Onko muita tosi ujoja ja estyneitä, jotka kuitenkin ovat parisuhteessa. Joku sanoo nyt varmasti, että mahdoton yhtälö....
mutta itse olen jo nuorena tavannut mieheni, ja hän vain sattui olemaan erityisen sitkeä, eikä välittänyt ujoudestani, vaikka en varmasti kuukausiin puhunut oma-aloitteisesti mitään!
No siitä sitten kehittyi suhde, ja on ollut hyviäkin aikoja, varsinkin alkuaikoina, kun mies jaksoi olla minuun ihastunut ja huomio tuntui tosi hyvältä (kurja lapsuus takana, enkä ollut koskaan kokenut sellaista huolenpitoa). Ja tietysti olen paljon rohkaistunutkin ajan kuluessa.
Mutta varsinaiseen asiaan siis; tämä ujous ja estyneisyys (olen melko varma,että minulla on estynyt persoonallisuus, vielä diagnosoimaton)
On alkanut tuntumaan, että vaiva vain pahenee....... tai ehkä olen vain tullut tietoisemmaksi miten estynyt olenkaan.
Ja mieheni läheisyys, siis että pitää olla illat samassa huoneessa/asunnossa ahdistaa kamalasti. Ja ihan siitä syystä että en pysty olemaan oma itseni hänen seurassaan. Esim. jos olen yksin, saatan lauleskella ja hyräillä, tai jumpata olohuoneessa jne.
tällaista tavallista, mitä varmaan kaikki tekevät muidenkin läsnäollessa.
Mutta kun mies on paikalla, minä en kykene tekemään mitään noista. Sitten alkaa ahdistaa oma tilanne niin kamalasti, ja äksyilen miehelle. Sitä pystyn kyllä tekemään...:-(
Enkä pysty sanomaan hänelle, jos haluan esim. että tule mun viereen/kainaloon (muuta kuin tiuskimalla, että "ikinä sinä et tule...")
Ylipäänsä siis tuntuu, että kaikki negatiiviset puolet pystyn hänelle näyttämään, mutta positiivisia en. Mistähän tämmöinen johtuu?.... tuntuu että kenelläkään ei varmaan ole vastaavaa?
Minua alkaa jotenkin ahdistamaan, että olen inhottava/vastenmielinen ja ällöttävä, jos vaikka mieheni näkisi minut lauleskelemassa ajatuksissani.
Ja voisin mainita vielä tämän, että minun on myös vaikea nukahtaa ennen miestä, koska ehkä alitajuisesti ajattelen että hän näkee silloin minut, ilman että tiedän minua tarkkailtavan.
Onko kenelläkään siis tällaista. Koko yhdessä asuminen on alkanut ahdistaa hirveästi tämän takia. Tuntuu että yksin ainoastaan voin olla rauhallinen ja oma itseni.
Hetkittäin on miehenkin/ja muidenkin ihmisten kanssa mukavaa, jos olen saanut olla riittävästi yksin sitä ennen.
Mitä tällainen siis on......? ja jos on kohtalotovereita (mitä kyllä epäilen:-() niin todella mukavaa olisi kuulla kokemuksia.
mutta itse olen jo nuorena tavannut mieheni, ja hän vain sattui olemaan erityisen sitkeä, eikä välittänyt ujoudestani, vaikka en varmasti kuukausiin puhunut oma-aloitteisesti mitään!
No siitä sitten kehittyi suhde, ja on ollut hyviäkin aikoja, varsinkin alkuaikoina, kun mies jaksoi olla minuun ihastunut ja huomio tuntui tosi hyvältä (kurja lapsuus takana, enkä ollut koskaan kokenut sellaista huolenpitoa). Ja tietysti olen paljon rohkaistunutkin ajan kuluessa.
Mutta varsinaiseen asiaan siis; tämä ujous ja estyneisyys (olen melko varma,että minulla on estynyt persoonallisuus, vielä diagnosoimaton)
On alkanut tuntumaan, että vaiva vain pahenee....... tai ehkä olen vain tullut tietoisemmaksi miten estynyt olenkaan.
Ja mieheni läheisyys, siis että pitää olla illat samassa huoneessa/asunnossa ahdistaa kamalasti. Ja ihan siitä syystä että en pysty olemaan oma itseni hänen seurassaan. Esim. jos olen yksin, saatan lauleskella ja hyräillä, tai jumpata olohuoneessa jne.
tällaista tavallista, mitä varmaan kaikki tekevät muidenkin läsnäollessa.
