Onko kukaan käyny terapiassa paniikki häiriön, kahvikuppineuroosin vuoksi? Jos, niin mistä siellä jutellaan. Mitä terapeutti kyselee? Onko se vaan omien tunteittensa purkamista? Onko se auttanut?
terapeutille juttelu
kahvipapu
7550
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuli tässä mieleen...voitko ns.hallita itse jännittämistä? Siis kun kerroit esim.tupareista, niin pystyit hillitsemään itsesi...Mulla se on kyllä niin, että joskus tulee sellasia "kohtauksia" että kerta kaikkiaan itse ei mahda mitään; jäykistely kahvipöydässä, joskus "paniikkia" esim.kaupassa...jne. Mutta kerronpa sulle sit kokemukseni "terapiajuttelusta" kun se on ohi...voimia! :) T:Se sama Liisa
Kovasti odotankin, että sulla on se eka terapeutti käynti. Eikös siihen ollu vielä yli viikko aikaa. Jännään täälä sun puolesta ;)
Mä en jotenkin usko noihin terapeutteihin. Kuinka juttelu ventovieraalle voi auttaa.
Mä oon aika huono avautuun muutenkin. Tai no, riippuu niin ihmisestä... Tämä neuroosi juttu on vaan jotenkin niin häpeällinen juttu mulle, etten tiedä uskallanko koskaan tästä kellekään tutulleni kertoa. Pidän itseäni tämän vuoksi heikkona ja jotenkin vammaisena :(. En siksi halua muiden pitävän minua sellaisena. Jotenkin niin näen sieluni silmin kuinka ihmiset kattoo mua ylhäältä korkeuksista ihmetellen kuin 6 päistä oliota.
Tosi ymmärtäviä ja loistavia ystäviä mulla on, mutta silti...
En mä aina läheskään pysty hillitteen tätä neuroosin pahastani. Tuo tupari juttu oli joku aivan ihmeellinen poikkeus. Heti seuraavana päivänä niskat kyllä oli jäykkänä kun tämä "tuparien emäntä" tuli meille kylään.
Mistähän tämmöset tulee? Millanen sä oot luonteeltasi, Liisa? Millainen oot lapsena ollu?
Mä olin pienenä tosi arka. Menetin aina ystäväni jollekin toiselle juuri silloin, kun ystävääni oikein kunnolla kiinnyin. Ihmiset on aina tykänny musta ja oonkin monelle ollut ja oon yhä jopa se paras ystävä. Silti jouduin hylätyksi AINA! Lopulta rupesinkin ajatteleen, ettei koskaan kannata kehenkään kiintyä. Nyt en enään noin usko. Elämä on kääntänyt minulle myös sen kauniin puolensa.
Eix ne aikuis-iän kolhut tuu aina milteinpä lapsuudesta? Onko sulla Liisa, tai joku muu joka tämän lukee, ollu mitään kamalia lapsuus muistoja joiden ajattelet aiheuttaneen joitain nykyisiä haavojasi?
nuorena aikuisena muuttojen yhteydessä - tutustuin, toivoin pidempää ystävyyttä, menetin, petyin.
Nyt keski-ikäisenä panikoin ja jännitän. Alkuun on helppo tutustua moniinkin, mutta sitten lyö jarruja - jospa taas menetän ja oikeasti olenkin usein menettänyt sen best frend -paikan aina jollekullle toiselle.
On kipeä tilanne ja vaikea luottaa kehenkään kunnolla. Hassu tilanne, kun olen siis avoin ja helposti tutustuva. Taustallani on myös perheenjäsenten meneykset kuolemalle.
Paranenko ikinä luottamaan kehenkään kunnolla? Onko vika sittenkin minussa, kun en tyydy pinnallisempaan ystävyyteen?
jänskä hommeli..mulla on sellai asenne ystäviä kohtaan,enemmänkin kuin miehiä kohtaan etten voi jotenkin luottaa..mut en ole ikinä yhdistänyt sitä tähän juttuu..mielenkiintoista!menetin parhaan ystävän aikoinani ja se oli mulle todella järkytys..on mulle nykyään tapahtunut samaa.. yksi kaveri lopetti ystävyyden muhun suoraansanottuna itsekkyyttään..kai siinä tulee sit se hyväksytyksi tulemisen pelko..ja keneen voi luottaa..kun tulee tällaisia juttuja.mulla on yks työkkärin pakollinen kurssi tossa joulukuussa ja en halua ees miettiä sitä vielä..=(
mut ei kai tässä mikään syrjäytyminen auta.tää on meidän elämää ja me eletään se näin..mitä hittoa se muille kuuluu jos täristään ja vapistaan,jäykistytään..yms.nyt vähän kapinahenkeä mukaan!!muut jos ovat niin täydellisiä..ihan rauhassa!!ei välitetä!!
