Mulla on kohta 18-vuotias poikapuoli. Hän on mun miehen nuoruudensaannos, jos niin saa sanoa. Mun miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jo kohta 14 vuotta. Tämä poika muutti meille pari vuotta sitten omien sanojensa mukaan "mahdottoman äidin vuoksi". Tottapuhuen minustakin se äiti on aika mahdoton.
Poika tykkää asua meillä ja tykkää pikkusisaruksistaan todella kovasti. Hän on tasavertainen perheenjäsen ja lasken hänet tietyllä tavalla omaksi lapsekseni. Minua hän sanoo omasta tahdostaan äidiksi eikä se minua haittaa.Meillä on lämpimät, hyvät välit. Poika kertoo minulle käytännöllisesti katsoen kaiken.
no mitä mä sitten valitan..... Mä olen todella väsynyt välillä ja toisinaan tuntuu, että poika vie multa kaikki mehut enkä jaksa enää. Hän ei ole entisessä elämässään biologisen äitinsä kanssa pystynyt/osannut/voinut puhua asioista ja minä opetin hänet puhumaan ja kertomaan tunteistaan. Ja voin kertoa että hän on kyllä oppien mukaan elänyt. Se puhuu ja selittää koko ajan. On tietysti hienoa, että nuori ihminen pystyy puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta JOTAIN RAJAA.
Toisinaan sanon hänelle että ei nyt tai että puhutaan toiste, mutta mulle tulee siitä huono omatunto, niin vähemmän sitä sitten teen. Olen sairaanhoitaja ja teen kolmivuorotyötä, opiskelen samalla lisää ja hoidan lapset ja kotityöt ja kaikki. Tämä mun mies, eli pojan isä on aika huono puhumaan...hän on sälyttänyt kaiken kasvatuksen ja kurinpidon ja hellyyden vähän niinku mun niskoille. Välillä vituttaa niin reilusti että tekis mieli kerätä kamat ja lähteä. Mutta en mä voi. Mun pitää antaa sille pojalle se yksi ainoa ihminen, aikuinen joka sillä ikinä on ollut. Enkä mä muutenkaan haluis lähteä. Mun mies on ihana, ja me rakastetaan toisiamme todella. Hän ei vaan oikeen osaa yhtäkkiä olla melkein aikuisen isä. =)
Kuinka moni nainen suostuis tähän?? Onko ketään muuta samassa tilanteessa?? Mitä te tekisitte??
Poika tykkää asua meillä ja tykkää pikkusisaruksistaan todella kovasti. Hän on tasavertainen perheenjäsen ja lasken hänet tietyllä tavalla omaksi lapsekseni. Minua hän sanoo omasta tahdostaan äidiksi eikä se minua haittaa.Meillä on lämpimät, hyvät välit. Poika kertoo minulle käytännöllisesti katsoen kaiken.
no mitä mä sitten valitan..... Mä olen todella väsynyt välillä ja toisinaan tuntuu, että poika vie multa kaikki mehut enkä jaksa enää. Hän ei ole entisessä elämässään biologisen äitinsä kanssa pystynyt/osannut/voinut puhua asioista ja minä opetin hänet puhumaan ja kertomaan tunteistaan. Ja voin kertoa että hän on kyllä oppien mukaan elänyt. Se puhuu ja selittää koko ajan. On tietysti hienoa, että nuori ihminen pystyy puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta JOTAIN RAJAA.
Toisinaan sanon hänelle että ei nyt tai että puhutaan toiste, mutta mulle tulee siitä huono omatunto, niin vähemmän sitä sitten teen. Olen sairaanhoitaja ja teen kolmivuorotyötä, opiskelen samalla lisää ja hoidan lapset ja kotityöt ja kaikki. Tämä mun mies, eli pojan isä on aika huono puhumaan...hän on sälyttänyt kaiken kasvatuksen ja kurinpidon ja hellyyden vähän niinku mun niskoille. Välillä vituttaa niin reilusti että tekis mieli kerätä kamat ja lähteä. Mutta en mä voi. Mun pitää antaa sille pojalle se yksi ainoa ihminen, aikuinen joka sillä ikinä on ollut. Enkä mä muutenkaan haluis lähteä. Mun mies on ihana, ja me rakastetaan toisiamme todella. Hän ei vaan oikeen osaa yhtäkkiä olla melkein aikuisen isä. =)
Kuinka moni nainen suostuis tähän?? Onko ketään muuta samassa tilanteessa?? Mitä te tekisitte??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyvänen aika, sinähän olet ollut pojalle parempi tuki kun varmasti kukaan. Jos poika ei sinuun luottaisi ei hän sinulle myöskään asioistaa puhuisi. Älä vaan kasvata juovaa väliinne, sillä silloin poika saattaa menettää sen ainoan ihmisen jolle puhuu asioistaan.
Voin kertoa, että vaikka lapsi onkin oma, niin välillä väsyy kuuntelemaan sen juttuja, mutta niin se kuuluukin olla.
Ota omaa aikaa, lataa akkuja, mutta ole tukipilari kaikille lapsille niin vielä tulee päivä kun sinut palkitaan yltäkylläisesti siitä mitä teet lasten eteen.
