Lapsuus ja nuoruusvuoteni olivat rankkoja, fyysista kurittamista, sokeaa tottelemista, oman tahdon nujertamista, vahattelelya siita mita osasin, sairasta koyhailya vaatetuksen, kodin varustelun, harrastusten yms. suhteen. Rahaa kulutettiin kuitenkin surutta isan omiin harrastuksiin. Pahinta oli ainainen painostava ilmapiiri ja pelko siita mista suunnasta hyokkays tulee.
Muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista. Elamani sai aivan uuden suunnan. Olin tottunut parjaamaan ilman apua ja hammastyin kun huomasin, etta elama oli elamisen arvoista. Ajan mittaan toteutin useita haaveitani ja menestyin myos ulkopuolisten silmissa, jos mittarina pidetaan elintasoa.
Minulla menee edelleen hyvin, mutta en tieda miten suhtautuisin, siihen etta nyt nama vanhempani odottavat, etta heidan kuuluisi paasta osalliseksi onnelliseen elamaani. Mutta olen niin traumatisoitunut heidan suhteen, etten pysty edes kohtaamaan heita, ilman pyorryttavaa oloa. Kuulostaa hassulta, mutta nain se vain on.
Tunnen syyllisyytta, koska en voi ajatella heita lammolla, koska he ovat satuttaneet minua.
Muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista. Elamani sai aivan uuden suunnan. Olin tottunut parjaamaan ilman apua ja hammastyin kun huomasin, etta elama oli elamisen arvoista. Ajan mittaan toteutin useita haaveitani ja menestyin myos ulkopuolisten silmissa, jos mittarina pidetaan elintasoa.
Minulla menee edelleen hyvin, mutta en tieda miten suhtautuisin, siihen etta nyt nama vanhempani odottavat, etta heidan kuuluisi paasta osalliseksi onnelliseen elamaani. Mutta olen niin traumatisoitunut heidan suhteen, etten pysty edes kohtaamaan heita, ilman pyorryttavaa oloa. Kuulostaa hassulta, mutta nain se vain on.
Tunnen syyllisyytta, koska en voi ajatella heita lammolla, koska he ovat satuttaneet minua.
Vastaukset 29
Vanhimmat
minulla on vastaavanlaista ollut ja olen jo suurimmalta osalta käsitellyt lapsuuden asioita mielessäni ja saanut ns henkisen eropesän menneistä. Varmaankin omaan tilanteeseen on vaikuttanut vanhempieni poismeno sekä oman perheen perustaminen jolloin asiat väistämättä npousevat käsiteltäviksi. Ei mielestäni ole mitään velvollisuutta toimia ristiriidassa omien ajatusten ja tuntemusten takia. Tärkeintä on hyväksyä mennyt ja elää eteenpäin omaa elämää vaikkakin se voi olla vaikeaa ehkäpä vanhempien tyrkytyksen johdosta, käsittelemättömien asioiden johdosta jne. Älä anna kenenkään häiritä omaa elämääsi olet vapaa kun taivaan lintu. Lisäisin vielä, että ihmettelen näitä tiettyjä vanhempien miten he kohtelevat ja sitten jälkeenpäin vaativat sitä sun tätä ja pitäisi olla niinkuin menneillä ei olisi seurauksia ?? tämä on elämää
Itku paasi kun luin vastauksesi. Olen tata asiaa mielessani pyoritellyt niin kauan, enka koskaan aikaisemmin kehdannut kertoa kenellekkaan.
En ole sittenkaan ainoa, joka tuskailee ristiriitaista suhdettaan vanhempiinsa.
Pitaa paikkansa mita kirjoitit, etta teoilla on seurauksensa, hyvilla teoilla hyvat ja pahoilla ikavammat.
Nyt kun tiedätte, kuinka lapset kärsivät vanhempiensa virheistä, niin pitänette huolta siitä, että ette tee ainuttakaan virhettä suhteessanne lapsiinne.
Minusta olisi ollut hirveää, jos olisin huomannut vanhempieni karttelevan omia vanhempiaan tai kantavan heille kaunaa. Onneksi he eivät sitä virhettä tehneet. Muita ehkä tekivätkin, mutta ne on annettu anteeksi ja unohdettu.
Voi teitä!
Usein lukee murheellisia kertomuksia, kuten aloittajan, ja ne päättyvät myös usein oman itsen syyllistämiseen.
Miksi tunnet syyllisyyttä? Koko lapsuutesi olet ollut syyllinen milloin mihinkin, eikö se jo riitä?
Olet joutunut kieltämään oman tahtosi ja tottelemaan määräyksiä mukisematta. Olet joutunut alistumaan ja kieltäytymään. Se on ollut sitä kasvatusta, jota vanhempasi ovat nähneet parhaaksi sinulle osoittaa.
Nyt olet vanhemmistasi vapaa, olet itsellinen, olet omillasi toimeentuleva.
Olet vapautunut elämään.
Älä tunne enää syyllisyyttä! He ovat tekonsa tehneet aikusina, vastuunsa tietävinä vanhempina. Heidän kasvatuksensa tuloksena et voi tavata heitä tuntematta pyörrytystä. Millainen pohja se on vuorovaikutukselle! He ovat aikanaan kohdelleet sinua alistavasti ja väkivaltaisesti. Miten he oikein odottavat nyt?
