Olemme mieheni kanssa harkinneet avioeroa, ja nyt mietityttääkin, että miten yleensä menee näin pienen lapsen (7,5kk) huoltajuus? Onko tuo joka toinen viikonloppu ja sovitut arkipäivät sekä pidemmät pätkät lomilla hyvä käytöntä, mikä olisi kohtuullista molemmille? Vuoroviikot eivät näin pienen lapsen ollessa kyseessä ole varmaankaan hyvä ratkaisu?
Neuvoja otetaan vastaan kaikilta asian kanssa mahdollisesti jo painineilta.
Neuvoja otetaan vastaan kaikilta asian kanssa mahdollisesti jo painineilta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Alussa vaikka joka-toinen/kolmas ilta/yö toisen luona. Sitten pikkuhiljaa kasvattamaan "vuorojen" pituutta. 3-4vuoden iässä voitte siirtyä vaikka viikon mittaisiin jaksoihin. Tärkeää on että lapsella on koti kummankin luona ja lapsi ei joudu liian pitkään olemaan erossa kummastakaan.
Mieti erityisesti sitä, miten se vaikuttaa lapseesi seuraavien parinkymmenen vuoden aikana ja hänen loppuelämänsä.
Lapsen kolme ensimmäistä ikävuotta ovat ratkaisevia hänen tunne-elämänsä kehitykselle. Älä ota riskiä, ellei ole pakko!
Ero tuo lapsen elämään pian myös miehesi ja sinun uusia kumppaneita ja muuta arvaamatonta.
Taloudellinen tilanteenne huononee. Lapsesi joutuu tilastollisesti suureen syrjäytymisvaaraan eron takia.
Ettekö voisi näin joulun kunniaksi tehdä sovintoa? Olettehan te äskettäin siittäneet yhdessä lapsenkin, kai te olette jotakin hyvää toisissanne nähneet?
Mutta tässä nyt kotiäitinä ollessa olenkin muuttunut vaimosta perheen kodinhoitajaksi.. Mies ei tee mitään kotitöitä, eikä ole tässä 7,5 kuukauden aikana esim. herännyt kertaakaan yöllä valvomaan vauvan takia, vaikka meilläkin oli 2kk koliikki.. Hän vain sanoi, että hänen täytyy ladata akkuja, että jaksaa käydä töissä..
Normaalit kotityöt voisin vielä hoitaakin, mutta kun hän ei osaa edes omia jälkiään siivota, ja viimeksi eilen, kun asiasta mainitsin, herra tokaisi vain, että siksihän minä kotona olen! Ja minä pöhkö kun olen luullut olevani vauvaa hoitamassa...
Alkaa olemaan vain mitta niin täynnä, etten kohta viitsi enää, varsinkaan, kun mitään yhteistä ei muutenkaan tunnu olevan, kaikki miehen aika menee firman pyöritykseen, ja viikonloputkin kirjoittelee kotosalla laskuja tms.. Tosin useaan otteeseen on kyllä maininnut, että ne olisi minun hommiani, että hän voisi keskittyä muihin töihin.. Se onkin niin helppoa tässä äitiyslomalla; heitänkö vauvan vain pinnasänkyyn itkemään ja alan keskittymään herran paperitöihinkin vielä ;-(
Jotenkin on aivan rikki koko tilanteeseen, ja kaikki "yhteinen aika" meneekin nykyään ihan vain tappeluun... Ei tämä näinkään voi jatkua...
pitää kyllä repäisätkin itsensä irti.
Nythän tilannne on vielä "helppo" sikäli, että olet äitiyslomalla, mutta kun lapsi kasvaa ja miehen vaatimustaso pysyy yhtä järjettömissä mittasuhteissa, niin se alkaa vaikuttamaan jo liikaa lapseen. Mies laittaisi näköjään sinut kylmästi vaan laiminlyömään lapsen tarpeet, jos jatkat yhteiseloa hänen kanssaan.
