Mitä kokemuksia palstalaisilla on otsikon aiheeseen? Minulla kävi niin, että oma eroprosessini oli suhteellisen raskas, vaikkakin tapahtui hyvin aikaisessa vaiheessa. Olin 12-vuotias, kun totesin, ettei lestadiolaisuus ollut oma juttuni. Suurin syy lienee siinä, että vanhemmat opettivat meidät lapset ajattelemaan omilla aivoillamme ja myös sitä myöten kyseenalaistamaan asioita. Opetettiin, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Peruskasvatuksena aivan loistava, koska noilla opeilla on pitkälle pötkitty. Vanhemmilleni tämä on tietenkin aiheuttanut pahaa mieltä siksi, että kaikki lapset ovat ei-lestdaiolaisia. Siis normaali luterialisia.
Meillä tämän eroprosessin jälkeen kesti useita vuosia, kun äiti ja isä jaksoivat joka ainut sunnuntai pyytää lapsia mukaan seuroihin. Ensimmäiset kaksi vuotta aina jaksoi ystävällisesti kieltäytyä, mutta sitten alkoi maistumaan puulta... Ja sitten alkoi kunnon kapinavaihe. Viinaa, sähläilyä, äidin ja isän valvottuja öitä lastaan etsimässä. Kaikkea mahdollista. Onneksi nyt olen "iso" jo, ja elämä on raiteillaan. Minut pelasti tuosta ajasta kuitenkin se, että vanhemmat jaskoivat välittää ja huolehtia hukassa olevasta teinistään. Siitäkin huolimatta että olin todellisella synnin polulla ja tein kaiken mahdollisen pahan, mitä ikinä keksii... Miten muilla eronneilla on mennyt?
Meillä tämän eroprosessin jälkeen kesti useita vuosia, kun äiti ja isä jaksoivat joka ainut sunnuntai pyytää lapsia mukaan seuroihin. Ensimmäiset kaksi vuotta aina jaksoi ystävällisesti kieltäytyä, mutta sitten alkoi maistumaan puulta... Ja sitten alkoi kunnon kapinavaihe. Viinaa, sähläilyä, äidin ja isän valvottuja öitä lastaan etsimässä. Kaikkea mahdollista. Onneksi nyt olen "iso" jo, ja elämä on raiteillaan. Minut pelasti tuosta ajasta kuitenkin se, että vanhemmat jaskoivat välittää ja huolehtia hukassa olevasta teinistään. Siitäkin huolimatta että olin todellisella synnin polulla ja tein kaiken mahdollisen pahan, mitä ikinä keksii... Miten muilla eronneilla on mennyt?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Älykä ihminen kyseenalaistaa aina kaiken. Mitään ei voi niellä purematta, jollei sitä itse ymmärrä.
Tuo ero-juttu jotenkin sekoitti ajatuksia. Mieleen tuli heti avioero. En mtajunnut, etta jostain lahkosta voi erota.
Ihmiset, kun ovat uskossaan niin erilaisia. Monilla on parempi olla kuulumatta mihinkään seurakuntaa ja pitää vai oma uskonsa,
koska silloin uskoo vain siihen mikä on tärkeää, eikä anna toisten antaa sekoittaa päätä omilla säännöillä, jotka
voivat heidän mielestään olla oikeita, mutta toisten mielestä ei.
Onnea valitsemallesi tiellä. Ei mikään lahko tee ketään autuaaksi, vaan se mihin uskoo.
...on siksi niin raskas, kun tietää mikä on oikein ja mikä väärin ja siitä huolimatta tekee sydäntään vastaan.
Rukoilen ja toivon, että olisimme siinä Jumalan kalaverkossa yhdessä, joka viimeisenä päivänä nostetaan ylös ja ylimmäinen Tuomari avaa elämän kirjat.
...oli juuri sitä, mitä en halunnut/tarvinnut. Jatkossa muillekin: aitoja kokemuksia ja mielipiteitä, ei esirukouksia langenneiden puolesta, kiitos.
Eroprosessi oli siksi raskas, että tiesin pahoittavani vanhempieni mielen, ei oikein/väärin takia. Se, mitä tein, oli oikein minulle itselleni. Tätä ei voi yksikään maanpäällinen ihminen muuksi todistaa.
...niin sanon sen minkä tunnen.
Olen itsekin kokenut eroprosessia pitkään ja olen myös kokenut palaamisen armon, joka oli sydämmen rauhan prosessi kaiken sen jälkeen mitä tehnyt oli.
Jos kiellät esirukoukset niin kiellä vain, mutta henkilökohtaisesti monet rukoilevat heikoin huokauksin monen puolesta monenlaisissa asioissa ja ne kuuluvat Taivaassa huutona Jumalan puoleen.
Tiedän, että puhuminen oikeasta ja väärästä riipaisee sydäntä ja jokainenhan me valitsemme itse tiemme, jota kuljemme.
Ite uskon kieltäneenä tuntee jonkinlaista turvallisuuden tunnetta kun kuulee, että joku vielä välittää...
Lueskelen tässä näitä muutaman päivän vanhoja vlm:n vastauksia ja täytyy kyllä sanoa, etten kaipaa häntä palstalle takaisin. Inhottaa.
Olen eronnut vlestadiolaisuudesta pariymmentä vuotta sitten.
Olen saanut kuitenkin osakseni paljon siunausta.
