Varoitus! Seuravaa teksti saattaa sisältää varsin tylsää avautumista varsin naurettavista ongelmista. Suosittelen mielummin surffailua jollakin piristävämmällä saitilla!
Kirjoitan tänne monesta syystä. Ensinnäkin siksi, että olen huomannut avautumisen piristävän voiman, ja toisekseen olen jo pidemmän aikaa halunnut laittaa ajatukset järjestykseen skriivata jotain paperille.
Taustaa
------
21-vuotias, kundi, yliopisto-opiskelija, uinnin ja kamppailulajien suuri ystävä
Alku
---
Joskus 16-17-vuotiaana tapaisin neiti A:n. Meillä synkkas, ja hänestä tuli virallinen ensimmäinen tyttöystäväni. Muutaman kuukauden varsin intensiivisen seurustelun jälkeen tuli ilta, jolloin hänen vanhemmat lähtivät mökille, ja minut tietysti kutsuttiin yöksi.
Tätä ennen olimme pussailleet ja hyväilleet toisiamme, ja tehneet kaikkea muuta tyhmää mitä sen ikäiset nyt yleensä yhdessä tekevätkin yhdessä. Varsinaiseen yhdyntään emme kuitenkaan olleet vielä ehtineet.
Anyway, kun ilta vanheni siirryimme sänkyyn, ja kaikki oli kiihottavaa ja mielenkiintoista. Lopulta tytön päällä oli enää pöksyt. Juuri kun tartuin pöksyihin-tarkoituksena heivata ne helvettiin- iski minuuun elämäni ensimmäinen paniikkikohtaus. Sydän räjäht, vatsa heitti flipin ja oli pakko ryntäistä laattaamaan vessaan. Tämän jälkeen ei luonnollisesti seksi tullut mieleenkään.
Kelasin, että olin syönyt jotain pilaantunutta, ja että kyseinen fiilis johtui siitä ja jännityksestä. En kummemmin stressanu tai edes miettinyt tapahtunutta, korkeintaan ihmettelin.
Pian tuli taas viikonloppu ja vanhemmat taas lähtivät mökille etc. Sinä päivänä en tarkotuksella syönyt mitään, päättelin että jos en syö, niin ei ole mitä laattaa. Taas, tismalleen samassa tilanteessa aivot heittää jälleen voltin. Vielä pahemman kuin viimekerralla. Vaikken mitään ollut syönykkään, oksetti aivan tajuttomasti, ja halusin vain päästä pois sieltä talosta, minua huimasi ja tärisin, puhumattakaan ajatuksista, että sekoan, ja että tämä ei lopu ikinä.
Vaihdoin huonetta, ja istuin koko yön yksin sohvalla, voiden pahoin miettien maailmanloppua ja suljettua osastoa. Neiti A:lle kiitos, että suhtautui ymmärtävästi ja tukevasti, ja yritti oikeasti parantaa vointiani ja pirästää semisti kauhistunutta jätkää.
Sarrrja
-------
Oli vain ajan kysymys milloin päähäni paukahtaisi ajatus, että "mitä jos tämä iskee muissakin tilanteissa", joka riitti yksinään aiheuttamaan maailmanlopun fiiliksen, ahdistuksen, ja sai ruuan nousemaan kurkkuun.
Olen aina ollut jännittäjä ja huolehtija, ja sitä paitsi olen aina pelännyt oksentamista.
Pian olin noidankehässä, ja pelkäsin että kohtaus iskee iskee milloin missäkin, koulussa, bussissa, kirjastossa, kauppassa. Luonnolisesti ajatuksen voimalla, jatkuvalla itsetutkiskelulla ja pakkomielteisen pohtimisen ansiosta sain kohtauksia missä milloinkin. Tämän jälkeen masennuin aivan tajuttomasti.
Vanhemmat/koulupsykologi
-------------------------
Avauduin asiasta vanhemmille, joiden mielestä tämä oli pikkujuttu, joka häviää ajan myötä pois, ja että mun ei tarvis kun vain vähän venata. Kuulemma kuuluu ikään.
Varaisn ajan kolupsykologille. Sain sen vasta johonkin kahden viikon päähän. Menin juttelemaan hänelle, ja vastaanotolla hajosin totaalisesti, itkin kuin lapsi vaikka aikaisemmin nauroin kun murin käteni.