Sinun ei todellakaan tarvitse tuntea mitään heitä kohtaan. He ovat biologiset vanhempasi, ja siinä kaikki.
tuossa tuo sana syyllisyys on yksi käsiteltävistä asioista toinen on hyväksyminen ja eteenpäin eläminen. Nämä kaikki ed ovat juuri niinkuin tuossa edellä sanoin vaikeasti tavoiteltavissa sillä vaatii aikaa käsitellä asioita ja menneisyyttä. Positiivista ainakinn omalla kohdallani oli se, että hyväksyin menneet ja jouduin väistämättä vuosien saatossa tilanteisiin joissa oli pakko pysähtyä ja miettiä miksi ? Tuo miksi vaivaa joskus vieläkin mutta olen ajatellut asiaa niin, että kaikkiin asioihin ei saa vastausta eikä tarvitse saadakaan. Pääasia on mielenrauha ja tuon mielenrauhan ylläpitäminen ilman minkäänlaista häirintää esim vanhempien suunnalta sillä sinulla on oma itseellinen arvostettava elämä. Itse olen nykyään monesti miettinyt erilaisia myyttejä mitä viljellään kaikista asioista ja todennut että uskon vain itseeni suurimmaksi osaksi. Ei todellakaan ole velvollisuutta kärsiä kenenkään seurasta vaikka olisi kuinka sukulainen tai sidoksissa perheeseen. Ei ole olemassa minkäänlaista oikeutta häiritä ihmistä, perhettä. Tässä kun nopeasti kirjoitan...totean vielä että et todellakaan ole ainoa pidä se mielessäsi ja myös se, että kaikki eivät yksinkertaisesti kykene käsittelemään asioita ja pakenevat tai alistuvat. Tämä asioiden käsittely on oleellista ja se ettei anna kenenkään manipuloida ym. se osoittaa itsenäisyyttä, identiteettiä ja mahdollisuutta tasapainoiseen elämään pidemmällä tai lyhyemmällä kaavalla.
Kylläpä nyt sattuu kaltoin kohdeltuja nuoria aikuisia, joiden vanhemmat ilmeisesti ovat suurta ikäluokkaa. - Kuulkaapa, kun se aika oli niin erilainen kuin tämän päivän perhe-elämä. - Se on ollut ja on nytkin ihanaa, jos perheessä aina on rakastava ilmapiiri. - Mutta esim. minun ikäluokkani perheissä ei nyt niin ilmituotu tunteita, kuritettiin ruumiillisesti, jopa opettaja saattoi lyödä luokassa karttakepillä sormille tai laittaa nurkkaan koko luokan edessä. - Ainakin minä muistan, miten usein helposti ivattiin, naurettiin ja näytettiin omaa 'paremmuutta' jne. - Nykyään on sentään menty eteenpäin ja ollaan suvaitsevaisempia. - Ei sitä kaikessa voi totaalisesti vanhempiaan syyttää - kun ei ollut muuta kasvatusta kuin kansakoulu ja rippikoulu ja yhteiskunta vaan rakensi sodan jälkeen. Oli köyhyyttä jne. - Silloin vasta nuori on viisastunut aikuinen, kun ymmärtää edellisen sukupolven puutteet ja kuitenkin pystyy pitämään vanhemmistaan ja vanhemmasta ikäluokasta. - Parhaamme me suurin osa vanhemmista teimme juuri teidän lasten ja tulevaisuuden takia.
Silti ja kaikesta ajatuksistasi huolimatta on oikein ja sallittua tuoda suruaan, ahdistustaan ja katkeruutta esiin omia vanhempiaan kohtaan. Ei paha olo mihinkään väisty vaikka kuinka yrittäisi antaa vanhemmilleen anteeksi ja ymmärtää mennyttä.
Kaltoinkohdelluilla on oikeus suruunsa!
Ymmärrän, että aloittaja on kärsinyt epäoikeudenmukaisuudesta ja mielivallasta koko lapsuutensa.
Se on ihan eri asia kuin se tiukka kasvatus, jota suosittiin isovanhempien ikäisten lapsuudessa.
Sota-ajan läpikäyneet miehet olivat ehkä traumatisoituneet, viinaan meneviä ja rakkaudettomia. Ne lapset, joiden oli kestettävä lapsuutensa rakkaudettomassa kodissa, ovat toivottavasti oppineet toisen suhtautumistavan.
Mutta aloittaja syyllistää itseään nyt siitä syystä, että ei pysty olemaan yhteydessä vanhempiinsa luontevasti.
Jos ei voi, ei ole syytäkään. Vanhemmat ovat ylittäneet sen rajan, jonka jälkeen ei anteeksiantaminen lapsilta ole mahdollista.
Syy ei ole lasten.
Tässä lukemani *lainaus* muualta. Siitä löytyi mielestäni erittäin hyvin ilmaistuna, koko asianydin.
>>Jos ihminen on pohjimmiltaan tunneköyhä ja itsekäs, niin ei vanhemmuus häntä miksikään muuta.
Omaa lasta on helppo nöyryyttää ja alistaa ns. kasvatuksen nimissä, ja moni vanhempi todella kuvittelee olevansa oikeudenmukainen ja viisas. Harva ihminen tieten tahtoen tekee vääryyttä edes omalle lapselleen, jonka lojaalisuuteen voi aina luottaa.
Lapsi kuvittelee aina vanhempien olevan oikeassa. Hän ottaa syyt niskoilleen ja koettaa kaikin keinoin miellyttää.
Kun raja tule vastaan, niin ollaan jo melkein aikuisia.
