Kuinka te miehet reagoitte, kun kuulitte tulevanne ensimmäistä kertaa isäksi?
Minun puolisoni otti eilen tämän uutisen vastaan jähmettymällä patsaaksi. Sitten hän alkoi kuunnella hevimetallia, halasi minua mutta tahtoi olla yksin. Yöllä hän sanoi, ettei tiedä mitä sanoa.
Lapsen yrittäminen oli yhteinen päätös, mutta nyt mieheni on sitten kumminkin shokissa ;) Kiinnostaisi tietää, onko tämä tavallistakin.
Minun puolisoni otti eilen tämän uutisen vastaan jähmettymällä patsaaksi. Sitten hän alkoi kuunnella hevimetallia, halasi minua mutta tahtoi olla yksin. Yöllä hän sanoi, ettei tiedä mitä sanoa.
Lapsen yrittäminen oli yhteinen päätös, mutta nyt mieheni on sitten kumminkin shokissa ;) Kiinnostaisi tietää, onko tämä tavallistakin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Minusta uutinen oli hieno, sillä olimme yhdessä lapsen päättäneet hankkia (nyt niitä onkin jo 3).
Jos miehesi sanoi haluavansa lasta vain sinun mieliksesi, niin oman kuoppansa kaivoi. Yleensä ei kannata sanoa vakavia asioita vain toisen mieliksi, siitä seuraa vain ongelmia.
Jos taas miehesi oikeasti halusi lasta, niin kyllä hän varmasti "järkytyksestä" toipuu. Sitä vartenhan odotusaika on n. 9 kk, että ehtii sopeutua tilanteeseen.
Meille syntyy kolmas lapsi joulun alla ja aion taas mennä mukaan synnytykseen.Sanoisin sun miehelle,että ehdottomasti mukaan synnytykseen.Mahtava kokemus,kun näkee uuden elämän syntyvän.ensimmäinen jää aina parhaiten mieleen,meinaan en ikinä unohda,kun ajoin sairaalasta kotiin pojan synnyttyä.Olisin voinut vaikka painia karhun kanssa,oli niin mahtavat fiilikset.
Toivottavasti mieheni alkaa ajatella kuten sinä... Eilen illalla hän sanoi epätavallisen runollisesti, että vaikka hän aikookin ottaa täyden vastuun pienokaisesta, niin tämä lapsi ei ole hänen haaveensa, tahtonsa eikä toiveensa. Eikä hän edes toistaiseksi osaa ajatella sitä ihmisenä vaan jonakin minussa kasvavana solukekona. Tuli sellainen olo, että lapsi on minun eikä meidän :(
Hemmetti. Ollaan naimisissa, meillä on vakituiset työpaikat, mukavat palkat, isompi kämppä kuin kaksi henkeä tarvitsee, hän on 25 ja minä 24, yhdessäkin ollaan oltu pian yhdeksän vuotta ja kaiken kukkuraksi kaikki tuntemani lapset tulevat loistavasti toimeen mieheni kanssa... Enkä minä ole koskaan edes ollut mikään bile-eläin. Oli vauvaa tai ei, kartan muutenkin kapakoita ym. paikkoja, jonne en voisi mennä vauvan kanssa. Ja minähän tuota vauvaa jään kotiin hoitamaan eikä mieheni, jonka hymysuisena juoppokuskina toimin!
Miten voi olla mukamas niin kamalaa, että elämään tulee lisää vastuuta!?! En yleensä suutu kellekään, mutta raskaus pistää tunteet niin pintaan, että mieleni tekisi antaa miehelleni selkäsauna. Mokoma kakara (miestäni siis tarkoitan)! Ihan kuin sisälläni kasvavassa pienokaisessa ei olisi tarpeeksi ajateltavaa, pitää vielä kuunnella tuollaista marinaa ja olla ymmärtäväinen vaimo!
Tekisi mieli muuttaa joksikin aikaa takaisin äidin luokse, hän on sentään innoissaan lapsenlapsesta.
se että miehesi pelkää lapsen rajoittavan hänen elämäänsä. Kuten mainitset että toimit juoppokuskina sanoo minulle paljon ongelmasta minkä kanssa miehesi taistelee. Se on osa hänen kypsymättömyydestään hyväksyä ajatus tulla isäksi. Isyys on hänelle vieras ajatus joka nyt on hänen uuden elämän vaiheen alkava totuus.
Mene äitisi luo ja anna miehesi kypsyä yksinäisyydessä siihen ajatukseen mitä hän haluaa elämältään. Älä painosta vaan elä toivossa että miehesi on oleva hyvä isä lapselle.
Ihan pakko ottaa kantaa,olin varmasti aivan samanlainen,kun sun miehes.Mutta uskon että,kun hän näkee vauvan sun sylissä hän alkaa ottaa vastuuta uudesta elämästä.Suakin ehkä pelottaa,että sä et oo enää nätti,kun masu kasvaa.Mutta sehän lähtee pois.Meillä ainakin välillä itketään ja heti perään nauretaan,jotenki hormoonit heittää häränpyllyy,en tiedä.Kuiten ki täällä P-suomessa odotetaan lunta kuin hullu puuroo.
Kiitos teille Vesimies, Jööne ja Harri... :) Tuntuu hyvältä lukea miesten ajatuksia tästä tilanteesta. Ajatukseni lähtevät pikku hiljaa selkenemään.
Ehkäpä tosiaan olisi parasta pysytellä poissa mieheni tieltä jonkin aikaa. Antaa hänen miettiä ja murjottaa ja kypsentyä rauhassa ja oleilla itse sellaisessa seurassa, joka ymmärtää ilota sisälläni versonneesta uudesta elämästä!