Toisinaan kun katselen murrosikäisiä lapsiani, tulee sydämeen tuska että riistinkö omalla eroamisellani heilta oikeuden ja tiedon oikeasta uskosta?!? En tiedä sitä, eikäpä minun tarvi tietää.
Rukoilen että viimeisenä päivänä minulla ja lapsillani ja puolisollani olisi parempi loppu kuin helvetin tuli....
Varsinkin nuorempana hyvin usein tuli kamala synnintunto, suorastaan hirveä tuska. Uskoisin että se oli hyvin pitkälle pelkoa helvettiin joutumisesta, ei niinkään pahaa oloa tekemisistä.
Säälin vanhempiani heidän murheestaan kun lapsi poikkeaa kaidalta tieltä. Vieläkin he kuitenkin minua ja perhettäni rakastavat, tosi paljon. Olemme heille erittäin tärkeitä.
Voimia poluillesi, toivottavasti osaamme tehdä oikeita valintoja elämässämme...
Jos voisin aloittaa alusta, todennäköisesti en jättäisi uskoani koskaan...
Hei Curly,
Olen usein miettinyt, että mitä kaikkea silloin tapahtuikaan, kun itse yläastelaisena "kielsin uskoni". Outoa aikaa se oli, koska toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä, että aiheutin murhetta vanhemmilleni ja oikeasti uskovaisille sisaruksilleni, mutta toisaalta taas tunsin suurta helpotusta ja rauhaa!
Sen ensijärkytyksen jälkeen, jonka perheessäni aiheutin, olin varma (ja olen edelleen, 17 vuotta myöhemmin) että tein itselleni oikein. Olin elänyt jo 10-vuotiaasta alkaen tuskaillen tulevaisuuttani, joka ei näyttänyt siltä, mitä toivoin. Tunsin syyllisyyttä, koska en uskonut siihen, mitä seuroissa sanottiin, ja koska tiesin, etten ollut oikeasti uskovainen. Minulle on aina ollut äärettömän tärkeää, että olen sitä, mitä sanon ja esitän olevani. Aina se ei onnistu, mutta tämä pyrkimys on mielestäni kantanut minua pitkälle elämässä. Paheksuin nuorena jyrkästi niitä, joille maistui sekä seurakahvit että keskikalja!
Minuun suhtauduttiin loppujen lopuksi kotona hyvin, ehkäpä siksi, että vanhempani olivat tarpeeksi fiksuja ja jättivät minut rauhaan. Tai ehkä siksi, että perustelin tuon eroamiseni sellaisilla edelleenkin vedenpitävillä argumenteilla, että niitä ei voinut puhumalla miksikään muuttaa. Tai ehkä myös siksi, että en ikinä ryhtynyt rellestämään, vaan hoidin asiani yhtä hyvin kuin ennenkin.
Vaikeampaa olisi varmasti ollut, jos kaverit olisivat olleet uskovaisia. Omat kaverini olivat kaikki koulusta, joten yksikään kunnollinen kaveruussuhde ei katkennut.
Joskus olen miettinyt, että olenko vahvempi ihminen kuin monet muut, kun jo nuorella iällä jouduin käymään läpi noin ison mullistuksen. Elämänmuutos oli kyllä sellaista luokkaa, että vertaisin sitä vaikkapa avioeroon. Ainakin olen oppinut tekemään päätöksiä, pysymään omassa kannassani, ja perustelemaan mielipiteitäni. Muistaakseni ainoa asia, joka sai minut joskus hiukan katumapäälle oli, kun aloin opiskelijana pelätä, etten löydä mistään itselleni kelpaavaa miestä. Kaikki tuntuivat viettävän aikaa kapakoissa ja lähtevän kenen tahansa halukkaan pimatsun matkaan. Sekin pelko osoittautui aiheettomaksi, sillä olen naimisissa kunnollisen, raittiin ja rehdin miehen kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle, Curly, samoin muille palstan lukijoille.
kerran uskovainen, aina uskovainen. Mulla ei oo kyllä ainakaan uskosta eroaminen ollut mitään helppoa. Ikinä ei ole kotona panostettu, eikä hyljeksitty ratkaisuni takia. Elämä on jatkunut ihmissuhteiden vuoksi ennallaan. Suurin tuska on ollut sisäistä kamppailua oman itsensä kanssa. Se mitä omat tekemiset aiheuttavat omille läheisille ja heidän surunsa minun uskonkieltämisen takia. Kaikista pahinta on ollut oikeestaan unet joita olen nähnyt näiden vuosien aikana. Ehkä se muista kuulostaa tyhmältä, mutta yleensä unissa olen ollut läheisten ihmisten seurassa ja he ovat pitäneet minua uskovaisena ja tervehtineet uskovaisten tavalla ym. ja kuitenkaan en ole ollut uskovainen. Nää unet on jatkunu jo vuosikausia ja tulevat aina tietyn väliajoin takaisin. Tottakait ne on aiheuttanu miettimistä, mitä oikeesti elämältäni haluan... Mutta tällähetkellä ainakin nykyinen elämäni tuntuu siltä oikealta.
En ole eronnut vlestadiolaisuudesta. Luulen, että yksi uskoani tukeva seikka on se, että lapsuudenkodissani sai myös ajatella omilla aivoilla eika uskominen ollut kovinkaan "kaavamaista".
Pointtini on siis se, että kutakuinkin samanlaisilla kasvatusmetodeilla päinvastaiset (tulokset) tulkinnat.