Kuitenkin, jos lapsi painaa kärsimänsä vääryydet oppina mieleensä, niin hän ei jatka virheitä omille lapsilleen. Se pitäisi aina muistaa.
Hän tietää, ettei saa lasta kohdella väärin.
Tunteetonta on sanoa, että noin minuakin käsiteltiin lapsena, ja ihminen minustakin tuli.
Vääryyttä ei saa siirtää kolmanteen ja neljänteen polveen, niin kuin aikaisempina vuosikymmeninä useinkin on tehty.
On myös ihmisiä, joiden on pakko purkaa omat turhautumisensa sortamalla muita. Panna muut kärsimään, valittaa itse ja vaatia muilta suorituksia, joihin ei itse pystyisi. Kun ihmisuhtet katkeavat, ovathan lapset aina jäljellä, ja heihin sitten on ripustauduttava.
Jokainen vanhempi miettiköön omalta kohdaltaan, miten on elänyt, ja kenen taakkana on ehkä tälläkin hetkellä.
On myös niitä aikuisia lapsia, joille vanhemmat ovat vain lypsylehmiä, joilta vaaditaan ja vaaditaan, arvostellaan ja vähätellään. Oma elämä on niin hektistä ja tärkeää, ettei siihen muita suvaitakaan. Paitsi, jos on kyse taloudellisesta hyödystä ja lastenlasten hoitamisesta kysymättä isovanhempien menoista ja elämästä mitään. Ikäänkuin isovanhemmat olisivat aina vaan lapsiensa tarpeita varten.
Aiemmin ei lasten psyykkiseen hyvinvointiin kiinnitetty niin paljon huomioitu. Katsottiin, että kun on vanhemmat, koti ja ruoka, niin se on riittävästi. Varmasti silloin sodanjälkeen moni perhe olisi tarvinnut 'kriisiapua', miten suhtautua siviilielämään, aina vain kasvavaan perheeseen ja taloudenhoitoon. - Harrastuksetkin yleensä rajoittuivat kodin piiriin ja tietokin kulki hitaammin. - Perhe, joissa oli ongelmia sai selviytyä omillaan. - Kyllä siinä varmasti sukupolvien virheet kertaantuivat seuraavaankin polveen. - Onneksi nyt on saatavilla apua paremmin, jos perheessä on ongelmia. Ja monella aikuisella vanhemmalla on helpompi nähdä, mikä kasvatus on oikein ja mikä vie vikaan. - Varmasti on isovanhempia, joissa ei koskaan ajatukset kohtaa ja se on surullista. Vanha on vanha eikä muutu, mutta toivottavasti teillä nuorilla on avarampi mieli ja pystytte kaikesta huolimatta olemaan suvaitsevaisia. Kyllä on surku, jos kaikkien välit ovat poikki.
On turha toitottaa että silloin tehtiin näin ja näin...mielestäni jokainen käyttäkööt omia aivojaan ja tunteitaan lapsen tai lapsien suhteen. Tuntuu, että jotkut isovanhemmat tuntevat syyllisyyttä ja tiedostavat virheensä. Valitettavasti virheet eivät ole enää aikuisiällä korjattavissa ja lapsi on mahdollisesti traumatisoitunut. Parempi vaan tehdä omat johtopäätökset ja aloittaa oma itsenäinen elämä rakentavien ja rakastettavien ihmisten seurassa. Ei ole mitään kultaista ohjetta lapsen kasvatukseen mutta tunteeton ei saa olla !
Itse asiassa, löytyy myös tällaisia vanhempia, jotka ottavat kaiken mahdollisen hyödyn aikuisista lapsista. Heille ei tunnu riittävän mikään. He mieltävät aikuisen lapsen omaksi *palveliakseen*.
Heille ei myöskään kelpaa järjestetty ulkopuoleinen siivousapu, eikä ateriapalvelut. Vaikka omat taidot eivät enää riitä näiden tehtävien hoitamiseen.
Sano vanhemmillesi ettet ole köksä etkä siivooja!
Nykyisinhän saa verovähennyksen siivouspalveluista ym. Sehän on suorastaan nykyisin trendikästä ja monet lapsiperheetkin käyttävät etua hyväkseen. Siivous ym. kodinhoito ei tulekaan niin kalliiksi verovähennyksen myötä ja aikaa jää perheen muuhun mukavaan yhteiseloon. Olen ihan sitä mieltäkin, että jokaisella on omassa huushollissaan aivan tarpeeksi siivottavaa ja kokattavaa; ihan hullua on isovanhempien vielä vaatia omiin siivoustalkoisiinsa. Kyllä minunkin keskiverto-eläkkeestäni riittää siivouspalveluun, vaikka aluksi olin hyvin epäröivä asian suhteen.
pahimmassa tapauksessa kun alkuperäinen kirjoittaja saa perheenlisäystä vaativat lapsenlastaan ja nöyryttävät häntä..mitä h...tin oikeuksia näillä isovanhemmilla on yleensäkään mitä he ovat vaatimaan, jos eivät itse ole hoitaneet omia lapsiaan rakkaudella. Tiet erkanevat kun lapsi itsenäistyy ja perustaa oman perheen yleensä silloin viimeistään on tiedostettava rajat missä mennään ja isovanhemmat/vanhemmat saavat sen arvostuksen minkä ovat ansaineet.