Kuten jo aiemmin totesin, 9 kk:n aikana miehesi toivottavasti on valmis isäksi ja ehkä ymmärtänyt senkin, että lapsi ei suinkaan pakota häntä olemaan kaikkea vapaa-aikaansa kotona isää leikkimässä. Se, mitä hän ei ole vielä ymmärtänyt on se, että sitten hän kuitenkin nimenomaan haluaa sitä, olla siis lapsen kanssa kotona leikkimässä. Sitä ei ymmärrä, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Ja välillä taas voi mennä kavereiden kanssa hörhöilemään, ei se lapsi sitä estä, eikä varmaan vaimokaan, kunhan kohtuudessa pysyy.
:) Kiitos taas, nämä kommentit antavat toivoa. Täytyy vaan olla kärsivällinen.
Palasin eilen kotiin sukuloimasta ja ystäviä tapaamasta. Kaikki tapaamani ihmiset olivat aivan riemuissaan vauvauutisesta ja tunsin, että minua tuetaan kyllä, olipa mies mitä mieltä tahansa :)
Kotona toivotin miehelleni hyvää isänpäivää. Hän mumisi, ettei osaa ajatella itseään isänä, mutta oli kyllä oikein iloisen oloinen kun olin taas kotona.
Moi heinämamma,hyvä kun tulit takas.Meinasin jo viikko sitten kirjoittaa,että älä lopeta kesken tätä juttua,tarkotan mua ainakin kiinnostaa miten sulla menee ja miten sun raskaus etenee ja muutenkin.Meillähän on 4viikkoo laskettuun aikaan ja täytyy toivoo,että pojasta ei tuu linnakundia,sen ku pitäis syntyy lusian päivänä.Nyt kun olen keventänyt tunnelmaa,taidankin mennä nukkumaan.öitä
Terve Jööne... :) Pidetään peukkuja! Jotenkin sitä tahtoisi uskoa, ettei kenestäkään tule linnakundia jos on välittävä ja sopivasti rajoja asettava isä.
Mieheni pyysi tuossa yhtenä iltana anteeksi sitä, ettei osaa suhtautua raskauteeni... Ongelman tiedostaminen on hyvä alku :)
Puolisosi reagoi tilanteeseen, kuten aika monet muut miehet. Tilanne on täysin uusi, kun vastuu lisääntyy ja samalla vapaus vähenee. Mukavat Misut kaupungilla on lopullisesti jätettävä rauhaan. Poikamiehen päivät ovat peruuttamatta ohi. Vaikka voisikin lähteä naissuhteesta pois, niin omaa lasta ei voi jättää. Kukaan isä ei halua, että oma lapsi on ikävässä. Tilanteessa on vaikea hyväksyä sitä, että tekemiset eivät ole enää täysin omassa hallinnassa, vaan lapsi aikanaan vaatii huomiota.
Hyvä merkki on se, jos puolisosi tulee mukaan synnytykseen. Se lähentää isän ja lapsen suhdetta.
Meillä oli samanlainen tilanne, tosin sitä ensimmäistä yritettiin vuosikausia, ja kun toivosta oli jo luovuttu, niin jopa tärppäsi. Mieheni meni myös jonkinasteiseen shokkiin, koko raskausajan riideltiin niin, ettei koskaan sitä ennen eikä sen jälkeen ole sellaisia yhteenottoja ollut. Annoin sitten miehen muhia rauhassa ja lopulta n. kuukautta ennen laskettua aikaa hän lopulta virkosi ja alkoi todella odottaa. Ihan kelpo isä hänestä on kehittynyt.
Itse tulin isäksi perjantaina ja tunne on uskomaton. Olen odottanut omaa lasta niin kauan. Olen jo yli kolmevitonen, joten elämänkokemusta on jo senverran takana, ettei ihan heti tule pupu pöksyyn vaikka elämä mullistuu pienen ihanan pojan myötä. Arvelen miehesi olevan aika nuori vielä. Saattaa nuoremmalla olla vielä muut asiat kuin lapset mielessä. Mutta kun eiköhän hän siihen kypsy odotusajan myötä. Ja kyllä siinä miehen kuin miehen sydän sulaa, ja alkaa sykkiä sille avuttomalle pienelle pallerolle joka sieltä äidin lämpimästä kohdusta putkahtaa tähn kylmään maailmaan.
Meidän vauva meni sitten kesken.
Onni onnettomuudessa on se, että kun ollaan miehen kanssa asiaa työstetty, hänkin haluaa nyt vauvan! Hänestä keskenmeno olikin surullinen juttu, isäksi tuleminen olisi ollut parempi ratkaisu ja yritämme heti uudelleen :)
Niin, siis enhän minä enää voi käyttää nimimerkkiä Heinämamma :(
Jäi onnittelematta - kivaa, että sinä tulit isäksi ja että sinulla on pieni, ihana poika! Ja kiitos kannustavista sanoista, ihan varmasti olisi käynyt niin kuin sanoit jos lapsemme olisi saanut elää.
Olen pahoillani sun puolesta, kun luin tän ikävän jutun.Miten sulla muuten menee? Oletko päässyt siitä yli? Miten sun mies otti keskenmenon?
Älä tykkää huonoa, jos utelen liikaa.
Ei kai keskenmenosta koskaan niin yli pääse, ettei muistaisi, milloin vauva meinasi syntyä jne. On turha väittää, ettei se vielä mikään ihminen ollut - minulle oli! Esikoiseni on kuollut.
Mutta kuten kirjoitin, onni onnettomuudessa on mieheni asenne. Menettäessään lapsen hän tajusi, ettei hän todellakaan halunnut menettää sitä, ja nyt yritämme uudelleen :) Jos ja kun tulen uudelleen raskaaksi, meitä on kaksi odottamassa eikä niin että yksi on järkyttynyt ja toinen suree toisen asennetta.