Välillä

ei vielä tarvitse eikä kaipaa paljoakaan muiden lasten seuraa. Omat vanhemmat ja lähipiiri riittävät. Ja ovathan ne kerhot olemassa. Kaipa sinä kestät niissä olemisen, jos poikasi tosiaan tuntuu toisten lasten seuraa kaipaavan.

Tässä pari neuvoa, jotka voivat piristää päiviäsi: Ulkoile mahdollisimman paljon. Tee lenkkejä lapsen ollessa vaunuissa tai rattaissa. Vaihtele reittejä ja tutustu lähiympäristöön. Jos sinulla on kamera, voit vaikka valokuvata havaitsemiasi luonnon ilmiöitä.

Käy kirjastossa. Lastenosastolla on usein leikkikaluja yms., joiden kanssa lapsesi viihtyy. Kirjastosta voit lainata lastenkirjoja luettavaksi ja katseltavaksi, ja sieltä löydät lukemista itsellesikin.

Tutustu naapureihisi. Kutsu joku vaikka kylään luoksesi. Moni eläkeläisrouva ilahtuisi kutsustasi.

Hanki jokin harrastus, jota voit harrastaa kotona: lukeminen, opiskelu, käsityöt, huonekasvit tms.

Ja ennen kaikkea, ota huomioon, että tilanne muuttuu pian. Lapsi kasvaa ja elämänpiirinne laajenee. Pian on se aika, että lapsesi on päiväkodissa ja sinä työssä ja sitten sinua väsyttää taas se.

Ihan kuin mun arkea, tosin olen omasta valinnastani hoitovapaalla. Mies on, muttei koskaa kotona (yrittäjä päivystää 24/7), eli apua en saa muuten kun rahallisesti, ja sekin on sellaista ruikuttamista... Koskaan ei ole yöllä syöttänyt/hoitanut tai nukuttanut lasta, eikä muutenkaan hoida ollenkaan, mitä nyt hetken illalla tai aamulla ennen töihiin lähtöä peuhaa pojan kanssa. Muuten elää elämäänsä aivan kuten ennen lasta, kavereille löytyy aikaa, mutta kotiin ei ole kiire..

Poika siis vuoden vanha ja aina ollut ns. "kiltti" tapaus, mutta nyt kun on meno alkanut vilkastua, on tullut unihäiriöitä/yöheräilyjä, ja päivisin en saa mitään tehdä hetkeäkään rauhassa kun lapsi haluaa viihdykettä. Ja päikkäreillekin nukahtaa vasta kovan taistelun jälkeen ja nukkumisaika ei vastaa aikaa jonka käytän lapsen nukuttamiseen... Paljon leikitään ja lauletaan, mutta kotityöt ovat jääneet ja niistä tulee satikutia isännältä. Ja hetkeksi, jos istahdan lukemaan lehteä tai syömään, niin alkaa pojan kiukuttelu. Ja ruokailu on myös nykyään aikamoista venkoilua..

Kerhoissa en minäkään viihdy, ennemmin kuuntelen omien ystävieni tilityksiä. Mihinkään en koskaan tosin jaksa lähteä, haluan vain nukkua. Kävelyllekin meneminen on kovan skarppauksen takana, ja poika ei edes kauaa vaunuissa viihdy. Ystäviä on, ja heilläkin lapsia, mutten vaan saa itsestäni irti, että lähtisin kiertelemään kylässä, ja meille ei pääse kuin omalla autolla, niin osa ystävistä ei meillekään pääse. Sitten kun saan lähdettyä jonnekin, olo yleensä heti piristyy, mutta vain hetkellisesti. Tai jos saan lapsen hetkeksi äidilleni hoitoon.

Joka ilta odotan kauhulla ja valmiiksi ärtyneenä parin tunnin nukutussessiota, yöllisiä kitinäheräilyjä, ja kun vihdoin lapsi nukkuu, en itse halua vielä mennä nukkumaan, vaan sen sijaan teen kotitöitä, katson hetken rauhassa telkkua, selaan päivän "nettiuutiset" ja jos mies on kotona, röhnötetään hetki sohvalla kahdestaan, muttei sitäkään parisuhteen ylläpitämiseksi voi kutsua...

Ja nukkumaan mennessäni kauhulla odotan jo seuraavan aamun herätystä ja saman toistoa taas. Ja herään valmiiksi kiukkuisena ja lasken minuutteja siihen, kun saan lapsen taas nukkumaan, jotta itsekin pääsen sulkemaan silmät.

Olen jatkuvasti huonotuulinen ja apaattinen, naama kukkii vieläkin(raskausajasta lähtien kamalia paiseita) ja kroppa on vain muisto entisestä..nämäkin masentavat entisestään.

