En ole varma sairastanko masennusta vai onko kyse jostain lievemmästä elämään tylsistymisestä. Mietin tosissani, kiellänkö itseltäni jotain tunteita jotka ovat johtaneet tähän. Joka tapauksessa olen huomannut itselläni seuraavia oireita jotka erottavat minut elämäänsä tyytyväisestä ihmisestä:
Olen liian usein ajatuksissani; jos joku tulee yllättäen puhumaan, minulta kestää aikaa löytää oikeat sanat tai useimmiten päläytän takaisin jotain typeriä vakiorepliikkejä jotka eivät tosiaan paistattele omaperäisyydellään. No, tiedätte mistä puhun.
Asetan vaikeat asiat alemmaksi arvoasteikossani. Nykyisin murehdit kouluni puolesta terveyden menettämiseen asti, mutta olen huomannut että ajattelemalla tyyliin "eihän se loppujen lopuksi niin tärkeää, elämä jatkuu" taakka kevenee ja pystyn elämään sen kanssa. Silti omatuntoni yrittää sanoa, että onhan se harvinaisen tärkeä satsaus tulevaisuuteen. Panostus koulunkäyntiin tietysti laskee kun sen näkee vähemmän tärkeänä, ja se sotii itse ongelmaa vastaan.
Tämän lisäksi uuteen päivään herääminen on jo harvinaislaatuisen tuskallista. Uni tulee helposti, mutta iltaharrastukset ovat ankeaa aamua niin paljon mieluisampi vaihtoehto, että toisinaan tulee valvottua aamuntunneille asti, ja yleensä aina vähintään aamukahteen.
Tunne-elämä: Pelkään menettäväni tyttöystäväni jos en saa sisimpiä tunteitani kuntoon. Elän pitkänmatkansuhteessa. Yleensä hankala tilanne menee niin, että en osaa tuntea sympatiaa vaikka yrittäisin, viiden vuoden synkän vaiheen elämässäni on täytynyt vammauttaa tunteitani jonkin verran. Jostain syystä en edes välitä kuunnella muiden ongelmia, kun niitä on itsellänikin riesaksi asti. Niinpä keskustelustamme on tullut liian uriutunutta, vastailen hänelle yleensä saman kaavan mukaan kuin jokin vastaaja-automaatti, ja tämä aiheuttaa itseinhon tunteita. Haluaisin kokea hänen kanssaan enemmän tunteiden sävyjä kuin mihin synkkyyteni tällä hetkellä antaa mahdollisuuksia. Joskus torjunkin hänet kun en mielestäni ole tarpeeksi hyvä. Muuten hän on kärsivällinen ja mitä ihanin naisihminen josta en aio luopua.
Minua myös syytetään liiasta spekuloinnista ja kehoitetaan "vain tekemään se", vaikkei "siitä" (otetaan vaikka välivuosi opiskeluista) loppupeleissä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Onko niin, että tällaisia asioita ei kannata miettiä liikaa vaan masentuneelle/tylsistyneelle paras lääke on tehdä mitä tahansa siihen hetkeen parhaiten sopivaa? Voisi olla, omat kangertuneet aivoni eivät osaa vastata.
Siinäpä sekava ongelmakuvaus, kaikenlainen feedback on tervetullutta. Lähinnä kysyn onko syytä mennä lekurille vai kuvittelenko vain ongelmani, vaiko jotain siitä väliltä?
Kiitos jos jaksoit lukea.
Olen liian usein ajatuksissani; jos joku tulee yllättäen puhumaan, minulta kestää aikaa löytää oikeat sanat tai useimmiten päläytän takaisin jotain typeriä vakiorepliikkejä jotka eivät tosiaan paistattele omaperäisyydellään. No, tiedätte mistä puhun.
Asetan vaikeat asiat alemmaksi arvoasteikossani. Nykyisin murehdit kouluni puolesta terveyden menettämiseen asti, mutta olen huomannut että ajattelemalla tyyliin "eihän se loppujen lopuksi niin tärkeää, elämä jatkuu" taakka kevenee ja pystyn elämään sen kanssa. Silti omatuntoni yrittää sanoa, että onhan se harvinaisen tärkeä satsaus tulevaisuuteen. Panostus koulunkäyntiin tietysti laskee kun sen näkee vähemmän tärkeänä, ja se sotii itse ongelmaa vastaan.
