Mitä ihmettä minulle on tapahtunut?
Muistelen haikeana sitä millainen olin muutama vuosi sitten. Sain kivan työpaikan missä minusta pidettiin, minusta tuli iloinen, sanavalmis, ylpeä nainen joka piti päänsä joka tilanteessa. Joka tuli tielleni sai varoa askeliaan enkä pelännyt sanoa mielipiteitäni suoraan. Kykenin pitämään ihmisiä ohjissani, minussa oli munaa, sain usein tahtoni läpi. Minulla oli paljon ystäviä, elämä oli huoletonta ja hauskaa, olin suosittu. Tämä vaati kuitenkin paljon, huolehdin usein asioiden onnistumisesta, minulla oli vastuuta, hermoilin ja jännitin. Joka kerta kun jouduin ottamaan tilanteen haltuun tai korottamaan ääntäni, sydämeni hakkasi kuin kilpahevosella. Muutaman kerran taisin jopa väärinkäyttää valtaani, muut eivät tosin sitä tienneet. Myöskään itsetuntoni ei ollut varmaankaan paras mahdollinen mutta elämä maistui hyvältä, kaikki sujui. Joku taisi jopa kadehtia minua ja ihmiset halusivat seuraani eikä jännittäminen ja epävarmuus juurikaan näkynyt ulospäin. Mutta sitten jotain tapahtui.
Muutin toiselle paikkakunnalle ja muutuin. Olen nykyään ujo, pelokas, sulkeutunutkin. Jännitän joskus melko paljon ihan arkisissakin tilanteissa, en hymyile juurikaan ja ahdistun tilanteista missä joudun tekemisiin monien vieraiden ihmisten kanssa. Ihan kuin olisin taantunut takasin sinne ala-asteelle ja olisin taas se ujo pikkutyttö joka pelkää opettajatädin toruja ja haluaa miellyttää kaikkia. Vältän kriisitilanteita enkä kuollaksenikaan halua että joku sanoisi minulle pahasti. Jos niin käy, murehdin asiaa pitkään ja luulen heti vian olevan minussa. Tuntuu että kaikilla muilla menee minua paremmin. Haluan näköjään miellyttää kaikkia. Joskus tuntuu että kyyristelen nurkassa kuin piesty koira varoen etten vain loukkaa ketään ja ettei vaan kukaan sano minulle pahasti, ja se raivostuttaa minua. Miten minusta taas tällainen tuli? Mihin se hyvä asenne katosi? Vai oliko sitä olemassa ollenkaan?
Millainen oikeastaan olen luonteeltani? Oliko se se ylpeä, kylmäkin asennemimmi, joka ei välittänyt muiden puheista vaan paahtoi menemään seurauksista piittaamatta ja halusi kaiken? Vai onko se tämä ujo, kiltti, syrjässä pysyttelevä, kaikille ystävällinen tunnollinen työhiiri joka pelkää vastuuta ja ahdistuu ennakko-odotuksista? Lapsena olin hiljainen, pelokas ja syrjäänvetäytyvä, teininä taas liiankin uskalias rämäpää joka oli monessa mukana.
Onko täällä muita jotka painiskelevat saman asian edessä? Tyytyäkkö "helppoon" elämään syrjässä hälinästä, tehden rauhassa omaa pikku työtään jossain huomaamattomana ja hiljaisena. Vai laittaakko itsensä likoon, vaikkapa psykiatrin avustuksella, painaa eteenpäin kaiken keskipisteenä, ottaa vastaan vaikeudet ja päästä myös toivottavasti nauttimaan työnsä hedelmistä vaikka elämä sitten sellaisena aiheuttaisikin stressiä, jännitystä, ahdistustakin ? Voiko ujona menestyä häikäilemättömien pyrkyrien maailmassa?
Kommentteja kiitos !!