Psykologi oli kuitenkin tavaton pettymys. Häntä kiinnosti ainoastaan haudonko itsemurhaa, ja kun tein selväksi että en todellakaan, hänen kiinnostus lopahti. Hänen mielestään tämä oli vain pieni aikuistumiseen kuuluva kriisi. Toivo psykologiin meni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän pyysi katsomaan kuvia, ja valitsemaan niistä ne, jotka parhainten kuvaavat fiilistäni. Kuvat eivät voineet kiinnostaa vähempää, halusin tietää sekoanko, ja paranenko ikinä. Psykologi ei missään vaiheessa maininnut paniikkihäiriötä, enkä siis vieläkään tiennyt mikä minulla on. Hän oli myös tosi vastahakoinen sopimaan uusia tapaamisia, vaan oli sitä mieltä, että olen ok.
Google
------
Viimeistään tajusin googlata oireeni, ja lopulta yhdistin ne paniikkihäiriöön. Imin tietoa kuin pesusieni, ja lopulta aloin ymmärtämään mistä on kyse. Epäonnekseni löysin netistä myös hyvin paljon negasiivia tarintoita vuosikymmeniä kestäneestä paniikkihäiriöstä, enkä yhtään selviämistarinaa.
Aika parantaa
-------------
Tyttöystävän kanssa meni poikki, enkä oikein innostunut seurustelemisesta kun maku siihen oli kohtauksien takia mennyt kokonaan. En yrittänyt iskeä tyttöjä, ja torjuin kaikki iskuyritykset. Tottakai tytöt edelleenkin näyttivät hyvältä, ja iltaisin uneksin seurustelusta, mutta en siltikään jaksanut tehdä asian eteen mitään.
Kun olin pelkänyt varjoani ja laattaamista muutaman kuukauden putkeen, aloin kyllästymään siihen. Kohtaukset harventuivat itsestään, ja kokosin järjen ja rohkeuden rippeet. Kohtauksia tuli, mutta ne eivät mitenkään (ainakaan kauheasti) vaikuttaneet elämääni. Huomasin että tavalliset matkapahoinvointilääkkeet auttoivat tehokkaasti. En tiedä oliko kyseessä placebo-vaikutus, vai vaikuttivatko ne ihan oikeasti. En syönyt niitä kuitenkaan kauheasti, ainoastaan silloin tällöin.
Pikkuhiljaa opin jotenkin selviytymään kohtauksien kanssa, eivätkä ne rajoittaneet elämää muuten kuin seurustelun saralla. Välillä oli jaksoja, jolloin en pelännyt mitään, ja luulin melkein parantuneeni, mutta sitten oli myös jaksoja, jolloin olin tavallista ahdistuneempi.
Vanhat tanssit, ylppärit ja pääsykokeet olivat helvettiä, mutta niistä selvittiin.
Lääkäri
-----
Noin vuoden panikoinnin jälkeen tavallista kovempi kohtaus sai minut käymään yksityisellä lääkärille, jolla oli onneksi tavallista enemmän tuntemusta paniikkihäiriöstä. Olin lukenut Propralista, ja pyysin ja sain sitä. Ei kuitenkaan auttanut ollenkaan.
Intti
-----
Stressasin armeijaa aivan lyttömästi, mutta päätin kuitenkin yrittää. Parin hektisen päivän jälkeen aloin kuitenkin viihtymään armeijassa. En tiedä miksi viihdyin sielä niin hyvin, mutta uskoisin sen johtuvan siitä, että siellä ei ollut ulkopuolisia stressitekijöitä, ja tupalaisista tuli mainioita frendejä, joiden edessä ei oikeastaan hävettänyt tehdä mitään. Ajatukset olivat poissa kaikesta rutiinista, ja siellä kelasin puhtaasti inttijuttuja. Huomasin myös, että oikeasti varmusmiehistä pidetään erinomaisen hyvää huolta, ja mikäli jotain tapahtui, pääsi lääkärille sen sileän tien. Olo oli turvallinen.
Cipralex
-------
Möyrittyäni mudassa sen puolisen vuotta, lähdin duuniin. Kerran duunissa syötyäni tukevan aterian, muitin yllättäen paniikkihäiriön. Pelkkä muistaminen nosti aterian kurkkuun, ja tästä johtuen päätin marssia takaisin samalle lääkärille, joka yritti suostutella minua kognitiiviseen terapiaan. En jostain syystä halunnut, ja päätimme koittaa cipralexia.
