Ajattelin et tänne ois hyvä kirjottaa mun tarina.. joten tässä se nyt tulee.
Joulukuussa 06 olin koulussa tunnilla, kun mahassa alko kiertää ja oli perhosia ja huimasi ja kaikkea mitä tulee ku jännittää. Pyysin opettajalta päästä käymää vessassa, katoin vessassa peilii ja kysyin itteltäni et mikä mua vaivaa, ei ennen tollasta mulle ollu tullu. Menin takasin luokkaa ja rauhotuin, mut siitä alko mun itsetarkkailu, jo seuraava paniikkikohtaus tuli 5min päästä ja oli mentävä taas vessaan jossa oksensin.. En ollu koskaa kuullu mistään paniikkihäiriöstä enkä sillonkaa sitte kiinnittäny siihe huomioo kunnes noita kohtauksia tuli joka tunnilla. Asuin sillon aika kaukana koulusta ja sinne piti mennä julkisilla joten ongelmia tuli siinäkin. Bussiin ja metroon meno oli tosi vaikeeta että joskus jopa jätin menemättä kouluun. Rupesin ettii tietoo jännityksestä netistä ja löysin artikkelin paniikkihäiriöstä ja sen oireista, no ne kaikki oireet täsmäs muhun, mut en halunnu kertoo kellekkään niistä, en edes äidille koska mietin että kaikki pitäis mua ihan hulluna. Ainakun kouluun pääsin niin tein tehtäviä käytävällä enkä luokassa, joten voitte vaan kuvitella miten arvosanat laski, mutta onneks pääsin 7luokan nipin napin läpi. Kesäloma meni hyvin ja ajattelin että saan levätä ja paniikit menee pois, mut sitteku koitti päivä et piti mennä kouluun se oli tosi vaikeeta. Siinä vaiheessa olin jo kertonut melkeempä kaikille että mikä mua vaivasi kun käyttäydyin oudosti sosiaalisissa tilanteissa ja koulussa mulla oli erityis järjestelyt. Ei kaverit oikeen uskonut mua, luuli vaa että hain huomioo. Syksyllä 07- aloin käydä psykologilla jossa juteltiin ihan puutaheinää.. kyllähän se sen verran autto että 8 luokan puolivälissä menin jo luokkaan ja sain tehtyä siellä tehtäviä ja osallistuin opetukseenki. Lopetin psykologilla käynnin helmikuussa 08- koska se oli tosi pitkästyttävää ja ei siellä jaksanut tuntia istua ihan turhaan. Metroilla ja busseilla liikun nyt ihan ongelmitta joten kai niistä käynneistä jotain apua oli.. 9lk alkanut hyvin kun voin olla luokassa osallistumassa, mutta kokeet teen vielä käytävällä tai muussa luokassa yksin. Ihmettelen vaan että miksei mulle annettu mitään lääkitystä tms. ja kun jotkut joilla on lievempiä kohtauksia kun esim. mulla, menee vaan lääkäriin ja saa lääkkeet ja mut passitettiin psykologille pitkästymään ja saamaan "hieman" apua. Onneks nyt todistuksen keskiarvo on nousussa mutta silti täytyy ponnistella joka päivä..
Toivon että jatkossa ihmisiä hoidettaisiin paremmin.. hyvää jatkoa muille paniikkihäiriöisille! =)
Joulukuussa 06 olin koulussa tunnilla, kun mahassa alko kiertää ja oli perhosia ja huimasi ja kaikkea mitä tulee ku jännittää. Pyysin opettajalta päästä käymää vessassa, katoin vessassa peilii ja kysyin itteltäni et mikä mua vaivaa, ei ennen tollasta mulle ollu tullu. Menin takasin luokkaa ja rauhotuin, mut siitä alko mun itsetarkkailu, jo seuraava paniikkikohtaus tuli 5min päästä ja oli mentävä taas vessaan jossa oksensin.. En ollu koskaa kuullu mistään paniikkihäiriöstä enkä sillonkaa sitte kiinnittäny siihe huomioo kunnes noita kohtauksia tuli joka tunnilla. Asuin sillon aika kaukana koulusta ja sinne piti mennä julkisilla joten ongelmia tuli siinäkin. Bussiin ja metroon meno oli tosi vaikeeta että joskus jopa jätin menemättä kouluun. Rupesin ettii tietoo jännityksestä netistä ja löysin artikkelin paniikkihäiriöstä ja sen oireista, no ne kaikki oireet täsmäs muhun, mut en halunnu kertoo kellekkään niistä, en edes äidille koska mietin että kaikki pitäis mua ihan hulluna. Ainakun kouluun pääsin niin tein tehtäviä käytävällä enkä luokassa, joten voitte vaan kuvitella miten arvosanat laski, mutta onneks pääsin 7luokan nipin napin läpi. Kesäloma meni hyvin ja ajattelin että saan levätä ja paniikit menee pois, mut sitteku koitti päivä et piti mennä kouluun se oli tosi vaikeeta. Siinä vaiheessa olin jo kertonut melkeempä kaikille että mikä mua vaivasi kun käyttäydyin oudosti sosiaalisissa tilanteissa ja koulussa mulla oli erityis järjestelyt. Ei kaverit oikeen uskonut mua, luuli vaa että hain huomioo. Syksyllä 07- aloin käydä psykologilla jossa juteltiin ihan puutaheinää.. kyllähän se sen verran autto että 8 luokan puolivälissä menin jo luokkaan ja sain tehtyä siellä tehtäviä ja osallistuin opetukseenki. Lopetin psykologilla käynnin helmikuussa 08- koska se oli tosi pitkästyttävää ja ei siellä jaksanut tuntia istua ihan turhaan. Metroilla ja busseilla liikun nyt ihan ongelmitta joten kai niistä käynneistä jotain apua oli.. 9lk alkanut hyvin kun voin olla luokassa osallistumassa, mutta kokeet teen vielä käytävällä tai muussa luokassa yksin. Ihmettelen vaan että miksei mulle annettu mitään lääkitystä tms. ja kun jotkut joilla on lievempiä kohtauksia kun esim. mulla, menee vaan lääkäriin ja saa lääkkeet ja mut passitettiin psykologille pitkästymään ja saamaan "hieman" apua. Onneks nyt todistuksen keskiarvo on nousussa mutta silti täytyy ponnistella joka päivä..