Muistelen haikeana sitä millainen olin muutama vuosi sitten. Sain kivan työpaikan missä minusta pidettiin, minusta tuli iloinen, sanavalmis, ylpeä nainen joka piti päänsä joka tilanteessa. Joka tuli tielleni sai varoa askeliaan enkä pelännyt sanoa mielipiteitäni suoraan. Kykenin pitämään ihmisiä ohjissani, minussa oli munaa, sain usein tahtoni läpi. Minulla oli paljon ystäviä, elämä oli huoletonta ja hauskaa, olin suosittu. Tämä vaati kuitenkin paljon, huolehdin usein asioiden onnistumisesta, minulla oli vastuuta, hermoilin ja jännitin. Joka kerta kun jouduin ottamaan tilanteen haltuun tai korottamaan ääntäni, sydämeni hakkasi kuin kilpahevosella. Muutaman kerran taisin jopa väärinkäyttää valtaani, muut eivät tosin sitä tienneet. Myöskään itsetuntoni ei ollut varmaankaan paras mahdollinen mutta elämä maistui hyvältä, kaikki sujui. Joku taisi jopa kadehtia minua ja ihmiset halusivat seuraani eikä jännittäminen ja epävarmuus juurikaan näkynyt ulospäin. Mutta sitten jotain tapahtui.
Muutin toiselle paikkakunnalle ja muutuin. Olen nykyään ujo, pelokas, sulkeutunutkin. Jännitän joskus melko paljon ihan arkisissakin tilanteissa, en hymyile juurikaan ja ahdistun tilanteista missä joudun tekemisiin monien vieraiden ihmisten kanssa. Ihan kuin olisin taantunut takasin sinne ala-asteelle ja olisin taas se ujo pikkutyttö joka pelkää opettajatädin toruja ja haluaa miellyttää kaikkia. Vältän kriisitilanteita enkä kuollaksenikaan halua että joku sanoisi minulle pahasti. Jos niin käy, murehdin asiaa pitkään ja luulen heti vian olevan minussa. Tuntuu että kaikilla muilla menee minua paremmin. Haluan näköjään miellyttää kaikkia. Joskus tuntuu että kyyristelen nurkassa kuin piesty koira varoen etten vain loukkaa ketään ja ettei vaan kukaan sano minulle pahasti, ja se raivostuttaa minua. Miten minusta taas tällainen tuli? Mihin se hyvä asenne katosi? Vai oliko sitä olemassa ollenkaan?
Millainen oikeastaan olen luonteeltani? Oliko se se ylpeä, kylmäkin asennemimmi, joka ei välittänyt muiden puheista vaan paahtoi menemään seurauksista piittaamatta ja halusi kaiken? Vai onko se tämä ujo, kiltti, syrjässä pysyttelevä, kaikille ystävällinen tunnollinen työhiiri joka pelkää vastuuta ja ahdistuu ennakko-odotuksista? Lapsena olin hiljainen, pelokas ja syrjäänvetäytyvä, teininä taas liiankin uskalias rämäpää joka oli monessa mukana.
Onko täällä muita jotka painiskelevat saman asian edessä? Tyytyäkkö "helppoon" elämään syrjässä hälinästä, tehden rauhassa omaa pikku työtään jossain huomaamattomana ja hiljaisena. Vai laittaakko itsensä likoon, vaikkapa psykiatrin avustuksella, painaa eteenpäin kaiken keskipisteenä, ottaa vastaan vaikeudet ja päästä myös toivottavasti nauttimaan työnsä hedelmistä vaikka elämä sitten sellaisena aiheuttaisikin stressiä, jännitystä, ahdistustakin ? Voiko ujona menestyä häikäilemättömien pyrkyrien maailmassa?
Kommentteja kiitos !!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moi!!
Sulla oli tosi vaikuttava viesti. Uskon, että ujokin voi pärjätä työelämässä ja muussakin elämässä omana itsenään olemalla itselleen armeliaampi ja hyväksymällä itsensä kaikkinen vikoineen ja puutteineen. Helppoahan se ei ole, mutta yrittää kannattaa.
Itselläni tämä onnistuu välillä, mutta välillä sitä ajattelee mitä musta taas ajatellaan jos olen puhumatta ja sivustaseuraajana, mutta so what?? Eikä aina tarvii miellyttää kaikkia, vaikka sekin tuntuu tosi pahalta, kun joku vahvempi ihminen sanoo jotain mikä loukkaa minua. Hänestä se ei varmaan tunnu siltä.
Itse olen käynyt läpi ja käyn vieläkin keskivaikeaa masennusta. Sain tosi paljo apua mun ihanalta terapeutilta, joka opetti asettamaan armeliaat rajat ja kunnioittamaan itseäni. Kukaan muu ei kunnioita, jos sitä ei tee itse.
Toivon sinulle hyvää jatkoa olemalla oma itsesi, älä näyttele kovaa! Terapiasta on hyötyä, jos sen haluat käydä läpi pitkällä aikavälillä.