Oikeastaan se ei auttanut, mutta vedin sitä silti noin vuoden. En tiedä miksi. Nostin annostusta jne. mutta odottamaani ihmevaikutusta ei ikinä tullut. Äskettäin lopetin sen vetämisen koska se oli kallista ja turhaa, eikä auttanut kohtauksiin.
Nykyään
-------
Nyt viime syksynä aloitin koulun, ja olen viihtynyt siellä mainiosti. Frendejä minulla on aina ollut tarpeeksi, ja elämä muuten on rullannut aina ihan hyvin omalla painollaan, mitä nyt samanlaisia takaiskuja kuten kaikilla muillakin. Olen tapaillut muutamaa tyttöä, mutta asiat heidän kanssaan kariutuivat jo heti alkuun, eikä paniikkihäiriöllä ollut sen kanssa mitään tekemistä.
Kohtauksia olen saanut röökaamisesta, ja mistä milloinkin. Suhtautuminen asiaaan on kuitenkin olennaisesti muuttunut, ja kohtaukset vähentynyt.
Varsinaisesti se tapahtuma, joka tämän kirjoitusripulin aiheutti, tapahtui tossa viikko sitten. Olin tuttujeni kanssa baarissa, ja illan venyessä päätin lähteä kotiin, kun seuraavana päivänä oli menoa ja silloin jo väsytti. Eräs tuttu tyttö, jonka kanssa on ollut jokun aikaa flirttailua kysyi, saako tulla minulle yöksi kun ei jaksanut kotiinkaan lähteä. Suostuin, luonnollisesti. Olin juonut muutaman annoksen, mutta en kuitenkaan paljon.
Meille saavuttua tajusin aika selvästi tytön aikeet, ja jälleen kerran paniikki alkoi ryömiä takaraivoon. Lopulta olin taas siinä tilanteessa, että piti käydä laattaamassa ja aloin ihan oikeasti tärisemään ja kaikki tutut fiilarit hiipi päähän. Halusin päästä tilanteesta millä hinnalla hyvänsä. Lopulta sain pahimman paniikin pois, mutta silti ahdisti aivan uskomattomasti. Torjuin aivan idioottimaisesti kaikki lähestymisyritykset ja menimme nukkumaan. Tyttö oli kyllä ilmiselvästi ihmeissään, mutta pian nukahti hänkin. Nukahdin noin kahden tunnin päästä. Aamulla kun heräsin, lähestyminen jatkui ja taas leikin tyhmää ja käyttäydyin kun en huomaisi mitään.
Lopulta vaivaantunut seuralaiseni lähti anteeksipyynnön kera. Tunsin kyrvän kasvavan otsaani.
Mitä seuraavaksi?
----------------
Olen lukenut paljon paniikkihäiriöstä, ja tajuan täysin mistä se johtuu. Osaan nykyään reagoida siihen jokseenkin oikein. On kuitenkin yllättävän hankalaa saada itseään ajattelemaan rationaalisesti kun mietit minne voisit mahdollisesti laatata muiden huomaamatta. Harrastan aktiivisesti liikuntaa. Syön terveellisesti. Alkoholia käytän kohtuudella, ja olen melkein lopettanut tupakoinnin. Elämässäni ei ole erityisiä stressitekijöitä, ja ihmissuhteet kavereihin ja vanhempiin ovat normaalit. Suvussa on valitettavasti masennusta, itsemurhia ja jos millasia häiriöitä. Faija kertoi, että hänellä oli nuoruudessaan aivan samanlaisia fiilareita, ja hän myös pelkäsi sekoavansa, mutta lopulta kaikki meni pois iän myötä.
Välillä on mainio fiilis, ja pystyn tekemään asioita jotka muutoin ahdistaisivat, ja aihuttavat panikointia. Välillä ahdistaa ilman mitään syytä, ja jopa vähän masentaakin. Mieliala saattaa olla aamulla maaninen, mutta illalla tekee mieli kaivaa silmät päästään. Fiilarit saattavat joskus muuttua kymmenessä minuutissa. En kuitenkaan tunne olevani bipolarinen, sillä 95%ajasta minulla on ”normaali” olo.