Tiedän kärsiväni kovasta univelasta ja väsymyksestä, osa on kaamosmasennusta tavallisen masennuksen lisäksi. Murehdin myös parisuhteeni tilaa ja rahanpuutetta, koska, let´s face it, rahalla saa tehtyä kaikkea kivaa ja ajan kulumaan paremmin :)

Kaikesta huolimatta, rakastan poikaani yli kaiken, hän on todella suloinen ja hurmaa kaikki hyvällä tuulella ollessaan, enkä päivääkään antaisi pois, vaikka joidenkin asioiden olisin toivonut menevän toisin.

oho, tulipas siitä tilitys, mutta hieman helpottaa kun tietää, että on jonkinlaisia kohtalotovereitakin.

Minusta kuulostaa normaalilta yksivuotiaalta. Sen ikäinen seuraakin äitiä joka paikkaan kun on huomannut , että tämä voi kadota.
Tämän ikäinen lapsi ei kyllä kavereita kaipaa vaan läsnäolevaa vanhempaa.
Ota lapsi mukaasi kotitöihin, anna osallistua siivoukseen, ota mukaan askareisiin. Esim. laitatte lelut yhdessä paikoilleen ja muutkin tavarat. Keittiössä voi antaa lapsen tutkia jotain vaaratonta kaappia kun itse tiskaa tms.
Kun lapsi syö, syö samalla itsekin.
Menkää tosiaan kävelylle ja tutkikaa luontoa.
Tuon ikäinen lapsi tosiaan vaatii paljon huomiota ja puuhastelua. Kirjojen katselua yhdessä, leluilla leikkimistä yms. Pikkuhiljaa lapsi jo viettää aikaa itsekseenkin, mutta ensin ne ajankulut pitää tehdä yhdessä.
Tämä aika vuodesta ja ainainen harmaus ja märkyys kyllä saa kenen tahansa mielen matalaksi, mutta ulkoilu päiväsaikaan on kyllä hyvä lääke ja toivottavasti saat välillä omaakin aikaa

kun oma likka vain reilu vuosi sitten oli aivan jatkuvasti housun puntissa kiinni, siis aivan koko ajan. Olen yksinhuoltaja ja siinä sitten piti yrittää itkevä tai kiukutteleva puntti housuissa roikkuen tehdä ruuat, tiskata, pestä pyykit ja käydä itse vessassa ja kaikki muut hommat. Pakkohan ne hommat kuitenkin oli hoitaa, sano se pikkupuntti mitä sanoi, sitä vaan joutui kestämään. Kumpikin. Olin jo melkein unohtanutkin miten RASITTAVAA se oli, mutta kirjoituksenne palauttivat ne mieleen. Se on todella raskasta ja masentavaa ja vie mehut varmaan kenestä tahansa kun väsyttää ja masentaa eikä saa hetken rauhaa jo IHAN koko ajan pitäisi jaksaa pienen kanssa olla ja telmiä, keksiä tekemistä ja etenkin olla läsnä 24/7. Mutta kyllä se siitä. Yks kaks itse sit jossain vaiheessa huomasin että hei, mä kävinkin yksin vessassa, tai hitsi, mites likka onkin yksin huoneessaan. Lapsi kasvaa ja homma etenee. Nyt reilun 2 vuotisen tyttelin äitinä pikku hiljaa alan vasta sisäistämään sen asian, että huonoja aikoja tulee sillon tällön, mutta ne myös jossain vaiheessa aina jää taakse, ennemmin tai myöhemmin. Ne ei kestä ikuisuuksia vaikka just tilanteen ollessa päällä siltä ehkä tuntuisikin. Ja se että moneen kiukkuun ja muuhun äidistä ehkä kummalliseen tai rasittavaan käytökseen on syynsä, kuten yksi vuotisen hoksaaminen että se äiti tosiaan saattaa kadota näkyvistä eikä olekaan aina ja iankaikkisesti siinä käden ulottuvilla. Vasta itse taistelin, tai taistellaan vieläkin... hampaidenpesun kanssa. Nyt vaan tiedän sen kiukun ja muun syyn: uusia poskihampaita pukkaa. Yksi puhjennut poskihammas ja toinen puhkeamaisillaan, kaipa siinä on syytä kiukutella hampaiden pesusta.

tää on just tätä!

Ärsyttää kun toiset vastaavat että "noi pieni ei tarvii kavereita". On se hienoa kun tietää mitä toisten lapset tarttee. *taputtaa*. neuvolassa sanottiin meille että meidän tyttö näyttää aika selvästi tarvitsevan lapsi-kavereita. että lapset ovat erilaisia.

Ja sulle ap niin miten olisi esim perhepäiväjoitaja aluksi 2 krt viikossa? Poika saa uusia juttujua elämäänsä ja sinä saar huilata pikkasen.

Itse olen miettinyt perhepvähoitajaa ehkä just 2 krt/viikko ja 5 tuntua kerrallaan.

Väsynyt äiti ei ole se maailman paras seura.

tsemppiä ja haleja. se mikä susta tuntuu parhaalta on yleensä paras ratkaisu, sanokoot muut mitä tahansa.