Hyvää jatkoa!!
T:Piitu
Mulla samanlainen tarina. Lapsena ja nuorena olin samanlainen kuin sinä. Kun olin nuori eräs henkilö käytti mua seksuaalisesti hyväkseen ja kertoi siitä kavereilleen (kummatkin ollaan miehiä). Sain siitä huonon maineen, jota juoksen vieläkin karkuun (ei ehkä enää tarvitsisi).
Elämä siis oli nuorempana ihan Ok, mutta yllättäen kaikki muuttui, kun aloin kuulemaan pahoja kommentteja muilta ihmisiltä. Olin silloin n. 20 v. Pelkäsin tuttuja ja ajattelin aina, mitä muut musta tiesivät/ajattelivat. Romahdus oli lähellä ja elämä vaikeata. En ole vielä siitä täysin toipunut, koska esiintyminen palavereissa ja kokouksissa on mulle kamalan vaikeata.
Aika sekavaa tekstiä, mutta tarkoitan tällä kaikella sitä, että vaikka luurangot jää kaappiin, niin silti elämä jatkuu. Vaikkakin ei ehkä samanlaisena helppona kuin ennen.
.. tuo "käänteentekevä" tapahtuma elämässäni taisi olla oman lesbouteni tajuaminen. Painiskelen vieläkin asian kanssa, tosin alan jo hyväksyä itseni huomattavasti paremmin kuin esim kaksi vuotta sitten. Silloin sanan 'lesbo' sanominen ääneen tuotti jo vaikeuksia, puhumattakaan asian kertomisesta ystävilleni. Ensimmäinen kokemukseni (itseäni vanhemman) naisen kanssa, vuosikausia sitten, tuntui minusta pitkään seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Ahdistuin asiasta todella paljon ja pakoilin kyseistä henkilöä sensijaan että olisin ottanut asian rohkeasti puheeksi. Myöhemmin tajusin ettei kyseessä ollut niinkään hyväksikäyttö, olinhan kyseisellä hetkellä itsekin miltei täysi-ikäinen ja voinut pistää hommalle lopun hetkenä minä hyvänsä. Alkoholilla oli valitettavasti osuutta asiaan.
Ero sinun tarinaasi on se, että minä todellakin olen homoseksuaali. Pelkäsin pitkään kommentteja tutuilta ihmisiltä ja tarvitsin tuhdin annoksen alkoholia uskaltaakseni ottaa kontaktia samaan sukupuoleen, ja silloinkin tein sen visusti salassa. Vieläkin kotipaikkakunnallani vierailu saa minut hermostumaan vaikka olenkin myöntänyt itse siellä asuville tuttavilleni (humalassa tosin) miten asian laita on. Kehottaisin sinua kuitenkin pohtimaan, miksi juokset karkuun "homomainetta"? Oletko varma että kyseessä oli todellakin hyväksikäyttö, olitko itse ollenkaan halukas? Voisiko ahdistuksesi taustalla olla jokin tukahdutettu, suurempi syy ? Nämä asiat ovat monimutkaisia.
Nyt onneksi alan pikkuhiljaa olemaan sinut lesbouteni kanssa. Kaikki ystäväni tietävät asiasta enkä sitä enää keneltäkään (vanhempiani ja iäkkäämpiä sukulaisiani lukuunottamatta) salaile. Vieläkään en ole kumppania löytänyt vaikka ehdokkaita olisikin, luulen että vie vielä hetken aikaa ennenkuin olen valmis oikeaan läheisyyteen toisen naisen kanssa.
Jotain kokeilunhalua se taisi oli ja se kaveri lupaili mulle kaikkea kivaa...Mutta en mä homo ole, totta puhun. Sehän tässä eniten syökin, kun joutui niitä juttuja kuuntelemaan, ilman omaa syytä. Mä olin niin nuori vielä silloin, etten tajunnut mitä siitä seurasi. Voisinpa antaa anteeksi, muttei se onnistu. Niin pahat arvet se teki.
Elämä jatkuu silti.