Tästä juuri olen omille vanhemmilleni yrittänyt puhua. Kilpailutin jopa heille kohtuuhintaisen kotisiivouksen ja ateriapalvelut kotiin. Helpottamaan kotona oloa. Mutta he itse luopuivat näistä palveluista, muutaman kuukauden kuluttua. Vaikka ovat jo reippaasti yli 80 vuotiaita. Ja ikkunanpesut ja ruuanlaitot ei heiltä enää onnistu.
Asiasta tässä poiketaan, kun siivoukseen sorruttiin.
Sanon kuitenkin, että en kehtaisi ikimaailmassa vaatia jälkikasvuani pesemään ikkunoitani tai mattoja, siivoamaan ja pyykkäämään, koska senhän he tekevät jo kotona omassa huushollissaan.
Ei minulla aikanaan ollut koskaan aikaa eikä meinikiä mennä noita töitä tekemään omille vanhuksilleni, kyllä katsoin, että he eläkettä nauttivina, toimentulevina ihmisinä voivat maksaa ulkopuoliselle sen, minkä katsovat itselleen liian raskaaksi hommaksi.
Heillähän oli vain kahden hengen talous, jonka pyörittämiseen varmasti heidän eläkkeensä paremmin riittivät, kuin minulla, jolla oli lapset ja heidän monet rahanreikänsä.
Nyt kun olen ikäihminen, maksan ulkopuoliselle, jos en itse pysty.
Tunnen näitä lapsia paljon, jotka vaativat kokoajan vahemmiltaan. Vaativat lapsena ja sama jatkuu vanhempana. Olisko joskus kannattanut sanoa lapselle ei? Opettaa mitä se tarkoittaa, opettaa lapselle, että elämässä on pettymyksiä, joista selvitään. Aikuisena opettaminen on rankempaa, lapsella on isommat aseet kuin mököttäminen ja raivoaminen....
antaa anteeksi, mietittyäsi, muisteltuasi ja omaan elettyyn elämääsi vertailtuasi.
Sitten et voi sanoa sitä heille, koska ovat kuolleet.
Jokainen sukupolvi vuorollaan huomaa, ettei osannut paremmin kuin edellinen, vaikka toivoi ja yritti.
Uutta mahdollisuutta toimia paremmin ei anneta.
Toivottavasti edelliset sukupolvet eivät kuolleet lapsiaan syyllistäen, vaan muistaen, että eivät he itsekään osanneet kohdella omia vanhentuneita vanhempiaan oikein, kuten eivät lapsiaankaan.
Puhukaa ihmiset, puhukaa läheistenne kanssa. Ei se oikein auta purnata ja moittia vanhempia, isovanhempia tai lapsia täällä. Olen varma siitä, että puhumalla asiat selkenevät aika pitkälti (ellei koko suku sitten ole aivan aivoton). Tunnen monia suvustaan onnellisia, tasapainoisia isovanhempia - vanhempia - lapsiperheitä, ja nämä ongelmat ovat aika outoja. Ilmeisesti niin vanhoilla kuin nuorillakaan on paha olla ja syytellään toisia. Mitäs' jos kertakaikkiaan miettisi vähän myönteisemmin, löytäisi toisista hyvääkin ja yrittäisi itse joustaa joistakin asioista.
Nuorena uskoin sen hokeman. Ukoin, että kun istutaan ja keskustellaan, niin kaikki osapuolet alkavat nähdä asioita laveammin.
MUTTA. Koska kaiki ovat siinä mielentilassa ja halukkaita puhumaan? Eivät ainakaan yhtä aikaa.
Miten järjestetään se puhetilaisuus?
Kuvittelin nuorena, että ystävällinen aloitus vetäisi toisen ja ehkä useammankin asianosaisen mukaan, mutta sain huomata, että olen häirikkö, joka aina on puhumassa noista vanhoista asioista, ja eihän kukaan näitä edes muista, ja mitä sinä kaivelet aina samoja murheita, antaisit olla, sinä et hyvä ihminen tiedä, mitä oikeastaan on tapahtunut, aina muita syyttelemässä...jne. Loputonta.
Niin että puhumatta jäi.
Näinhän se on. Epäkohtiin ei haluta tarttua. Ja se, joka yrittää saada rakentavassa mielessä keskustelua aikaiseksi asiasta. Saa kaikki syyt niskoilleen.
Omalla kohdalla olen yrittänyt saada omia iäkkäitä vanhempiani *palvelutalojonoon*. Jonotusaika on n.4-5 vuotta. Olen lähestynyt heitä tässä asiassa siltä kannalta. Että nyt he voisivat vielä vaikuttaa siihen. Miten heillä olisi mahdollisuus viettää loppuelämä yhdessä, samassa paikassa asuen.
Ettei kävisi niin, että toinen vanhus on eri paikassa, kuin toinen. Kun mahdollista laitospaikkaa tarvitaan. Kun omassa kotona asuminen ei enää onnistu. Vaan tarvitaan ympärivuorokautista valvontaa.
Mutta, tästä esimerkiksi ei voi keskustella ollenkaan. Eli asiat eivät ainakaan tunnu puhumalla selvivän suuntaan, eikä toiseen. Olen ainoastaan saanut vihat niskaani, kun olen yrittänyt varovasti asiaa heille esittää.
Itselläni on kokemus lapsuudesta, joka oli vaikea.
Uupumusmasennukseni takia hakeuduin terapiaan.
Olen ollut, omasta mielestäni itseriittoinen ihminen.