Tämän lisäksi uuteen päivään herääminen on jo harvinaislaatuisen tuskallista. Uni tulee helposti, mutta iltaharrastukset ovat ankeaa aamua niin paljon mieluisampi vaihtoehto, että toisinaan tulee valvottua aamuntunneille asti, ja yleensä aina vähintään aamukahteen.
Tunne-elämä: Pelkään menettäväni tyttöystäväni jos en saa sisimpiä tunteitani kuntoon. Elän pitkänmatkansuhteessa. Yleensä hankala tilanne menee niin, että en osaa tuntea sympatiaa vaikka yrittäisin, viiden vuoden synkän vaiheen elämässäni on täytynyt vammauttaa tunteitani jonkin verran. Jostain syystä en edes välitä kuunnella muiden ongelmia, kun niitä on itsellänikin riesaksi asti. Niinpä keskustelustamme on tullut liian uriutunutta, vastailen hänelle yleensä saman kaavan mukaan kuin jokin vastaaja-automaatti, ja tämä aiheuttaa itseinhon tunteita. Haluaisin kokea hänen kanssaan enemmän tunteiden sävyjä kuin mihin synkkyyteni tällä hetkellä antaa mahdollisuuksia. Joskus torjunkin hänet kun en mielestäni ole tarpeeksi hyvä. Muuten hän on kärsivällinen ja mitä ihanin naisihminen josta en aio luopua.
Minua myös syytetään liiasta spekuloinnista ja kehoitetaan "vain tekemään se", vaikkei "siitä" (otetaan vaikka välivuosi opiskeluista) loppupeleissä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Onko niin, että tällaisia asioita ei kannata miettiä liikaa vaan masentuneelle/tylsistyneelle paras lääke on tehdä mitä tahansa siihen hetkeen parhaiten sopivaa? Voisi olla, omat kangertuneet aivoni eivät osaa vastata.
Siinäpä sekava ongelmakuvaus, kaikenlainen feedback on tervetullutta. Lähinnä kysyn onko syytä mennä lekurille vai kuvittelenko vain ongelmani, vaiko jotain siitä väliltä?
Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sanoisin että sinulla käy mopo jo hiukan ylikierroksilla, eli alkavan burnoutin merkkejä. Jos jatkat samaa rataa niin masennus/hysteria puhkeaa, hiljennä tahtia ihmeessä. Tutustu vaikka budhalaisuuteen niin saat muuta ajateltavaa.
Jusa
Hei
Ei sinun kannata yhtään arvailla, onko kyse masennuksesta tai jostain muusta. Aivan aluksi kannattaisi varmaan mennä terveyskeskukseen ja mahdollisen oppilaitoksen terveysasemalle. Sieltä asiat lähtevät sitten rullaamaan ... eli eipä kannata yksin kovin pitkään puntaroida ongelmiaan.
Mielenkiintoista. Katsotaampa:
>Minua myös syytetään liiasta spekuloinnista ja
>kehoitetaan "vain tekemään se", vaikkei "siitä"
>(otetaan vaikka välivuosi opiskeluista)
>loppupeleissä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.
Olisi kenties hyvä kysyä itseltäsi, johtaako opiskelusi sellaiseen työpaikkaan, jota itseäsi todellakin kiinnostaa tehdä? Entä onko opiskelu mielekästä, opitko niitä asioita jotka ovat aina kiinnostaneet? Näissä tapauksissa kannattaa yleensä kuunnella itseään ennen muita, punnita omaa näkökulmaa ilman ympäristön vaatimuksia.
Jos päätöstä ei voi tehdä analyyttisesti vaihtoehtoja punnitsemalla, on usein parempi kokeilla rohkeasti jotain vaihtoehtoa jopa ilman takeita onnistumisestaan, ettei jää liian pitkäksi aikaa paikalleen jumittamaan. Parhaat asiat tulevat aina lopussa.
>Olen liian usein ajatuksissani; jos joku tulee
>yllättäen puhumaan, minulta kestää aikaa löytää
>oikeat sanat tai useimmiten päläytän takaisin
>jotain typeriä vakiorepliikkejä jotka eivät
>tosiaan paistattele omaperäisyydellään. No,
>tiedätte mistä puhun.