Ajatukset ja mielipiteet tilanteestani (henkisestä) vaihtelevat mielialan mukaan, ja ajatuksia on niin paljon, ettei kaikki maailman paperit riittäisi kuvaamaan niitä. Nyt olen tätä mieltä, mutta huomenna saatan olla hieman eri mieltä.
Voisin kirjoittaa vaikka loputtomiin, mutta minusta tuntuu, että harva on jaksanut lukea näinkin pitkälle. Jos olet, niin kiitos.
Lopulta voisin heittää kysymyksiä, joihin kenties toivoisin saada jonkinlaisia vastauksia:
Haluan normaalin seksielämän. Haluan jännittää normaalisti, ilman laattaamista ja ilman sekoamisen pelkoa. Cipralex ei auttanut. Auttaisikohan joku muu? Olen harkinnut kognitiivista terapiaa, ja kenties jotain uutta lääkitystä. Olen myös päättänyt yksinkertaisesti hakeutua tilanteisiin, jotka ahdistavat, se on auttanut ennenkin.
Huomasiko joku tekstistä kenties jotakin, mihin itse en ole kiinnittänyt huomiota? Onko kenelläkään ollut samantyyppistä ongelmaa, ja jos on, miten siitä on selvitty.
Pyytäisin, mikäli tähän joku ylipäätään vastaa, niin hän vastaa positiivisesti. Negatiivista palautetta ja kauhukertomuksia ei oteta vastaan, mikäli niissä ei ole onnellista loppua!
Rauhaisaa Joulun odotusta, ja tsemppiä kaikille! Joillakin ihmisillä menee paskemmin kun meillä, ja aina on mahdollisuus onneliseen lopputulokseen. Aina. Siitä olen varma.

Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitti, aloin lukea ja luin läpikin saman tien, hyvin kirjoitettu. En kuitenkaan valitettavasti osaa sanoa mitään, ei vastaavaa kokemusta, jollain muulla täällä varmaan on paremmin... Jatka taistelua, hyvä asenne sinulla taitaa ollakin.
No, sitä terapiaa yrittämällä ei varmaan ainakaan menetä mitään, varmaan hyvä idea. Ehkäpä kognitiivinen voisi olla juuri se sopiva tilanteessasi.
mullekkin tämä paniikkihäiriö. Olen sua puolet vanhempi ja nainen mutta tunnistan kyllä itseni tekstistäsi, olin silloin sun ikäisenäsi aivan samanlainen oireiltani. Tilanne oli siinä mielessä eri että naisena mulla ei tietysti ole seksissä samanlaisia suorituspaineita kuin miehillä, mutta oireet alkoivat samassa tilanteessa kuitenkin.
Ajattelin tuossa lukiessani että sulla yhdistyy tavallaan kaksi asiaa siinä seksihommassa, pelko paniikista ja suorituspaineet, joko tiedostamattomat tai tiedostetut. Silloinhan olet todella altis saamaan kohtauksen, varsinkin kun ikävä kokemus on takana ja takuulla tulee mieleen juuri oikeaan aikaan. Seksi on niin herkkä alue että siinä yhteydessä tapahtuneet asiat, sekä hyvät että pahat istuvat kyllä päässä kuin täi tervassa.
Itselläni kävi niin että kohtausten lisääntyessä menin lääkäriin ja sitä kautta mielenterveystoimistoon, jossa onnekseni sattui olemaan terapeutti joka otti asiakseen kuunnella ja hoitaa mua. Selvitimme ensimmäisen kohtauksen syitä, aiempia elämän tapahtumia ym, mutta emme jumittuneet sinne vaan katse suunnattiin eteenpäin.
Lääkkeitäkin kokeiltiin, mm. cipralex ja muita mielialalääkkeitä sekä opamoxia, eli rauhoittavaa. Apua oli jonkin verran mutta silti sain kohtauksia, enkä uskaltanut esim. seksiä harrastaa.
Terapeuttini neuvosta yritin olla välttämättä niitä tilanteita joissa kohtaukset tulevat, mutta sekään ei oikein onnistunut kun pelko oli niin kova.