Mutta kun mies on paikalla, minä en kykene tekemään mitään noista. Sitten alkaa ahdistaa oma tilanne niin kamalasti, ja äksyilen miehelle. Sitä pystyn kyllä tekemään...:-(
Enkä pysty sanomaan hänelle, jos haluan esim. että tule mun viereen/kainaloon (muuta kuin tiuskimalla, että "ikinä sinä et tule...")
Ylipäänsä siis tuntuu, että kaikki negatiiviset puolet pystyn hänelle näyttämään, mutta positiivisia en. Mistähän tämmöinen johtuu?.... tuntuu että kenelläkään ei varmaan ole vastaavaa?
Minua alkaa jotenkin ahdistamaan, että olen inhottava/vastenmielinen ja ällöttävä, jos vaikka mieheni näkisi minut lauleskelemassa ajatuksissani.
Ja voisin mainita vielä tämän, että minun on myös vaikea nukahtaa ennen miestä, koska ehkä alitajuisesti ajattelen että hän näkee silloin minut, ilman että tiedän minua tarkkailtavan.
Onko kenelläkään siis tällaista. Koko yhdessä asuminen on alkanut ahdistaa hirveästi tämän takia. Tuntuu että yksin ainoastaan voin olla rauhallinen ja oma itseni.
Hetkittäin on miehenkin/ja muidenkin ihmisten kanssa mukavaa, jos olen saanut olla riittävästi yksin sitä ennen.
Mitä tällainen siis on......? ja jos on kohtalotovereita (mitä kyllä epäilen:-() niin todella mukavaa olisi kuulla kokemuksia.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei ole mahdoton yhtälö. Olen itsekin ollut parisuhteessa vuosia, vaikka ujo olenkin.
Sulla on varmaan myös huono itsetunto. Itse olen ainakin kamppaillut sen kanssa pienen ikäni, mut uskon, että parannusta on tulossa. Entisen miehen kanssa en pystynyt olemaan oma itseni, vaan, varsinkin alussa, yritin miellyttää häntä, enkä välttämättä kertonut aina omia mielipiteitäni, vaan myötäilin häntä. Välillä mua ahdisti ja itketti. Ajan myötä varmaan muutuin vähän. Opin enemmän sanomaan mielipiteitäni, mutten silti ollut koskaan täysin oma itseni. Me oltiin aika erilaisia ihmisiä. Sittemmin olemme eronneet.
Oletko aivan varma, että miehesi on oikea sinulle? Ehkä olisi joku toinen jonka kanssa osaisit olla vapaammin? Kyllä mä ainakin käyttäydyn vapaammin joidenkin ihmisten seurassa ja toisia jännitän kauheasti. Esimerkiksi tätä äsken mainittua miestäni aiemman poikaystävän kanssa pystyin puhumaan melkein mistä vaan heti ensi tapaamisesta lähtien, eikä ollut ollenkaan sellaista tunnetta, että hän tuomitsee minut.
Nyt olen aloittamassa uutta elämää ja olen päättänyt, etten muutu minkään miehen vuoksi ja haluan ensin vahvistaa itsetuntoani kuin syöksyn uuteen suhteeseen. Pitäisi vaan oppia ensin seisomaan omilla jaloillaan.
Niin ja se ahdistus pahenee sitä mukaa mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Sun pitäisi löytää jotain hyviä asioita joihin voisit keskittyä, silloin kun on paha olla. En väitäkään, että se on helppoa, mut helpottuu ajan myötä.
Ahdistukseen ja jännittämiseen suosittelen hypnoterapiaa. Jollei siihen ole varaa, niin niitä saa ostaa sellaisia rentoutuscd:itä, joita voi kuunnella kotona. Netistä löytyy kyllä, vaikka googlettamalla.
Opi hyväksymään itsesi. Ei se ole vaikeaa. Sitten uskallat käyttäytyä luonnollisesti ja kaikki ovat onnellisia.
"Onko muita tosi ujoja ja estyneitä, jotka kuitenkin ovat parisuhteessa. Joku sanoo nyt varmasti, että mahdoton yhtälö...."