Elämässä tuli vastaan vaikeita asioita ja aikoja. Ne uuvuttivat minut. Vastuu oli liian raskas, yksi lapsuuden heijastuksia. Lapsena minulle oli ladattu paljon vastuuta, reippaana tyttönä en kietäytynyt enkä ymmärtänyt ettei lapsena olisi tarvinnut suostua. Eihän vaihtoehtojakaan ollut, vaatimukset olivat käsky, jota tuli noudattaa.
Perhetilanteen takia toimeentulon ja leivän hankkimiseksi perheeseen tarvittiin myös minun panostani, olinhan vanhin lapsista.
Tämä vain esimerkkinä, muitakin lapsuuden traumoja toki jäi.
Kun keskusteltiin uupumuksestani, tiedollisesti ja taidollisesti minun olisi pitänyt kyetä ratkaisemaan ongelmani, terapeutti nosti esille lapsuuteni. Vanhempien tuen puute ja liian varhain liian paljon vastuuta, olivat aiheuttaneet aikuisiän ongelmat. Lapsuudessa koettu liian suuri vastuu, aiheutti aikuisenakin tunteen voimattomuudesta ja pelosta, joka oli liittynyt vastuuseen.
Syyllisyys on tuttu tunne, en voinut hyväksyä sitä mitä minulle oli tapahtunut.
Olen antanut anteeksi vanhemmilleni, enkä moiti heitä. Mutta niitä arpia, jotka minulle jäivät on vaikea sulattaa. Ehkä niin ei tarvitse tehdäkkään. Pitää vain ymmärtää, että nyt olen aikuinen ja näen pienen tytön ahdingon ja lohdutan häntä, sisäistä lastani. Näin eläen olen jaksanut erittäin vaikeissakin tilanteissa nousta vastuulleni asetettujen velvotteiden yläpuolelle. Läksy ei ole helppo. Ymmärrän, että vanhempani tekivät aikanaan ratkaisuja omien traumojensa kasvatteina. Molemmilla oli vaikea lapsuus, jos sitä voi edes lapsuudeksi sanoa.
Tänä päivänä ymmärrän heitä ja kohtaan ilman katkeruutta.
Suurin huoleni on katkaista sukupolvien välinen "likaviemäri", etteivät tulevat sukupolvet joutuisi vetämään samaa iestä. Tiedän etten ole onnistunut siinä, niinkuin halusin. Sekin pitää opetella antamaan anteeksi itselleen. Toimin niinkuin osasin ja ymmärsin. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja olemme keskustelleet asioista. He ymmärtävät minua, vaikka en sitä ansaitsikaan.
Olet onnellisessa asemassa, kun olet lastesi kanssa voinut puhua ja selvittää asioita. Ilmeisesti olet terapiassa oppinut, miten asioita voi käsitellä.
Itse olen kodista, jossa puhuminen oli olematonta. Käsky kävi ja toteltiin.
Vastustus oli turhaa. Keskustella sopi juuri niin kauan kuin oli samaa mieltä kuin vanhemmat. Erimielisyys oli nenäkkyyttä, tyhmyyttä ja huonoa käytöstä.
Vielä aikuisenakin.
Olen yrittänyt tehdä päinvastoin kuin lapsuuden kodissa. Muistan, kuinka päätin monta kertaa, että omia lapsiani en koskaa kohtele tuolla tavalla. Varjelin pikkusisariani ja yritin pitää heitä loitolla. Vannoin itselleni, että kun olen aikuinen, yhdenkään lapsen ei tarvitse pelätä minua.
Mutta en pysty puhumaan lapsilleni raskaista asioista. Se kulttuuri meiltä puuttuu.
Ei se kaikilta onnistu.
Omassa kodissani ei keskusteltu avoimesti. En osannut sitä vielä avioliittoni aikaankaan.
Eron jälkeen tuli uusia ystäviä ja ihmettelin kuinka vaivattomasti he ottivat suoraan puheeksi vaikeitakin asioita.
Olen lueskellut psykologiaan luokiteltuja kirjoja. Opetellut tuntemaan itseäni ihmisenä. Suosittelisin esim Tommy Helstenin kirjoja. Ne ovat helppotajuisia. Kannattaa aloittaa hänen varhaisemmasta tuotannostaan. Kirjoissa tulee esiin myös kirjoittajan oma kasvu. Olen saanut niistä paljon.
Terapiassa sain purkaa menneisyyttäni. Ihmettelin terapeutille, miksi en uskaltanut kertoa vanhemmilleni edes sitä, että näin painajaisunta. Herättyäni pelkäsin mutta valehtelin, että nukkuma paikkani oli liian lähellä uunia ja minulla oli kuuma. Näin pääsin sisarusteni viereen, enkä pelännyt enää. Terapeuttini kysyi:"Kuinka paljon sain vanhemmiltani tukea?". En ollut saanut. Tähän tapaan aukaistiin monia solmuja ja vapauduin niistä.
Minäkin ajattelin etten kasvata lapsiani samalla tavoin kuin vanhempani. Mutta siitä seurasi myös ylilyöntejä. Olin toki lasteni tukena, ehkä joskus liikaakin. Kuitenkin on asioita joita oppii ja näkee vanhetessaan eritavoin. On myös asioista joista ei kannata puhuakaan lapsille ennenkuin ovat aikuisia.
