Eksyin tänne keskustelupalstalle ja muistot lähes 10 vuoden takaa palasivat mieleen...
Sairastuin lukioiässä ensin lievään anoreksiaan - olin ollut lapsena laiheliini ja tuntui että murrosiän myötä tulleet muodot alkoivat ahdistaa. Vuoden kuluttua muutin pois kotoa ja syömättömyys vaihtui ahmimiseen. Ahmimiskohtaukseni olivat intensiivisiä jääkaapin tyhjäysoperaatioita jotka päättyivät vessanpytyn äärelle tai muutaman päivän täyspaastoon ja hulluun lenkkeilyyn. Yleensä kohtausta edelsi voimakas ahdistuksen tunne jota en osannut käsitellä kuin ahmimalla. Söin ja oksensin ainoastaan hiilihydraattipitoista ruokaa - kerralla saattoi mennä vaikka paketillinen aamiaismuroja paljaaltaan tai kokonainen reikäleipä. Tarkkailin omia ja muiden syömisiä ja lopetin ystävyyssuhteet sellaisten ihmisten kanssa jotka söivät vähemmän kuin minä ja olivat minua hoikempia. Pidin huolta että muut pitivät minua menestyksekkäänä, onnellisena ja määrätietoisena. Olin kuitenkin pohjattoman onneton ja täysin hukassa. Pienikin vihje siitä että olin normaalipainoinen enkä hoikka sai minut raiteiltani. Toivoin että saisin anorektisen vaiheeni takaisin, mutta tilanne vain paheni.
Yritin parantua. Kävin psykologilla ja kokeilin serotoniinilääkitystä. Kerroin asiasta läheisilleni. Luin syömishäiriöstä kertovia kirjoja ja syytin vaikeaa äitisuhdettani sekä vanhempien avioeroa. Mikään ei kuitenkaan auttanut, olin samassa suossa aina vain. Kunnes hyvä ystäväni uskalsi sanoa minulle totuuden: "Lopeta jo tuo ruikuttaminen ja oman navan ympärillä pyöriminen. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta sen oksentaminen. Ihan itsehän sä ton itsellesi teet joten ihan itse sun se pitää lopettaa". Mitä järkipuhetta! Tämä rehellinen palautus maan pinnalle teki sen mihin päähän taputtelu, syiden vatvominen ja lääkitys eivät tehonneet. Viisi vuotta oksennettuani päätin vain lopettaa. Lopetin siltä istumalta oksentamisen, mutta ahmimisesta en päässyt heti irti. Painoni nousi aluksi ja se oli vaikea hyväksyä, ja yritin kyllä oksentaa pari kertaa mutta en enää pystynytkään tekemään sitä itselleni.
Samaan aikaan päätin ottaa muutenkin enemmän vastuuta omasta elämästäni ja omista päätöksistäni. En enää paennut tunteitani syömiseen vaan annoin itseni oikeuden olla surullinen tai vihainen. Pääsin irti poikaystävästä joka oli kohdellut minua kuin eteismattoa ja lähdin ulkomaille opiskelemaan. Pikku hiljaa liikunnasta alkoi tulla tapa rentoutua ja keino pitää huolta yleiskunnosta sen sijaan että olisin laskenut kuinka monta kaloria onnistun polttamaan. Säännöllisillä ruoka-ajoilla ja monipuolisella ruoalla pääsin kiinni normaaliin syömiseen. En enää valinnut ruokaani sen perusteella missä on vähiten kaloreita, vaan sen mukaan mikä maistuu hyvältä.
Nyt tuo bulimian parissa viettämäni aika kaduttaa kovasti. Fyysisenä muistutuksena näistä vuosista ovat vaurioitunut hammaskiille sekä suolisto-ongelmat. Ja miksi ihmeessä tuhlasin niin monta vuotta tästä kalliista elämästäni itsesäälissä kieriskelemiseen?
