nykyään, kun kaikki on pelkkää pettymystä ja itsellä ei kertakaikkiaan riitä paukkuja tekemään mitään mikä mahdolisesti piristäisi, niin tuntuu, että onko elämässä loppujenlopuksi mitään järkeä. en usko siihen, että siitä ssaa mitään erityistä lahjaa, jos elämä on vain kärsimystä ja ennenkaikkea, jos ei tunne mitään olen vain fyysiseen minään vangitty minä, joka huuta apu, mutta kukaan ei sitä kuule tai näe, minut nähdään vain tällaisena fyysisenä ilmentymänä. lihakasana ilman sielu, mutta olen minä muutakin, en vain tiedä enään mitä olen. tunteeni ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten ja jäljellä on vain loputon kaipuu, mikä pahenee päivä päivältä. kavereita tai ystäviä.. keitä he ovat. he ovat kadonneet jo kauan aikaa sitten pois. elän vain haaveissani ja unelmissäni, jossa olen vahva, mutta todellisuudessa olen vain kahlittu villieläin, joka huutaa vapautta. aina mitä toivon, on hyvä loppu. elämältä ei tosiaan puutu huumorintajua.
raskas taakka
frozen heart
1264
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
että tunteesi ovat kuolleet lopullisesti.Olisivatko sumpussa mielessäsi tapahtuvan kaaoksen takia? Pystyt kuitenkin tntemaan henkistä tuskaa ja niin kuin sanoit kaipuuta.Mulla oli ainakin masennuksessani samanlainen tunne, että en tunne ketään kohtaan mitään ja millään ei ole väliä.Menin terapiaan ja sielläkin tuntui kuukausia, että ei siitä ole apua.Mikään ei liikahda sisälläni.Sitten alkoi olo olemaan pahempi aina terapian jälkeen.Mielestänise kertoi kuitenkin siitä, että jotakin oli lähtenyt liikkeelle.Aloin tuntemaan edes valtavaa surua ja vihaa.Pikkuhiljaa alkoi olmaan päiviä, jolloin ei ahdistanut ja jaksoin jopa innostua joskus jostakin.Ahdistun vieläkin viikottain, mutta pystyn jo sanomaan tuntevani, myös iloa.Oletko itse terapiassa? Elämässä on paljonkin järkeä.Masennuksessani yritin miettiä ja uskoa siihen, että kaipa tälläkin olotilalla on tarkoituksensa.Jälkeenpäin voin sanoa, että kyllä se muutti mua ihmisenä paljonkin.En enää ota vastuulleni kaikkien muiden ihmisten taakkoja, huolia, (omistani en puhunut, kun ajattelin, että tuolla on muutenkin huolia)
En uskaltanut sanoa eriäviä mielipiteitäni, nyt suustani tulee aikamoisia sammakoita.Toisin sanoen, en anna enää polkea itseäni oman terveyteni kustannuksella.Itskkin mietin usein tuota eläinvertausta.Ihmisten raadollisuutta jne.
Olisiko ympärillä ketään ihmistä,jolle voisit puhua olostasi? Monesti nämä ihmiset ovat yllättäviäkin tahoja.Ainakin mulla, ne keitä pidin ystävinä häippäsivät ja ne keitä en edes kunnolla tuntenut, ovat kuunnelleet.Yllättävää oli se, että kun nostin kissan pöydälle, ympäriltäni löytyi muitakin masentuneita, jotka eivät olleet siitä puhuneet.Hae itsellesi apua ja vaikka tuntuukin, että et jaksa ja olo ei voi muuksi muuttua, usko tai älä se on mahdollista, mutta tapahtuu pienin askelin.