Pelasta itsesi ja lapsesi. Jos mies noin kovin uppoutuu töihinsä, niin oletko ajatellut yksinhuoltoa? Yhteishuoltajuudessa pitää pystyä tekemään yhteisiä päätöksiä, mutta mies tuntuu olevan pihalla kuin lumiukko lapsiperheen arjesta. Huoltajuusmuotohan ei vaikuta mitään tapaamisiin eikä elatukseen.
Mikä siinä on, ettei perheen eteen työtätekevää miestä lainkaan arvosteta?
Sitä vartenhan sinä olet kotona!!!! Kotityöt ovat sinun hommasi hoitaa! Vai missä sinun palkkapussisi sitten on? näytä esiin?
Totuus on: että olet laiska paska, etkä tee omaa osuuttasi.
Miehesi tekee, ja kaipaisi apuakin siinä sivussa. (noihin laskuihin, jotka mainitsi.)
Minäkin olen yrittäjä, nainen, äiti, kolmelle lapselle, joten työtä on vielä enemmän. (meillä nuo laskut tekee (aikuiset)lapset, onneksi.) Joten minulle jää enemmän aikaa pyörittää firmaa.
Itselläni on pienin 1v, eli hyvässä muistissa on se, että noita laskuja/töitä pystyy hyvin tekemään myös lapsen kanssa,(tyttäreni tekee) kunhan vain ei ole peukalo keskellä kämmentä, eikä ole uus-avuton.
Ihan turha tulla jauhamaan minulle, ettei pysytyisi, jos haluja löytyy.
Kun lapsi on pieni niin ollaan äitiyslomalla eikä miehen palvelijana.
Jos mies todellakin haluaa, että vaimo tekee laskuja, niin mies voisi siten otta lapsen siksi aikaa hoitoonsa tai järjestää kotiin hoitajan.
Siis tekeeko niitä laskuja sinun aikuinen tyttäresi vaiko se 1 vuotias? Heh heh! Siis huomaatko edes itse, että tilanteesi on aivan toinen kuin alkuperäisellä kirjoitajalla?
Erona tässä kaikessa on se, että sinä olet yrittäjä ja ap:llä se yrittäjä on mies eikä perheen äiti.
Aikuinen tytär niitä laskuja kirjoittelee, ja hoitaa pikkuveljeään samalla, eikä narise yhtään. Antaa minun olla töissä ihan rauhassa.
Miten tuo sama onnistuu kahdelta naiselta, niin paljon paremmin, ilman riitaa, kuin avioparilta, joilla pitäisi olla järkeä puhaltaa yhteen hiileen?
Pitääkö tämä tulkita niin, tyttäreni eduksi, että hän on henkisesti kysemmällä tasolla, ja tasapainoisempi huomattavasti kuin aloittaja?
Ja minäkun olin pitänyt tytärtäni vielä lapsena (lapsellisena).
Aloittajan vauva on 7,5kk ja hän kertoi myös koliikista. Ihmettelen kovasti kannanottojasi. Olen itse ollut yrittäjänä äitiyslomalla ja voin vannoa ettei parempaa tapaa ole vetää itseään piippuun kuin kuin pyörittää kirjanpitoa vauvalomalla.
Sinä et ole nainen, etkä äiti, koska kukaan pientä vauvaa hoitanut ei kirjoittaisi kuten sinä.
Kielelläni on hyvin rumia sanoja sinunlaisesta ihmisestä, mutta nielen ne, koska sinä haiset pahalle, vuodat ammoniakkia ja se kärventää sinut ajansaatossa. Sitä paitsi, sinun laskutuksesi on todennäköisesti ollut niin mitättömän vähäistä, ettei se ole sinua pahemmin tainnut rasittaa.
Aloittajalle toivon jaksamista tilanteessaan. Elä itsellesi ja lapselle. Sinä olet äitiyslomalla, nauti siitä. Ehdit vielä tekemään töitä loppuelämäsi.
Mitä teen miehellä? Taloudellisen tilanteenkaan takia en häntä välttämättä tarvitse, ikää on minullakin jo sen verran (36), että pärjään hyvin jo omillanikin, parisuhdetta ja aikuista seuraa tosin väliin aina kaipaan.