Ne asiat joita tapahtuu tässä ja nyt on hyvä käsitellä mahdollisimman pian. Jos lapset ovat pieniä, tai nuoria vaikeita asioita, kuten läheisen kuolema (omalla kohdallani), kerrattiin tietyin väliajoin lasten ymmärryksen laajetessa.
Kun sinua askarruttaa tämä puhumis asia, voisi keskusteluapu olla hyvä ajatus.
Minulla oli subboratiivinen, eli tukeva terapia mielenterveys toimistossa, psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Jos on itse valmis työstämään asioita, solmut aukeavat. Itse, yksin on sokea. Alussa monet pelästyvät kun mieleen tulevat vaikeat asiat hämmentävät. Olo voi tuntua tuskaiseltakin. Itselleni terapia oli alussa täyttä työtä. Terapiasta kotiuduttua olin aivan puhki väsynyt.
Tähän jos mihin sopii sanonta:Ei ole mahdollisuutta kivuttomaan kasvuun, eikä oikotietä onneen.
Jos lähdet terapiaan ja sinulla on puoliso, pidä hänet ajantasalla, kerro terapia istunnoista mahdollisimman avoimesti. Se on hyvää harjoitusta ja puolisosi ei putoa kärryiltä.
Jos haluat keskustella kanssani, vastaan mielelläni. Toivon, että voisin auttaa.
Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!
Kiitoksia kauniista tarjouksestasi. Olen vain jo siinä iässä, että lapsenlapsenikin ovat jo täysi-ikäisiä.
Enää ei ole sotkuisia solmuja avattavana, koska asiat ovat jo niin kaukaisia, että ne ovat todellakin unohtuneet.
Olisin aikanaan toivonut, että puhumalla olisi voitu selvittää asioita, mutta kun se ei silloin onnistunut, ei vastapuolta enää ole olemassa.
Itsekseni olen asioita työstänyt aikanaan, ja lapsien kanssa yrittänyt toteuttaa omia päätöksiäni, jotka olin tehnyt lapsuudessani.
Toivottavasti tämän päivän vanhemmat ja lapset pystyvät keskustelemaan ja olemaan eri mieltä kaikessa ystävyydessä ja sovussa.
Toisen ihmisen kuunteleminen ja kunnioittaminen on hyvän elämän kulmakiviä.
Olipa hyvä lukea tämä viestiketju. On hyvä kuulla rehellisiä pohdintoja sukupolvelta toiselle siirtyvistä toimintamalleista ja vastareaktioista omaan lapsuuden kulttuuriin. Nämä ovat asioita, joita jokaisen olisi hyvä tiedostaa jo ennenkuin tulee itse vanhemmaksi... Mutta yleensä näitä tulee käsiteltyä syvällisesti liian myöhään.
Itse olen hieman päälle kolmekymppinen ja alkanut nyt vasta tosissani tiedostamaan kuinka kuljetan arjessani monen sukupolven traumoja. Varsinkin väsyneenä turvautuu toimintamalleihin jotka periytyvät omasta lapsuudesta. Välillä minun pitää ihan pysäyttää itseni ja kirjata paperille ne asiat joita pidän tärkeimpänä lasteni kasvatuksessa jotta muistaisin ne paremmin myös akuutissa tilanteessa enkä toimisi ainoastaan suoraan selkäytimestä...
Ehkä lasten saaminen on siksi niin tärkeää, että saamme mahdollisuuden kasvattaa myös itsemme (uudestaan).
Hyvin paljon kuulosti kuin omalta lapsuudeltani. Isovanhempieni perheissä eikä omassa perheessäni ole ollut sodankäyneitä miehiä, koska olivat joko liian vanhoja tai nuoria sotaan siihen aikaan eli sillä ei minunkaan kokemuksiani voi selittää.
Minuakin kohdeltiin aivan väärin eli vastuuta annettiin pienelle lapselle liian paljon, alistettiin, haukuttiin, hakattiin, nöyryytettiin ja otettiin ns. oma tahto pois. Hirvittää ajatella millaista elämäni oli tuolloin näin jälkikäteen ajatellen.
Usein minua siis myös hakattiin, enkä tiedä vieläkään miksi, kovalla metallisella remmivyöllä useita kertoja hyvin pienenä ja sen jälkeen jätettiin lojumaan milloin mihinkin. Minut hakattiin myös silloin kun paljon isommat sisarukseni tekivät jotain ja syytä haettiin aina minusta eli sisareni eivät varmaan sysänneet syytä minulle, vaan äitini ei halunnut, että hänen lempilastaan rangaistiin, joten syy pukattiin minulle. Minä luulin, että niin tehtiin kaikille ikäisilleni ja vasta murrosiässä paljastui, että ystävilleni tämä oli vierasta jopa ihan silloinkin kun he olivat tehneet todella pahaa.
En koskaan ollut sopivan näköinen eikä minulla ollut koskaan mitään samoja henkisiä lahjoja kuin muilla naapuruston lapsilla. Aina toistui sama vertailu eli kun lähipiirini joku lapsi onnistui jossain, minut haukuttiin eli korostettiin vain toisen lapsen paremmuutta. Mikäli itse menestyin, sitä ei huomattu. Lähipiirin lasten epäonnistuessa niistä epäonnistumisista ei mainittu. Mikäli joku kodin ulkopuolinen kehui minua se kuitattiin ivallisesti vanhempieni taholta.
