttajaksi, mutta selvää näyttöä asiasta ei ole. Anoreksiapotilaiden perheissä ja lähisuvuissa on todettu odotettua runsaammin masennusta, paniikkihäiriötä ja pakkomiellealttiutta.

Sairautta esiintyy eniten nuoruusiässä, 12-24 -vuotiaiden joukossa. Tässä ikäryhmässä esiintyvyys länsimaissa on noin 0,5-1 prosenttia. Suomen esiintyvyysluvuista ei ole tarkkoja tietoja. Naisia sairastuneista on 90-95 prosenttia. Keskimääräinen sairastamisaika on 6-7 vuotta.


Anoreksia on vakava sairaus. Keskimääräinen kuolleisuus viiden vuoden aikavälillä on 5 prosenttia, eli suurempi kuin muihin psyykkisiin häiriöihin liittyvä kuolleisuus. Mitä pidempään sairaus kestää, sen suuremmaksi riski kasvaa. Aikaisessa vaiheessa aloitettu hoito sekä hyvä vaste hoidolle parantavat ennustetta selvästi. Noin puolet potilaista paranee, 30 %:lla oireilu jatkuu ja noin joka viidennellä sairaus kroonistuu.

puutu millään tavalla.