Toivon että tästä tarinastani on jollekulle hiukan rohkaisua. Ota itseäsi niskasta kiinni ja vastuu omasta elämästäsi! Ei ole helppoa mutta suosittelen :-)
Sairastuin lukioiässä ensin lievään anoreksiaan - olin ollut lapsena laiheliini ja tuntui että murrosiän myötä tulleet muodot alkoivat ahdistaa. Vuoden kuluttua muutin pois kotoa ja syömättömyys vaihtui ahmimiseen. Ahmimiskohtaukseni olivat intensiivisiä jääkaapin tyhjäysoperaatioita jotka päättyivät vessanpytyn äärelle tai muutaman päivän täyspaastoon ja hulluun lenkkeilyyn. Yleensä kohtausta edelsi voimakas ahdistuksen tunne jota en osannut käsitellä kuin ahmimalla. Söin ja oksensin ainoastaan hiilihydraattipitoista ruokaa - kerralla saattoi mennä vaikka paketillinen aamiaismuroja paljaaltaan tai kokonainen reikäleipä. Tarkkailin omia ja muiden syömisiä ja lopetin ystävyyssuhteet sellaisten ihmisten kanssa jotka söivät vähemmän kuin minä ja olivat minua hoikempia. Pidin huolta että muut pitivät minua menestyksekkäänä, onnellisena ja määrätietoisena. Olin kuitenkin pohjattoman onneton ja täysin hukassa. Pienikin vihje siitä että olin normaalipainoinen enkä hoikka sai minut raiteiltani. Toivoin että saisin anorektisen vaiheeni takaisin, mutta tilanne vain paheni.
Yritin parantua. Kävin psykologilla ja kokeilin serotoniinilääkitystä. Kerroin asiasta läheisilleni. Luin syömishäiriöstä kertovia kirjoja ja syytin vaikeaa äitisuhdettani sekä vanhempien avioeroa. Mikään ei kuitenkaan auttanut, olin samassa suossa aina vain. Kunnes hyvä ystäväni uskalsi sanoa minulle totuuden: "Lopeta jo tuo ruikuttaminen ja oman navan ympärillä pyöriminen. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta sen oksentaminen. Ihan itsehän sä ton itsellesi teet joten ihan itse sun se pitää lopettaa". Mitä järkipuhetta! Tämä rehellinen palautus maan pinnalle teki sen mihin päähän taputtelu, syiden vatvominen ja lääkitys eivät tehonneet. Viisi vuotta oksennettuani päätin vain lopettaa. Lopetin siltä istumalta oksentamisen, mutta ahmimisesta en päässyt heti irti. Painoni nousi aluksi ja se oli vaikea hyväksyä, ja yritin kyllä oksentaa pari kertaa mutta en enää pystynytkään tekemään sitä itselleni.
Samaan aikaan päätin ottaa muutenkin enemmän vastuuta omasta elämästäni ja omista päätöksistäni. En enää paennut tunteitani syömiseen vaan annoin itseni oikeuden olla surullinen tai vihainen. Pääsin irti poikaystävästä joka oli kohdellut minua kuin eteismattoa ja lähdin ulkomaille opiskelemaan. Pikku hiljaa liikunnasta alkoi tulla tapa rentoutua ja keino pitää huolta yleiskunnosta sen sijaan että olisin laskenut kuinka monta kaloria onnistun polttamaan. Säännöllisillä ruoka-ajoilla ja monipuolisella ruoalla pääsin kiinni normaaliin syömiseen. En enää valinnut ruokaani sen perusteella missä on vähiten kaloreita, vaan sen mukaan mikä maistuu hyvältä.
Nyt tuo bulimian parissa viettämäni aika kaduttaa kovasti. Fyysisenä muistutuksena näistä vuosista ovat vaurioitunut hammaskiille sekä suolisto-ongelmat. Ja miksi ihmeessä tuhlasin niin monta vuotta tästä kalliista elämästäni itsesäälissä kieriskelemiseen?
Toivon että tästä tarinastani on jollekulle hiukan rohkaisua. Ota itseäsi niskasta kiinni ja vastuu omasta elämästäsi! Ei ole helppoa mutta suosittelen :-)
Vastaukset 2
Vanhimmat
varsinkin tuo, että lopetit ystävyyssuhteet hoikempien kanssa..itsekin teen niin. nyt olenkin sitten yksin
mutta hienoa, että olet terve! voisinpa sanoa samaa itsestäni
voi luoja että kuulostaa tutulta. kaikki, vaikea äitisuhde, ystävyyssuhteiden lopettaminen, kaikki. mä oon nyt aloittanu terapian ja saanu lopetettua oksentamisen. oon lihonu ihan hirveästi ja vihaan vartaloani. peiliin katsominen oksettaa. tekis mieli ottaa veitsi ja leikata nää läskit mun reisistä, käsistä ja mahasta. en tajua miten oon voinu tehdä jotain tällästä itelleni. pilannu kauniin ja kiinteän vartaloni tällä kaikella. nyt on olo että en ikinä nouse täältä suosta. jos viikko menee hyvin, niin sen jälkeen menee kolme huonosti. aina. masentaa ja ahdistaa ihan helvetisti.