Muista että poika on jo aikuiseen kynnyksellä, tilanne helpottaa varmasti hyvinkin nopeasti.
Voimia, voimia, ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Kiitos kovasti rohaisevista sanoista. Ei mun tarkoitus olekaan kasvattaa "juovaa" välillemme, kunhan vaan purkauduin täällä ettei tule sanottua mitään tyhmää ja ilkeää väsyksissä. Akkujen lataaminen tekis hyvää, mutta se on mahdollista vasta jouluna. =)sitä odotellessa.
Ja niin...poika on pikkuhiljaa kasvamassa "AIKUISEKSI", joka tuntuu jotenki melko kaukauselta ajatukselta kun kuuntelee niitä juttuja. Kai se tästä helpottaa. Välillä tulee vaan sellanen olo että pää räjähtää.
Mutta kiitos ja jaksamista myös sinulle. Etkös sinäkin tätä samanlaista virkaa tee, ku nimimerkki on äiti ja äitipuoli. =)
Eihän siihen muu auta.
Kiitos kovasti kun kerroit että nukkuminen auttaa väsymykseen. Mahtaisko se auttaa myös henkiseen väsymiseen...... täytyypä koettaa. =)
Hyvää yötä.
olen väsynyt.
Teen kolmevuorotyötä. Miehen etälapset meillä (vain) joka toinen viikonloppu, mutta olen heihin väsynyt. Lapset ovat ihan tavallisia lapsia, mutta heidän aiheuttama hulabaloo on raskasta. Kaksi alle kymmenen vuotiasta lasta 55 neliön kaksiossa... Yritäpä siinä sitten nukkua yövuorojen välissä.
Suunnittelemme isomman asunnon ostoa. Tämä asunto on vuokralla ja mieheni asui tässä ensin, eli muutin mieheni asuntoon. Jotenkin helpottaa, kun saamme yhteisen oman, isomman asunnon. Lapsillekin oma huone, omat sängyt.
Minun ostamassa kämpässä eletään kyllä sitten niin kuin minä haluan. Olen tämän jo ilmoittanutkin miehelleni ja lapsukaisille. Siellä tulee olemaan minulle oma tila, missä minua ei häiritä, kun tarvitse omaa rauhaa!
kaikkea, mitä lapsena ei ehkä ollut, kommunikaatiota ja tukea ja sellaista. Kyllä oot mahtavasti kasvatustyön suorittanu, pitää hattua nostaa.
Eiköhän se etääntyminenkin siitä tapahdu, viimeistään kun tulee tyttöystävä kuvioihin. Ja voihan sille pojalle alkaa myös pikkuhiljaa opettaa toisen aikuisen ihmisen huomioimista. Mitä jos joskus sanoisit sille, että "Kylläpä on uupunut olo." Kattelet sitten miten poika reagoi, ja jos ei ihan osaa niin vinkkaa lempeästi, että "jaksaisitkos laittaa meille kaffet".
Kyllä se siitä.
Minusta selkeästi olet oikeasti enemmän turhautunut mieheesi kun tämä ei kanna vastuutaan. Koska poika on miehen negatiiviset tunteet kohdistuvat häneen.
Näin arvelen. Aloita käsittelemään asiaa miehesi kanssa, vaadi häntä ottamaan poika huostaansa.
Ei se puhuminen aina ole se ainoa hyvä juttu, yhteenkuuluvuus ja yhdessä tekeminenkin voi olla hyvä juttu. Ehkä poika oikeasti jopa kaipaa isäänsä. Kaikki ei ole sinusta kiinni.
Laita miehellesi uhkaus päälle jotta muuttaa tapansa. Sinulla on muutenkin tekemistä liikaa ja sinun tulisi taistella oikeuksistasi. Annat myös pojalle mallin miten naista voi kohdella, ajattele sitä. Esimerkki on vahvempi oppi kuin sanat.
Nyt sinun on vaan ajateltava järkevästi, lapsi on lapsi.
Oletko koskaan miettinyt, oletko hänen ensimmäinen "järkevä" aikuiskontakti?
Oletko miettinyt, oletko miehesi ensimmäinen "järkevä" nainen?
Oletko miettinyt, onko miehesi exällä "kaikki kotona"?
Ei kohta 18-vuotiaat kelle tahansa, mitä tahansa puhu?
Oletko miettinyt, miksi poika puhuu juuri sinulle?
Tottakai siksi, että hän luottaa sinuun:)
Olen pojan luottamuksen arvoinen, mutta älä "paapo" häntä liikaa.
Itse olin samassa tilanteessa reilu 10 vuotta sitten ja voin todeta kaikki ne juttelu hetket on palkittu.
Nyt hänellä on vaimo ja omat pojat, minä saan "varamummon" ominaisuudessa nauttia näistä "lapsenlapsista". Tämä on aivan ihanaa. Ja ihanaa on että äitienpäivänä, tämä poikapuoli, aivan omien lasten tavoin tulee meille syömään puolisoineen ja omineen lapsineen.
Voin kertoa, että kun omat ja lainalapset lähtee maailmalle, sinulla on tosi paljon omaa aikaa, silloin jo kaipaa "sitä teiniajan helvettiä" takasin kotiin.
Älä pilaa hyvää mahdollisuutta tulevaisuudessa.