Kiitos muutamasta asiallisesta viestistä, eli myös näistä mielestäni hieman kärkevistäkin kommenteista.. Kyse ei olekaan siitä, ettenkö jaksaisi lapsen kanssa, mutta kyse olikin lähinnä siitä, onko tällaisessa parisuhteessa mitään järkeä, kun ei ole mitään parisuhdetta? Mies kun tosiaan tulee töistä kotiin useimmiten niin, että lapsi on jo nukkumassa eikä viikonloppuisinkaan ole meille yhtään aikaa.. Ehkä tosiaan nurisen tyhjästä, voi olla, mutta toisaalta, tämä on minun elämäni.
Ja tämä yrittäjänainen on ilmeisesti samaan ratkaisuun päätynyt oman meihensä kohdalla, tai sitten mies on nostanut kytkintä, kun ei koko kirjoituksessa miehestä mainittu halaistua sanaa?
Jos isää ei lapsi kiinnosta nyt, harvoin se tule kiinnostamaan myöhemminkään. Yksin oleminen lapsen kanssa ei ole herkkua mutta parempi yksin tappelematta, kuin kaksin natinaa koko ajan.
Jotkut isät vieroksuvat pientä lasta, mutta lapsen oppiessa liikkumaan ja puhumaan suhde hieman petraantuu, m kutta sellaiset heräämiset ovat harvinaisia.
Millainen isäsuhde miehelläsi on ollut? Jospa hänellä ei ole taitoa olla isä? On paljon helpompaa olla kiireinen yrittäjä, kuin laskeutua lattialle kommunikoimaan avaruusolion kanssa. Jos miehesi kuvittelee, että näin sen kuuluu ollakin; kotoa saatu malli on melko ratkaiseva.
Yritä lähentää lasta ja isää. Kokeile, jos saisit isän jäämään lapsen kanssa kotiin ja itse menet jouluostoksille. Sanot ettei sinne voi pienen ihmisen kanssa mennä, kun on tauteja liikkeellä ;) Lähdet jo aamulla ja olet koko päivän poissa. Voit soittaa välillä, että hiukan myöhästyt. Jos isä ei päivän aikana hoksaa, että lapsen kanssa oleminen on vaativampaa työtä kuin yksinäisen aikuisen työntäytteinen päivä niin jo on...
Jos miehesi ei osallistu kotitöihin eikä lapsenhoitoon, sinä teet päätöksen, jäätkö tilanteeseen vai et, mutta valitettava totuus on, että hänenlaisensa eivät muutu. Joko sorvaat itsellesi paikan suhteeseenne, pärjäät omillasi, keräät tukiverkon ympärillesi ja elät lapsen kanssa täysin omaa elämääsi miehesi kanssa samassa taloudessa tai sitten keskustelet hänen kanssaan toisesta vaihtoehdosta.
Annan sinulle neuvon.
Vaikka vauvasi on ihana, helppo, taloutesi on kunnossa ja kaikki sujuu lapsen kanssa kuin tanssi, älä paikkaa liittosi tyhjiötä toisella vauvalla ennen kuin olet 100% varma jatkosta. Sen jälkeen olet hirressä, koska kahden lapsen kanssa on huomattavasti vaikeampaa ajatella erilaisia vaihtoehtoja.
Minua ei kukaan neuvonut - läheiseni vain päivittelivät kauempana elämääni, joka oli samanlaista kuin sinun kertomuksesi. ;)
.. fiksuista neuvoistasi. Kirjoituksestasi päätellen olet todellakin joutunut ajattelemaan asioita syvällisestikin.
Miehen perheessä on ollut sama tilanne silloin kuin meilläkin nyt, eli hänen isänsä oli miltei aina töissä , ja silloin kun ei ollut, alko maistui hänen isälleen kohtuullisen hanakasti, tuota ongelmaa meillä ei onneksi ole.