Vakkari-lauseiden heittäminen silloin, kun joku toinen keskeyttää ei ole uutta, ainakaan minulle. Sellaista lakia ei taida vielä olla, että jokaisessa lauseessa pitäisi olla syvällisempi tarkoitus. Jos olisi, 95% kansakunnasta olisi rikollisia. Ja useimmiten keskeyttäjät eivät edes halua kuulla pitkiä tarinoita, vaan yksinkertainen "joo" tai "ehkä" riittää.
>Nykyisin murehdit kouluni puolesta terveyden
>menettämiseen asti, mutta olen huomannut että
>ajattelemalla tyyliin "eihän se loppujen lopuksi
>niin tärkeää, elämä jatkuu" taakka kevenee ja
>pystyn elämään sen kanssa.
>Silti omatuntoni yrittää sanoa, että onhan se
>harvinaisen tärkeä satsaus tulevaisuuteen.
>Panostus koulunkäyntiin tietysti laskee kun sen
>näkee vähemmän tärkeänä, ja se sotii itse
>ongelmaa vastaan.
Jos sekä hyväksyt koulun tärkeänä että väliinpitämättömänä asiana, molemmat mielipiteesi tulevat hieman eri syistä; voisiko olla mahdollista että haet koulutuksesi kautta hyvää työpaikkaa, tuloja ja sitä kautta arvostusta? Mutta luulet pärjääväsi myös ilman sitä?
Alastasi en tiedä, mutta "elämä jatkuu" kuullostaa korvaani positiivisemmalta asenteelta, koska tällä hetkellä koulutus ei välttämättä takaa hyvää työpaikkaa. Sen lisäksi on oltava aktiivisuutta, kiinnostusta alaansa kohtaan sekä periksiantamattomuutta.
>Tunne-elämä: Pelkään menettäväni tyttöystäväni
>jos en saa sisimpiä tunteitani kuntoon. Elän
>pitkänmatkansuhteessa. Yleensä hankala tilanne
>menee niin, että en osaa tuntea sympatiaa vaikka
>yrittäisin, viiden vuoden synkän vaiheen
>elämässäni on täytynyt vammauttaa tunteitani
>jonkin verran. Jostain syystä en edes välitä
>kuunnella muiden ongelmia, kun niitä on
>itsellänikin riesaksi asti. Niinpä
>keskustelustamme on tullut liian uriutunutta,
>vastailen hänelle yleensä saman kaavan mukaan
>kuin jokin vastaaja-automaatti, ja tämä aiheuttaa
>itseinhon tunteita. Haluaisin kokea hänen
>kanssaan enemmän tunteiden sävyjä kuin mihin
>synkkyyteni tällä hetkellä antaa mahdollisuuksia.
>Joskus torjunkin hänet kun en mielestäni ole
>tarpeeksi hyvä. Muuten hän on kärsivällinen ja
>mitä ihanin naisihminen josta en aio luopua.
Suhteita en rupea spekuloimaan. Mutta tekstistä tuli sellainen kuva, lopultakin, että itsetuntosi ja itsevarmuutesi eivät ole ihan terveellä tasolla ja siksi masennut helposti. Oletko kohdannut vastoinkäymisiä viime aikoina tavallista enemmän?
Itsetunnon kohottamiseen ohjeita on vain ne joita olen itse käyttänyt: pidä pääsi päätöksissä, jossa sinulla on tunne, että olet oikeassa. Tämä useimmiten johtaa arvosteluun, mutta kuten todettu, paras tulee lopussa. Tee päätös, ota vastuu tekemästäsi, kulje valitsemasi tie loppuun asti ja riippumatta johtiko valintasi onnistumiseen tai epäonnistumiseen, uskalla tehdä sama uudestaan. Älä noteeraa muitten katkeria mielipiteitä tai imeliä kehuja lopussa. Tämän voit aloittaa tekemällä oman päätöksesi välivuodesta tai siitä, miten aiot järjestellä opintosi sinulle sopivaksi kokonaisuudeksi.
Jos menet lekurille, suosittelen psykiatria tai psykologia. Nappeja ei mielestäni kannata ruveta ottamaan tähän ongelmaan.