Joo olin ite kans ennen eli kolme vuotta sitten tosi ulospäinsuuntautunut,iloinen,sosiaalinen,itsevarma,esiintymistä rakastava ihminen ja se muuttui kun menin uuteen kouluun seitsemännelle luokalle ja kaikki ihmiset olivat uusia minulle.aluksi meni ihan hyvin (noin puolivuotta)kunnes eräänä päivänä punastuin(varmaan eka KERTA MUN ELÄMÄSSÄ SIIHEN MENNESSÄ)JA SIT MUN KAVERIT SANO ET SÄ OOT ihan punanen ja koko luokka alko kysellä multa mikä mua vaivaa ja tosi kivaa oli siinä olla naama punasena koko luokan tölläämänä ja ku kaikki vielä sano et mikä sua vaivaa ja kaikkee vastaavaa.Siitä päivästä lähtien olen pelännyt sitä että punastun koska sain siitä hirveitä psyykkisiä traumoja kun se tapahtui ensi kerralla.Tästä kaksi vuotta eteenpäin olen sitten punastellut paljon koska jännitän sitä niin paljon ja koska kaikki aina huomauttavatsiitä minkä värinen naamani on.Tämä vaiva on minulle tosi suuri koska se rajoittaa elämääni ja minulla ei ole kauheasti kavereita ei yhtäkään luokkalaveria vaan pari vuotta nuorempia.OLen nykyään ujo koska en voi luottaa itseeni ja kykyihini.MInua myös koulukiusataan joka ei paranna asiaa paljoakaan.HAluan sanoa kaikille jotka luulevat että ne ihmiset jotka punastuvat tosi paljon ja ovat lähes aina punaisia ja ahdistuneen näköisiä,että se ei johdu yleensä ujoudesta vaan TRAUMOISTA joita ihminen on saanut aiemmin elämässään minä tiedän koska olen itse kokenut sen.HYVÄÄ JATKOA KAIKILLE TÄMÄN LUKENEILLE
Elämä voi muuttua. Mutta se ei muutu ilman omaa työtä sen eteen. Se voi tehdä kipeää mutta kannattaa. Kukaan ei ole traumojensa tai huonon itsetuntonsa vanki. Tässä elävä esimerkki siitä. Äitini on melkoinen kotityranni. Hän on nujertanut isäni ja yritti sitä meidän neljän sisaruksen kohdalla. Kaksi sisaruksistani putosi jo hyvin nuorena viinan huumeiden loukkuun. Toinen kuoli 24-vuotiaana, toinen on nyt (lähes nelikymppisenä) saamassa elämäänsä takaisin raiteilleen. Kolmas sisaruksistani on juuri sellainen mitään pelkäämätön, eteenpäin jyräävä urakiituri, josta tässäkin keskustelussa on puhuttu. Minusta tuli monen alan taiteilija ja kulttuuri-ihminen. Me kaikki kärsimme ujoudesta, huonoudentunteesta, joka esti oikeat valinnat, hyvät kontaktit muihin ihmisiin, onnistumisen elämässä yleensäkin. Meistä jokainen yritti hoitaa sitä ahdistusta ja musertavaa en-ole-mitään-tunnetta omalla tavallaan mutta vuosikausia täysin väärin. Uraputkisiskoni painaa yhä vieläkin siellä väärällä linjalla kieltäen fiiliksensä, toipuva siskoni on ehkä jo oivaltanut jotakin. Yhdelle meistä on tullut rauha on vuosia sitten. Itselläni pelastukseksi koitui pitkällinen burn-out. Olin suorittaja, joka ei koskaan ollut tyytyväinen tuloksiinsa, vaikka ne tietenkin olivat loistavia kun niihin oli täysillä panostanut. Sitten putosin. Kävin hetken aikaa psykologilla, joka sai minut ajattelemaan toisin. Että minä - ja vain minä- olen oman elämäni haltija ja se mitä teen, millainen olen, mitä saavutan riittää aivan hyvin tällaisenaankin. Tärkeintä elämässä on hyvä ja toimiva suhde ITSEENSÄ! Sen jälkeen kaikki muukin alkaa toimia, myös suhde muihin ihmisiin. Sitä osaa siis olla rennompi, ei kyttää jokaista omaa tai toisten liikettä, luottaa siihen, että tämä mitä olen on ihan tarpeeksi ja hyvä näin. Sormia napsauttamalla se ei onnistu mutta jos haluaa tarpeeksi, oman itsensä voi saavuttaa ja pahoista tunteista päästä irti. Se ei tarkoita silti hyvistä päämääristä ja tavoitteista luopumista. Ne vain muuttuvat nekin relammiksi ja onnistuvatkin paremmin. Näin ainakin itsellä.