Meillä mies kyllä rakastaa poikaa, sen näkee silloin harvoin, kun ovat yhdessä, siksi lähteminen onkin vielä haastavampaa; vaikka vastaisuudessa poika tapaisi varmaan isäänsä enempi kuin nykyään, ei se, että näkevät päivittäin, vaikka sitten vain aamulla tai illalla sen pienen hetken, ole sama asia..
Nyt, kun nuoresta herrasta alkaa olemaan jo vähän seuraakin, tekee elämästä paljon helpompaa, mutta jotenkin, kun sitä aikuista seuraa ei ole, ahdistaa. Mekin asutaan melko kaukana vanhoista ystävistäni, tuo olemassa oleva tukiverkkokin on sitä myöden vähän horisontissa. Väliin kun tarvitsisi edes pienen hetken ihan vain itselleen, sitä on melko hankala järjestää, eli käytännössä olen 24/7 kiinni lapsessa. Töihin palaamalla heti äitiysloman päätyttyä ratkeisi tietenkin tämä asia, mutta toisaalta taas en raaskisi jättää tätä aikaa ja lapsen kehitystä näkemättä, tätä lasta on kuitenkin odotettu monta vuotta tulevaksi, ja tämä aika ei kuitenkaan koskaan enää palaa.
Toista lasta tuskin teemme, tällä iällä tämä valvominenkin alkaa olemaan jo vähän haasteellista hommaa. Mutta kun tästä yhdestäkin kun saisi kasvatettua kunnon kansalaisen ja onnellisen ihmisen, olisi sekin ihana asia.
Mutta täytyy koittaa pohtia, vääriä valintojakaan ei näin tärkeissä ole varaa tehdä. Miehen kanssa ollaan nyt pari iltaa asioita puitu, saa nähdä, onko niillä mitään merkitystä käytännön kanssa sitten. Kodin kun täytyy kuitenkin olla paikka, jossa kaikkien on hyvä olla, niin minun, miehen kuin lapsenkin, ja nyt tuntuu, ettei täällä ole hyvä olla kenenkään meistä. Kasvun paikka lienee tietenkin molemmissa, niin minulla kuin miehelläkin, ehkä tämä tilanne ajaa vähän turhan paljon molemmat vain omaa napaa tuijottamaan?
Miehestä kerron sinulle, että osittain tuon arvelusi kanssa olet oikeassa. Mies on, muttei samassa taloudessa. Olemme naimisissa, emmekä eroamassa. Kuulostiko kimurantilta. Miehenikin on yrittäjä. Mutta hänellä on painimista ihan oman taloutensakin kanssa, joten taloutemme ovat erillään.
Lastaan hän rakastaa kyllä kovin, ja onkin hänen kanssaan aina kun vain kiireiltään suinkin ehtii. (Ehkä joka toinen päivä) Mutta kun hän tulee ovesta sisään, hän omistautuu lapselle leikittäen ja kontaten lapsen kanssa, palluttaen ja huomioiden lapsen 100 prosenttisesti. (se on ihan ihastuttavaa katseltavaa!)
Joskus sitten viikonloppuisin jopa minäkin saatan saada tunnin tai pari, tämän miehen huomiosta, mutta minulle se riittää, ei avioliitto ole pelkkää kädestä pitämistä, pitää olla omakin elämä joka luo tyydytyksen tunnetta. Jottei joudu elämään toisen "kautta".
kohdistaa ihan itseesi. Olet ne hyvin ansainnut. Suosittelen, että opettelet sietämään omasta mielipiteestäsi eroavia mielipiteitä, kaltaisesi asioiden kieltäminen on este kehittymiselle.
"Totuus on: että olet laiska paska, etkä tee omaa osuuttasi."
Hiukan kuullostaa, että edelläoleva lause on teidän perheen vakiokamaa.