Ruokaa oli milloin oli ja sekin usein aika huonoa ravitsemukseltaan eli hirvittää ajatella mikä terveydentilani olisi ollut ilman kouluruokailua. Äitini osasi laittaa ruokaa, mutta jostain syystä sitä ei aina riittänyt minulle ja olin hyvin hoikka. Mikäli en saapunut kotiin ajoissa niin olin ilman ruokaa ja tämä tarkoitti olemista pelkän kouluruoan varassa.
Mitään muuta ruokaa ei annettu, sillä valmisaterioita ei ollut ja jopa kananmunien sanottiin olevan niin kalliita, ettei niistä liiennyt minulle munakkaaksi. Jogurttejakaan ei ostettu eli niitä pidettiin liian kalliina. Ainoa mitä kaapista löytyi oli limppu, voi, puolukkasose, pallojuusto ja sinappi sekä raa´at perunat. Isovanhempiini en voinut turvautua.
Kotonani ei ollut mitään mielenterveys- eikä päihdeongelmia, sairauksia, vieraita suhteita eikä väkivaltaa vanhempieni kesken. Ei myöskään muuta ns. tavallista ongelmaa, jolla kohteluani voisi selittää. Olen vanhempieni lapsi eli en ollut esim. mikään lehtolapsi tai vastaava, jota jompi kumpi vanhemmista ei olisi hyväksynyt. En haukkunut enkä lyönyt koskaan vanhempiani.
Jouduin ahertamaan kotona hirvittävän paljon kotitöissä jo aivan pienenä, jota ihmeteltiin jopa ystäväpiirissäni. Myöhemmin minut pakotettiin murrosiässä toimimaan myös siskoni taloudessa ilmaisena piikana uhkailulla, että minut ajetaan kotoa pois ellen tottele.
Mikäli loukkasin itseni tai olin sairas, se piti salata, eikä siis tulla kertomaan vanhemmilleni. Minulla on useita muistutuksia ruumissani edelleen tapaturmista, joihin olisi pitänyt saada hoitoa, mutta niitä ei hoidettu. Mikäli loukkasin tai sairastuin niin, että oli pakko kertoa tai sitä ei voinut salata, nousi hirveä huuto ja mekkala asiasta tai sitä vähäteltiin niin kauan kunnes oli kerrankin ihan tajuton ja hourailin, silloin meinasi kyllä henki lähteä eli oli minuuteista kiinni, että pelastuin vietäessä sairaalaan. Olin kyllä jo valittanut kipuja useaan otteeseen aiemmin, mutta niitä vähäteltiin.
Mikäli joku kiusasi minua tai koin jotain epämiellyttävää, en saanut tulla kertomaan vanhemmilleni eli se olisi ollut turhaa valittamista, kielimistä ja omaa huonommuuttani. Mikäli siis minua kiusattiin ja niinhän joku tekikin, koska olin niin kiltiksi kasvatettu, etten pistänyt vastaan, olin helppo uhri.
Tästä pääsin irti kun oman luokkani tytöt alkoivat rohkaista, että pitäisi vain pistää vastaan minua kiusanneille.
Mietin vain kuinka olisi käynyt, jos joku pedofiili olisi käyttänyt hyväksi kun kotona ei saanut kertoa. Onneksi niin ei käynyt.
Kodin ulkopuolella ei saanut kertoa mitään, joten turvaa ei ollut saatavissa muualta. Mikäli kerroin edes sen mitä äitini jäi kotiin puuhailemaan sain siitä kotona löylytyksen, vaikka mitään salattavaa ei ollut.
Sain kuulla jo lapsena, että kunhan vain täytän 18 niin lennän ulos kotoa ja siksi kai aloin seurustella jo alle 18-vuotiaana, että olisi joku turva niin käydessä, siihen aikaan ei nuoret asuneet yksin koskaan. Ei tunnettu Kelan tukia.
Vanhempani eivät osoittaneet hellyyttä eli haliminen oli ihan vieras asia puhumattakaan suukottamisesta.
Eka- ja tokaluokkani olivat kaameita eli opettaja oli hirveä ihminen, joka pompotti kaikkia lapsia ja minä sain siitä osani ja traumani. Hän oli kiihkouskovainen ja vanhan kansakoulun kasvatuksen saanut. Kotona en tietystikään saanut kertoa julkisista nöyryytyksistä opettajaltani.
Minusta kasvoi hirvittävän arka ja ylikiltti lapsi. Näin paljon painajaisunia ja pelkäsin montaa asiaa. Pääsin kasvuun vasta ystävieni avulla, joilta sain sitä rakkautta ja rohkaisua mitä kotoa en saanut. Vanhemmiten jouduin myös väkivallan uhriksi parisuhteessa, koska tilanne oli uusi ja etsin syytä itsestäni, kuten vanhempienikin kanssa olin oppinut, minua oli helppo syyllistää parisuhteessa. Tajusin onneksi tilanteen enkä sen jälkeen lähtenyt suhteeseen mikäli huomasin ensimmäiset merkit epätasapainoisesta suhteesta.
Huomasin myös jossain vaiheessa, että olen liian kiltti sekä yksityiselämässni että työelämässä ja pyrin siitä vähitellen eroon eli normaaliin tilanteeseen.
Jossain vaiheessa kai vanhempani huomasivat käyttäytymisensä ja kohteluni helpottui joltain osin yläasteelta lähtien.