.. tässä tekstiäsi lukiessa mieleen oma äitini, aikoinaan melkoinen kotityranni hänkin. Voin rehellisesti sanoa pelänneeni häntä lapsena ja nuorena, sen verran kovat torut sain pienimmästäkin virheestä. Ei tarvittu kuin kaatunut maitolasi niin johan räjähti. Koskaan hän ei käyttänyt väkivaltaa, huusi ja "reuhasi" vain sekä uhkaili milloin milläkin asialla. Meidän lasten asioita hän reposteli ja selvitti tuttavien luona kahvipöydässä tai illanistujaisissa kun minä, korvat punaisena ja nolona, kuuntelin olohuoneessa. Koskaan hän ei ottanut syliin tai suukotellut tai kertonut rakastavansa, ei kertaakaan. Silti tiedän hänen tehneen kaikkensa meidän lasten eteen, painoi pitkää päivää raskaassa työssä, siivosi kodin, huolehti ja laittoi aina hyvinvointimme omansa edelle. Antoi vähästään meille viikkorahaa, piti vaatteet puhtaina ja ruuan pöydässä. Nytkin hän hoitaa miltei vuorokauden ympäri omaa sairasta ja vanhaa äitiään kokopäivätyönsä ohessa. Siksi hänen arvostelunsa näin aikuisiällä tuntuukin pahalta. Rakkautensa meihin hän vain osoitti ihan väärällä tavalla.
Nykyään suhteeni äitiini on viileän etäinen, ihan hyväkin. En puhu hänelle paljoakaan nykyisestä elämästäni, yleisiä asioita lukuunottamatta, sillä ystävyyssuhdetta välillämme ei ole, mutta tulemme toimeen. Asiaa "auttaa" kyllä 600km etäisyyskin asuinpaikkojemme välillä. Hän huolehtii minusta edelleen, jopa vähän liikaakin, soittelee ja kysyy onko kaikki hyvin ja tarvitsenko rahaa. Enää en kuitenkaan häntä pelkää, olenhan jo aikuinen nainen. Ei hän tosin ole vuosiin enää minulle huutanutkaan, enpä tiedä mitä tekisin jos samanlaisen raivokohtauksen saisin vielä niskaani. Lataisin luultavasti takaisin samalla mitalla.
Mietinkin onkohan ongelmillamme tässä yhteinen tekijä, lapsuuden dominoiva ja tyrannimainen äiti?
Osa teksistäsi oli kuin suoraan minun ajatuksistani. Noin kuusi vuotta sitten olin hyvin sosiaalinen, oli ystäviä, kehuja riitti milloin mistäkin, opiskelut sujuivat ja elämä oli muutenkin mallillaan. Minulla oli itsevarmuutta eikä mielessäni koskaan käynytkään, että joku päivä kaikki voisi olla toisin. Minä voisin olla se yksinäinen, ihmisiä pelkäävä, kotiinlinnouttautuja. Mutta niin kävi. Tapasin ihanan miehen. Miehen suku ei vain pitäny minusta, varsinkaan naispuoliset sukulaiset. Alkoi kolme vuotta kestänyt mustamaalaminen ja uhkailu. Meidät yritettiin tosissaan erottaa toisistamme. Siinä sivussa ystäväni kaikkosivat, uskoivat ilmeisesti paskapuheisiin, joita minusta oli jatkuvasti liikkeellä tai sitten onneni(=mieheni) oli heille liian kova pala purtavaksi. Pikku hiljaa itsetuntoni rapisi ystävien menetyksen myötä. Aloin jopa itse uskoa olevani niin huono ihminen, mitä mieheni sukulaiset minun sanoivat olevan. Lopulta kuvaan tuli masennus, ahdistuskohtaukset ja paniikkihäiriö. Ystäviä minulla ei ole vieläkään, mutta onneksi tämä ihana suhde säilyi rankoista vuosista huolimatta. Enää mieheni sukulaiset eivät jaksa suhteeseemme puuttua, kun huomasivat, etteivät meitä eroamaan saa, mutta seurauksena noista vuosista jäi tälläinen sisältä rikkioleva, ujo nuori nainen. Sosiaalista ja itsevarmaa minusta ei tule kai enää koskaan.Mutta ehkäpä joku päivä en enää häpeä itseäni. Päivä kerrallaan.