(pistää niin vihaks välillä nää jutut)
siit terapeutista on apua kokemuksella sanon..omasin saman asenteen ettei voi olla apua,mut ne on ammattilaisia ja kohtaa kaikkea joka päivä..mee vaan uskon et se autta ees jonkun verran
Moi, kahvipapu! :)
No niin, nyt mulla on sit ohi se eka terapiakäynti. Se nainen, jonka luona kävin oli siis koulun ns. neuvontapsykologi. Hyvin mukavalta ihmiseltä vaikutti, ja välillemme syntyi oikein mukava keskustelutuokio, 45min. pituinen. Sain häneltä 4 käyntikertaa lisää(=opiskelijalle ilmaisia)- myös tämä eka kerta oli ilmainen.
Aloin siinä sitten hetimiten kertoa tästä jännittämisestäni ja oireistani...vastaanottohuoneessa oli siis pari sohvaa ja pöytä- istuttiin vastatusten; minä sohvalla ja hän pöydän takana toisella tuolilla...ja kappas, pöydällä oli vesilasi? ;)
Kerroin siis tästä "jäykistelystä" tietyissä tilanteissa ja hän alkoi kertoa esimerkkejä esim. muista jännittäjistä, oireista tms. Hän jopa kirjaimellisesti näytti sillä vesilasilla, että kuinka ei pitäisi tehdä; ei siis pieniä liikkeitä, koska lihakset alkaa just sillon krampata ;) ...vaan mahdollisimman rentona, suurin liikein. Ja samalla hän tosiaan kertoi paljon esimerkkejä ihmisten oireista, jännittämistilanteista jne. Oli mielenkiintoista kuunnella- ja oli myös itsestä rentouttavaa kertoa jollekin tästä "oireesta" :)
Sitä hän mm. painotti, että tämä on ns. tarkkojen ja huolellisten ihmisten "tauti". Ja että jokaisessa ihmisessä on 2 puolta; se toinen on ns. tarkkailu-minä, joka on saanut liiallisen otteen elämässä jos jotain tällaista ilmenee...ja just esim. terapian avulla tällasesta pääsee pikkuhiljaa eroon...siis niistä ns. opituista tai "vähitellen kasautuneista" toimintamalleista...ja sekin jäi mieleen, että pitäis osata nauttia näistä kahvihetkistä; siis kun se kahvi tosiaankin on HYVÄÄ kun sitä nauttii... :)
En nyt tiedä mitä vielä kertoisin...kysy, jos jotain tulee mieleen? Mulla ainakin tuntuu auttavan- sitä puhumista se psykologikin painotti-siis olo ei ole enää jatkuvasti niin kireä kun ei tartte omassa mielessään vaan näitä asioita pantata...Tsemppiä! :)
Kiitos viestistä!
Ahaa, siis ISOJA liikkeitä! Mä oonkin aina sillai hidastettuna ja pienin liikkein sitä kupposta naamaani kohden vieny. Hmm, oon siis tehny väärin. Pitääkin seuraavaksi kokeilla tuota sun ja sen terapeutin ohjetta. Mulle onkin tulossa kamu just kylään joten pääsen kokeileen :)
Oon jotenkin aivan onnessani nyt pyydellykin kamujani kahville jotta pääsisin kokeileen vieläkö neuroosi-pöpö mussa piilee.
Sanoiku se täti ;) mitään, että onko sulla paniikkihäiriö vai tuo kahvikuppineuroosi. Musta ne tuntuu jotenkin samoilta "taudeilta" mutta ei kai kuitenkaan ole. Olis kyllä kiva tietää mitä eroo niillä on.
Mulle voit pistää myös mailia osotteeseen: [email protected]
Huomenta! :)
Kiitti osoitteesta, laitanpa sen ylös jotta voidaan viestitellä :)
Eipä sillä ekalla kerralla siellä paljo ns. tautimääritelmää tehty...eli juteltiin vaan yleistä :) Mukavaa viikonloppua ja kirjotellaan! Liisa