Onko opeteltava kritiikin nimissä sietämään herjaamista? Mitä kehittävää oli ylläolevassa lauseessasi? Hoidatko samalla tavalla yrityksesi kehityskeskusteluja? Hoidatatko sinä vauvaikäisen lapsen lapsellasi, hoitsu tekee siinä sivussa laskutuksen ja itse painat duunia ja lapsen isä näyttäytyy joka toinen päivä töiden jälkeen lapselle ja sinulle joskus viikonloppuna ja sinun mielestäsi se on ihan normaalia? Ehkä se on normaalia perheessä, jossa raha ja materia menee työnarkomaanin arvoasteikon ensimmäiseksi. Sinun olisi pitänyt miettiä lasten hankkimista hiukan pidempään, jos työ on noin tärkeä.
Aikuinen tyttäresi on lapsen kanssa vain osan vrk:sta, ei ole synnyttänyt lasta runsas puoli vuotta aikaisemmin ei vastaa perheen taloudesta tai kanna vastuuta arkiasioista eikä ole yrittäjämiehen puoliso tai vailla sosiaalisia suhteita.
Ja lopuksi lentävä lause:" opettele sietämään omasta mielipiteestäsi eroavia mielipiteitä, kaltaisesi asioiden kieltäminen on este kehittymiselle" ;)
onkin ehkä siinä, että et ole tottunut uuteen - väliaikaiseen - rooliisi. Sen takia ei kuitenkaan kannata perhettä hajottaa.
Mies tekee paljon töitä, mutta onhan siitä hyötyä sinulle ja lapsellesikin. Se turvaa elantonne. Oletko miettinyt, miten selviytyisit taloudellisesti eron jälkeen?
Pienen lapsen yksihuoltaja arki on raskasta. Eivät ne kotityöt paljoakaan vähene eron myötä, mutta ihmiskontaktit vähenevät.
Et kai luule, että löytäisit jostakin muualta miehen, joka osallistuisi lapsesi ja kodin hoitamiseen, elättäisi teidän jne? Ei sellaista tapahdu.
Yritä suhtautua tähän elämänvaiheeseen positiivisesti. Saat sinäkin vielä raataa töissä kymmeniä vuosia. Seuraavan kerran olet yhtä vapaa kuin nyt ehkä vasta eläkkeellä.
Ajattele, että saat nyt hoitaa omaa lastasi ja omaa kotiasi ja passata omaa miestäsi! Kaikilla ei ole yhtä paljon kuin sinulla, eikä sinullakaan ole aina.
Yhteishuoltajuus, mahdollisimman paljon tapaamisia myös "etävanhemman" kanssa, ja kun etävanhempi itse luottaa itseensä että pitää yön yli niin ei sitä toista vanhempaa mukaan. Ei ole ollut hyvä käytäntö siinä vaiheessa kun muksu on 2v ja edelleen etävanhemman luona viikonloppuisin on myös expuoliso. Molemmat kun on jo uusissa suhteissaan. Vuoroviikot ei käy muksun ollessa noin pieni mutta käyttäkää omaa järkeä tapaamisissa - lapsi pitää huomioida ensimmäisenä aina! Muksulla on oikeus molempiin vanhempiin tasapuolisesti. Isää ei pidä aliarvioida hoitajana, jos isä haluaa on kohtuullista että isä myös saa "puolet" lapsestaan sikäli mikäli kun se järkisyin on mahdollista. Olen nähnyt kitkeriä tapauksia joissa äiti "omii" lapsen ja isä ei saa nähdä pientä lastaan riittävästi.
..miten paljon isä on lasta tähän mennessä hoitanut ja etenkin siitä miten turvalliseksi lapsi olonsa tuntee isän kanssa.
En siis suoralta kädeltä väittäisi, ettei vuorohuolto olisi hyvä noin pienenä. Ehkä kuitenkin mieluummin vähän lyhyempi vaihtoväli kuin viikko.
Mielestäni etenkin noin pienellä lapselle joka toinen viikonloppu on ehdottomasti liian vähän. Mieluummin pari kolme päivää viikossa vaikka iltaisin ettei tule liian pitkiä välejä.
Oman lapseni ollessa tuon ikäinen, äitinsä kävi hoitamassa lasta sen ajan kun olin töissä. Lopun aikaa olin lapseni ja isonsiskonsa kanssa keskenämme. Paitsi tietenkin niinä joka toisena viikonloppuna kun vanhempi lapsi oli isällään.