Toivon että jatkossa ihmisiä hoidettaisiin paremmin.. hyvää jatkoa muille paniikkihäiriöisille! =)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Siis etkö saanut _mitään_ lääkkeitä vaikka noin elämää häiritseviä nuo kohtaukset olivat?? Siis oikeasti suu auki täällä ihmettelen :o
Mutta hienoa, että olet päässyt pahimmasta yli (toivottavasti kokonaan) ja tsemppiä myös jatkoon! :)
En saanut mitään.. ei edes ehdotettu :/ nyt suht normaalia tää elämä on =) kiitos, on kiva että edes joku kannustaa kun täällä kotonakaan sitä kannustusta en niin paljon saa..
sulla ja sellaiset joilla ei ph voi ymmärtää kuinka kamlasti rajoittaa elämää.Oletko lääkärissä käynyt kertomassa oireistasi varmaan oisit lääkitystä saanut(jos ikä ei esteenä).Ehdottaisin sua kysymään lääkitystä koska elämänlaatusi paranee huomattavasti.Voimia!
kyllä sinä tarvitset varmaankin jotain lievitystä oireisiisi. Ei paniikkihäiriö parane tuosta vain, päinvastoin se voi pahentua, ja tulla lisänä vielä ahdistusta, jos/kun pitää usein "olla varuillaan" ja pelätä, josko kohtaus tulee? Omalla lapsellani (nuori, kuten sinäkin) on lääkityksenä Sepram, joka on lievittänyt oireita, ja elämä maistuu mukavammalta. Tähän lisänä voisit ottaa kalaöljykapseleita, sekä karotiinia, saa marketeistakin. Jos ja kun serotoniinitaso laskee aivoissa, lääkitys saa sen kohdilleen, niin ettei se lääkitys ole turhaa. Täytyy vain muistaa, että se vaikutus ei näy heti, vaan ehkä noin parin viikon kuluttua. Välitä itsestäsi ja mene lääkäriin hakemaan resepti, näin oireetkin lievittyvät huomattavasti.
Sanoin asiasta äidille ja sanoi että varataan aika lääkärille, oon ite omatoimisesti syöny magnesiumia ja kalaöljykapseleita, mutta täytyy sieltä lääkäristä sitten oikeat lääkkeet tähän pyytää. Kiitos neuvoista! =)
En käynyt lääkärissä heti vaan heti psykologille ja siellä mm. tehtiin masennus testit ja muuta soopaa, jonka tuloksena oli "lievä masennus" en itteni mielestä oo masentunu paitsi siinä mielessä että paniikkikohtaukset rajoittaa elämää ja tulevaisuus pelottaa niin ehkä noi asiat ahdistaa. Mutta ensi viikolla koitan päästä lääkäriin ja yritän saada parhaanmahdollisen lääkityksen niin elämänlaatukin paranee =) kiitos!
Vähän on liiankin myönteinen käsitys sinulla itselläsi ja kyllä muillakin keskustelijoilla lääkkeiden käytöstä. Hyvältä tuntuu, että sinulla on mahdollisuus käydä psykologilla.
Sinänsä en osaa muuta neuvoa antaa kuin, että yritä sinnitellä.
lääkemyönteiseksi laittaa jos elämä yhtä "pakokauhua" ja muut keinot ei auta.Ei tiedä ennen kuin omalle kohdalle tulee miltä ph tuntuu ja sen voin sanoa etten halua moista kellekkään.Pääsin pois epätodellisesta ym. olosta ja voin jo kaupoissa käydä joka mahtavaa pitkästä aikaa,sepramin ansiosta.
Minulla alkoi tosi piina, kun unohdin laulunsanat viimeisessä säkeistösä noin 12-vuotiaana koulun kevätjuhlassa. Siinä seisoin yleisön edessä kuin pataässä ja lopulta kipitin paikalleni. Sitten alkoi punastelu ja hikikohtaukset ja menin tavallansa kuin lukkoon näyttäessä opettajalle järjestäjänä tehtäviä ym. Luulen että odottamaton möhläyskokemus syöntyy jotenkin alitajunnan muistiin ja sitä alkaa sitten kuin vaistomaisesti pelkäämään ja odottamaan. Voi, kun sitä pystyisi ajattelemaan, ettei maailma suistu radaltansa, jos yksi täällä joskus menettää konseptinsa yllättäen. Ei se ole mitään vaarallista. Tilanne pitäisi vain jotenkin järjellä käsitellä ja unohtaa sitten. Jos tullee uudestaan antaa nmokoman sitten tulla. Mitä enemmän sitä miettii ja vatvoo, sitä varmemmin se tulee. En käynyt missään terapioissa - pikkuhiljaa olen vapautunut. Voin puhua yleisön edessä jopa jännittämättä, mutta laulamaan en ole yksin vielä uskaltautunut. Tarvinneeko sitä aina vältämättä lääkitystä. Alkaa luottamaan liikaa niihin eikä ihmisen omaan tervehtymismekanismiin.
elämää syödä(jos ei halua) ,pahimman yli auttaa.Kuullostaa esintymisjännitykseltä,ph aivan eri asia.