Aloin sitten seurustelemaan mukavan kundin kanssa ja rohkenin hänelle heti alkuun kertoa että mulla on tämmöinen vaiva. Okei, kundi oli fiksu ja ymmärsi, ei painostanut ja sovimme että edetään mun tahdissa. Eli päätimme ettemme harrasta itse yhdyntää vaan muuta kaikkea mitä minä haluan ja homma loppuu silloin jos tuntuu vähänkään pahalta.
Kärsivällinen kaveri oli, kiitos hänelle, aikaa kului rutkasti mutta pikku hiljaa huomasin eteneväni aina vaan kauemmas ilman oireita. Tuli sekin päivä eteen että onnistuimme sextaamaan normaalisti ja se oli suuri helpotus.
Siitä asiat pikku hiljaa helpottuivat, kävin terapiassa usean vuoden ja se kyllä auttoi. Jos sullekkin löytyis nainen johon luottaisit niin paljon että kertoisit asian hänelle ja varmistaisit että tulet takuulla ymmärretyksi, voisitte sopia hieman samoin kun mekin aikoinaan. Lisäksi suosittelen sinne terapiaan menoa jotta pääsisit kohtaustesi alkujuurille ja oma ymmärrys lisääntyisi, siitä on varmasti hyötyä sulle.
Paniikkihäiriö on aika yleinen vaiva muuten, meidän paikkakunnalla on mm. ryhmiä joissa asioista jutellaan ja siellä huuli lentää myös, ei ole pelkkää ikävien asioiden puimista. Olen itsekin käynyt ja se osaltaan helpottaa kun tietää ettei todellakaan ole ainoa tästä kärsivä.
Tunnut kirjoituksesi perusteella herkältä ja fiksulta kaverilta, hae ihmeessä apua, ole rehellinen ja rohkea, uskon vahvasti että selviät hienosti tästä vaivasta. Pidän pekkuja ainakin.
Itse olen 16v. poika ja kärsinyt paniikkihäiriöstä about 1,5 vuotta. Lääkäri ohjasi mut suoraan kognitiiviseen terapiaan. Toimi helvetin hyvin eikä mulla ole enää paniikkihäiriökohtauksia ollut. Suosittelen sinuakin menemään sinne. Turhaa vaan aina uutta ja uutta lääkettä perään.
kerrotko että mitä siellä tehdään ja maksaako paljon?
Moi! Samoja oireita mullakin, oon 21v nainen.. No eihän tämä mikään hyvä vinkki ole siihen miten pääset seksiä harrastamaan ilman tuota ahdistuksen tunnetta, mutta.. Hanki humala, kova humala.. Ei silloin jaksa välittää vaikka kuinka ahdistaisi tai muuta oireita olisi.. Tosi kumppani kannattaa valita ennenkuin olet niin humalassa ettei nää kuin 10cm eteenpäin.. Toinen keino on odottaa sitä oikeaa jonka kanssa voit keskustella asioista ja pikkuhiljaa edetä eteenpäin, aina kun huono olo tulee pysäyttää tilanne ja miettiä miksi näin kävi.. Itse olen kokeillut tuota ensimmäistä keinoa, onnistuihan se, mutta ei siitä paljoa kyllä nauti.. Tai nauttii tietysti, mutta luulenpa että oman kullan kanssa selvinpäin se on mahtavampaa. Sitä en ole vielä päässyt kokeilemaan, seurustelun aloittaminen kun on minulle liian vaikeaa :( Mä vähän luulen että sulla on nyt aika kovat paineet tuon neitsyyden menettämisen suhteen.. Ja se tuo lisäpainetta siihen että ahdistuisit pelkästään. No, voin sanoa sen että minä ainakin tilannettasin ymmärtäisin, joten kehoittaisin sinua kertomaan asiasta vastakkaiselle sukupuolelle. Tosin niitä ääliö kanojakin tähän maailmaan mahtuu, jota eivät muuta ajattele kuin itseään, mutta varmasti tunnistat ihmisen jolle voi kertoa asiasta.. Ei minustakaan varmasti ulkoapäin uskoisi mistä kaikesta kärsin.. Sos.tilanteiden pelot, syömishäiriö, masennus.. Näytän kuitenkin "normaalilta", "menestyvältä" nuorelta naiselta.. Ulkokuorella kun on niin helppo hämätä.. Mut älä lannistu! Ja olet oikeassa, kannattaa vain pakottaa itsensä vaikeisiin tilanteisiin, se auttaa:)