Ei ole lainkaan mahdotonta kun on parisuhteessa ujoudesta huolimatta. Naisille se on mahdollista. Kyllä ujotkin naiset saavat seurustelukumppanin.
yhdessä ihmissuhteessani, tajusin todellisen syyn alituiseen kärttyisyyteeni ja tyytymättömään olooni kun havaitsin että aina kun olin tulossa töistä kotiin alkoi matkalla kiukku puskea päälle enkä ollut iloinen kun tulin kotiin jossa kumppanini jo oli. Hoksasin että jokapäiväiseen kiukun kertymiseen kotimatkalla vaikutti se etten olisi halunnut tämän ihmisen olevan kotona. Nyttemmin suhteemme on historiaa ja tulen taas iloisena joka päivä töistä kotiin!
Mulla myös samalainen tunne kun mieheni tulee töistä kotiin.
Äksyän vain joka asiasta ja sitten kun saan olla yksin kotona olen paljon iloisempi. Ja annahan vaan kun miehelläni on vapaa päivä, tuntuu, että masennun enkä jaksa tehdä mitään, löhöän vain.
Olen miettinyt pariterapiassa käyntiä, mutta olisiko siitä oikeasti sitten apua?!
Ja mulla on myös sellainen, että välillä tekee mieli mennä mieheni kainaloon, mutta en vaan pysty. Ja sitten kun mieheni tulee lähelleni, yrittää suudella tai halata työnnän hänet pois ja sanon vaan "Älä viitsi".
Minkä takia en halua rakastamani ihmisen tulevan lähelleni? Osaako kukaan vastata tai onko kellään samoja kokemuksia.
Olette oikealla palstalla...
Läheisyys ujostuttaa, ja äksyily tuo etäisyyttä. Osaatko ilmaista että välität toisesta? Kai kuitenkin välität ja "tykkäät"? Pariterapia ei välttämättä ole huono ajatus, jos siihen on kiinnostusta.
Lukemiseksi suosittelisin Juhani Mattilan kirjaa Ujoudesta, yksinäisyydestä
Välittämisen ilmaiseminen tuntuu välillä todella vaikealta. En vaan ymmärrä miksi, koska oikeasti välitän ja rakastan miestäni.
Kirjoja en lue yleensä lainkaan, mutta voisihan tuon lukaista, jos siitä vaikka olisi jotn apua?!
Minäkin olen ollut todella ujo ja estynyt parisuhteissa, eikä niistä ennen tätä nykyistä oikein mitään kummoista tullutkaan, kun en koskaan pystynyt puhumaan mistään tunteistani, en niistä suhteen ärsyttävistäkään puolista. Nykyisessä suhteessa olen oppinut avoimeksi ja läheiseksi vain ajan kanssa. Kyllä siinä ensimmäinen vuosi meni opetellessa. Sitten alkoi helpottaa. Nyt neljän vuoden jälkeen pystyn jo ilmaisemaan lähes mitä tahansa tunteita, ja sanomaan että "rakastan", vaikka sen sanominen ei vieläkään ole ihan helppoa, mutta onnistuu kuitenkin. Läheisyyskään ei ole enää ongelma, ainoastaan seksuaalisuuden ilmaiseminen on yhä vaikeaa. En vaan pysty oikein sanomaan, että haluttaisi, saati viettelemään miestäni. Tästä on mieheni kyllä puhunutkin, ja harmitellut kun en koskaan tee aloitteita. Hän tuntee siksi itsensä ei-haluttavaksi. Tästä kun vielä pääsisi eroon. Onkohan kellään muulla tällaisia kokemuksia? Oon tuntenut olevani outo tän takia, kun ylensä kaikki estot häviää ajan kanssa, mut jos löytyy kerran ihmisiä, jotka ei pysty läheisyyden kaipuutaankaan vakisuhteessa osottamaan, ehkä en ookaan niin outo...
Kun luin tuon juttusi niin tuntui kyllä heti, että olen aivan samalainen...Mutta kaippa se sitten ajan kanssa ne estot häviää...Tuntuu se paljon paremmalta kun tietää, että on muitakin samassa tilanteessa olevia. Ei tunne itseään niin oudoksi. :)
Mulla jotenkin aivan sama ongelma, oon todella ihastunu ja ollaan tunnettu jo pitkään ja nyt pitäis jotenkin osoittaa hellyyttä. Jotenkin lähestyminen tuntuu vaikealta ja vaivaantuneelta. Olen aina ollut aika ujo parisuhteessa ja se häiritsee, mutta kaippa se tästä.