Jonkin ajan kuluttua vaitui minulle kaikki viikonloput perjantaista sunnuntaihin (joka loppujen lopuksi tekee kutakuinkin saman verran kuin toisella, ottaen huomioon että lapsi meni päivähoitoon). Ennen puolentoista vuoden ikää (työtilanteeni sen salliessa) vaihdoimme säännöllisiin vuoroviikkoihin.
Avioero noin pienen lapsen kanssa ilman todellista syytä ja ongelmaa - sellaista ongelmaa, jota ei pystytä ratkaisemaan tai edes yritetä?
Sinua painaa loputon kotityösarka ja lapsenhoito yötä päivää. Se väsyttää sinua. Miestäsi painaa taloudellisen vastuun kantaminen. Se väsyttää häntä. Kuten sanoit, ette ole enää "ihan nuoria": siksikin muuttunut elämäntilanne, joka on vienyt teidän kummankin vapauden, ihmetyttää teitä molempia.
Äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla olet ensisijaisesti siksi, että pystyt olemaan lapsen kanssa ja hoitamaan sekä kasvattamaan häntä. Mutta siihen "lomaan" kuuluu myös kotitalouden vastuusta iso pala, koska olet päivät kotona. Kyse siis lähinnä peruskodinhoidosta: pyykit, tiskit, ruoka, perussiivous. Niin inhottavalta ja loputtomalta kun se tuntuukin. Sinun työ on nyt kotityö ja miehen työ palkkatyö - tämä väliaikainen tilanne kannattaa hyväksyä, koska äitiys/vanhempainloma-aikana sitä ei voi tasa-arvojyvittää: jompi kumpi on kotona.
Asennemuutos siis on parempi lääke kuin avioero, jonka jälkeen todella hoidat KAIKEN yksin ja sen lisäksi taloudenkin. Istukaa keittiön pöydän ääreen ja nostakaa kissa pöydälle: Sinä teet ison osan kotitöitä nurisematta ja sen on sinun vastuullinen työsi nyt. Mutta et suostu alentavaan toisen jälkien siivoamiseen etkä yksin tehtyihin suursiivoihin ym. Sinä tarvitset ja otat omaa aikaasi ja hankit pienen oman harrastuksen (vaikka sauvakävelylenkki), jolloin mies hoitaa lasta. Mieskin voi tarvita ja haluta oman ajan työn lisäksi ja pienimuotoisena se hänellekin on sallittua :) Sitten mies kantaa taloudellisen vastuun lähes yksin ja opettelee ymmärtämään kotitaloustöiden tärkeyden teidän perheessä, vaikka siitä ei rahallista korvausta sinulle annetakaan.
Nämä ovat niitä asioita, joita rehellisesti sanoen ihan varmasti KAIKKI pienten lasten perheet joskus joutuvat pohtimaan. Työelämästä ja omasta urasta hyppääminen "kotipiiaksi" on rassaavaa: samaa työtä päivästä toiseen eikä kenenkään mielestä tee yhtään mitään. Ajatus vaan on käännettävä lapsen parhaaksi: lapsen turvallista lapsuutta on nimenomaan hyvä arki kaikkien imureineen ja kauppamatkoineen.
Jos kuitenkin päädytte eroon, huoltajuus ei määritä tapaamisia. Huoltajuus on joko jompi kumpi yksinhuoltaja tai sitten yhteishuolto, lapsi on kirjoilla lähihuoltajan luona. Tapaamissopimus on eri asia ja se teidän pitää sopia keskenään teidän ja lapsen mukaan ja siinä kaikki on mahdollista. Pientä lasta ei ihan päivittäin kannata lähteä raahaamaan kodista toiseen, mutta ei myöskään pitää pitkiä taukoja tapaamisissa. Alle vuoden ikäiselle myös asian selittäminen on hankalaa ja pitääkin osata olla tuntosarvet herkkänä lapsen reaktioita seuratessa.