Huolimatta lapsuuteni ongelmista valmistuin hyvin paperein ja kouluttauduin edelleen. Minulla on paljon hyviä ystäviä, hyvä parisuhde eikä varmastikaan vihamiehiä. Olen tykätty ihminen ja opin myös avoimemmaksi jo aikapäiviä sitten. Tajusin myös, että olen kauniimpi kuin luulin ja minulla on paljon hyviä ominaisuuksia ja henkisiä lahjojakin.
Kun sain ensimmäisen lapseni ja hänet sain ollessani jo aika iäkäs, jouduin pohtimaan lapsuuttani uudelleen eli pahat kokemukset tulivat vuosien jälkeen hyvin voimakkaasti esille mieleeni. En ollut pystynyt itse vanhemmuuteen kuin vasta vanhempana, oletettavasti lapsuudestani johtuen. Itse en hyväksy hakkaamista enkä nöyryyttämistä saatika mitään sitä paskaa mitä minulle tehtiin lapsena.
Kokemani jälkeen minusta olisi voinut tulla hyvin surullinen ihmiskohtalo, sillä elämäni ei muutenkaan ole ollut vain myötämäkeä eli olen joutunut hankaliin elämäntilanteisiin ilman omaa syytäni.
Asioita voi märehtiä ja ne täytyy käydä läpi ja vaikka se ei olekaan hyvä selitys niin täytyy vain uskoa, että vanhempani olivat "aikansa lapsia" ja kasvattivat 60-luvulla syntynyttä tytärtään kuten olettivat olevan hyvää kasvatusta. Muistoja ei pois saa ja vaikka tilanteeni parani nuoruudessani vähitellen, ei se saa poistumaan pahoja muistoja lapsuudesta. Nuoruudesta minulla on jo hyviäkin muistoja. Minulle lapsuudessa pakopaikan antoi osaltaan kai luonto, jonne usein menin ja josta sain turvaa ja elämyksiä. Kuinkahan monen suomalaisen elämän metsä on pelastanutkaan : )
Kilttinä tyttönä rakastin kuitenkin vanhempiani ja hain hyväksyntää onnistumalla. Hoidin vanhempieni asioita ja autoin monin tavoin. Ilmeisesti muistin vain ne parantuneet ajat ja hyvät muistot. Mikäli tilanne ei olisi ollenkaan mennyt parempaan päin nuoruudessani, en varmaankaan olisi halunnut pitää yhteyttä vanhempiini.
Vanhemmuus ei ole mikään velvoite lapselle pitää yhteyttä ja alistua vanhempiensa aiheuttamaan pahaan oloon ja kohteluun. Mikäli vanhemmat eivät muuta tapojaan on lapsella oikeus hylätä vanhempansa eikä antaa heidän terrorisoida elämäänsä! Rakkautta ja ymmärrystä voi löytyä muualta biologiasta riippumatta. Hirveää on vain, ettei pienellä lapsella ole eväitä hakea aina turvaa muualta.
Rohkeutta elämässäsi ketjun aloittaja. meitä on muitakin ja ymmärrän sinua.
Oli hyvä ketju.
Luin kaikki kirjoitukset, nämä ovat asioita joista pitäisi puhua enemmän.
Monelle asiat ovat vain niin hävettäviä, ettei niistä tahdo edes muiden puhuvan.
Sotien jälkeen talojentyöt teetettiin lapsilla, siitä kimposi aikanaan laki jolla lapsia suojeltiin kokopäivä työltä.
Lapsityötä on erilaista.
Nuori, jo kalenterivuoden aikana 14 vuotta täyttäväkin voi tehdä sellaista kevyttä työtä, joka ei vahingoita hänen terveyttään tai kehitystään eikä haittaa hänen koulunkäyntiään
Lapsityövoiman hyväksikäytön taustalla on jokin taho, joka hyötyy lapsen työpanoksesta taloudellisesti tai muutoin. Ajoittainen muutaman tunnin työ, joka mahdollistaa täysipainoisen koulunkäynnin eikä vaaranna lapsen kehitystä, on eri asia kuin työ aamusta iltaan haitallisissa oloissa.
YK:n lastenjärjestön Unicefin määrittelyn mukaan lapsityövoiman hyväksikäytön tunnusmerkkejä ovat kokopäiväisen työn aloittaminen liian nuorena, liian pitkät työajat, kohtuuton fyysinen, sosiaalinen tai psyykkinen ponnistelu, epäterveelliset tai vaaralliset työolosuhteet, riittämätön palkkaus, liian suuri vastuu nuorella iällä, koulunkäynnin estäminen, lapsen itsekunnioituksen ja kehittymisen estäminen, sekä sosiaalisen ja psyykkisen kehityksen estäminen.
Tuohon ryhmään lukisin lapsuuteni työt.
Työpäivä alkoi klo 8.30–12 jolloin tunnin tauko 13-17.00 sitten oli kotitalouden ilta puuhat ruoanlaitto tarjolle pano jälki siivo ja tiskaus työpäivä ei loppunut lainkaan.
Tyttöjä talojen töissä käytettiin usein myös käyttämällä pakottavana voimana, seksuaalinen väkivalta, seksuaalinen kaltoinkohtelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö.
Näistä vain hyväksikäyttö on todistettavissa. UHRI ei edes itse aina ymmärrä, käytettyä väkivaltaa ja kaltionkohtelua.
Kaltionkohtelu ja väkivalta ovat silti hyvin tavallinen tyttöjen kasvatus käytös. Ne ovat todella häikäilemättömiä ja niiden käyttöön osallistuu usein molemmat vanhemmat.