Olen kohta 18-vuotias tyttö ja ongelmani on sairaalloisen mustasukkainen isä. Hän kyttää minua kadulla (luulee etten huomaa) kun
vaikka menen kirjastoon tai ulkoilen. Joskus hän esim. uhkasi pahoinpidellä/tappaa poikaystäväni jos en jättäisi häntä (ja kun sitten pakosta jätin, mulla ei ollut oikeutta itkeä), joskus taas saan kuulla
olevani "äitini kaltainen huora" jota ei kehtaa tunnustaa tyttärekseen ym... Isäni on varma että aina mennessäni ulos tapaan
jonkun miehen, ja miehiä ei kiinnosta minussa kuulemma muu kuin "se". Kerrankin olin kävelemässä ystäväni luo kun pysähdyin
juttelemaan kaverini (miespuolinen) kanssa, kun isäni tuli paikalle ja häpäisi minut(asumme pienessä kaupungissa) haukkumalla minut keskellä
katua kaikkien ihmisten kuullen, syynä oli että juttelin vääränlaisen ihmisen kanssa.
Tuossa on vain pari esimerkkiä isästäni, kotona joutuu koko ajan pelkäämään että tekee tai sanoo jotain
väärin ja saa kuulla kunniansa. Ystäväni eivät ymmärrä kuinka raskasta meillä on välillä olla, he näkevät vain ulkokuoren. Mua ei kuitenkaan
lohduta kaikki ne tavarat joita isäni ostaa oikeuttaakseen käytöksensä. Äiti ei voi/uskalla sanoa mitään koska tietää mitä isä voi
tehdä, se uhkasi tehdä äidin elämästä helvettiä kun äiti puolusti mua. Äiti vaan hokee että isää pitää ymmärtää...
Mutta miten tollasta voi ymmärtää? Oon ollut aina "kunnollinen"; en polta enkä juo, keskiarvo yli 9... (en kuitenkaan mikään hiljainen hissukka)
Puhuin asiasta terveydenhoitajalle (olen lukiossa) joka järkyttyi ja sanoi ettei isäni käytös ole hyväksyttävää, en kuitenkaan saanut
sen kummempaa apua.
Kertokaa te viisaat äidit ja isät, miten tälläisessä tilanteessa tulisi menetellä?
vaikka menen kirjastoon tai ulkoilen. Joskus hän esim. uhkasi pahoinpidellä/tappaa poikaystäväni jos en jättäisi häntä (ja kun sitten pakosta jätin, mulla ei ollut oikeutta itkeä), joskus taas saan kuulla
olevani "äitini kaltainen huora" jota ei kehtaa tunnustaa tyttärekseen ym... Isäni on varma että aina mennessäni ulos tapaan
jonkun miehen, ja miehiä ei kiinnosta minussa kuulemma muu kuin "se". Kerrankin olin kävelemässä ystäväni luo kun pysähdyin
juttelemaan kaverini (miespuolinen) kanssa, kun isäni tuli paikalle ja häpäisi minut(asumme pienessä kaupungissa) haukkumalla minut keskellä
katua kaikkien ihmisten kuullen, syynä oli että juttelin vääränlaisen ihmisen kanssa.
Tuossa on vain pari esimerkkiä isästäni, kotona joutuu koko ajan pelkäämään että tekee tai sanoo jotain
väärin ja saa kuulla kunniansa. Ystäväni eivät ymmärrä kuinka raskasta meillä on välillä olla, he näkevät vain ulkokuoren. Mua ei kuitenkaan
lohduta kaikki ne tavarat joita isäni ostaa oikeuttaakseen käytöksensä. Äiti ei voi/uskalla sanoa mitään koska tietää mitä isä voi
tehdä, se uhkasi tehdä äidin elämästä helvettiä kun äiti puolusti mua. Äiti vaan hokee että isää pitää ymmärtää...
Mutta miten tollasta voi ymmärtää? Oon ollut aina "kunnollinen"; en polta enkä juo, keskiarvo yli 9... (en kuitenkaan mikään hiljainen hissukka)
Puhuin asiasta terveydenhoitajalle (olen lukiossa) joka järkyttyi ja sanoi ettei isäni käytös ole hyväksyttävää, en kuitenkaan saanut
sen kummempaa apua.
Kertokaa te viisaat äidit ja isät, miten tälläisessä tilanteessa tulisi menetellä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Uskon että tuo on kamalaa ja todella raskasta. Isäsi taitaa pelätä että menettää sinut tjsp? (En ole isäsi puolella vaan sinun) Olet kohta 18. Saisit jo nyttenkin muuttaa omaan kotiin. Ihan varmasti sossu ja nuo auttavat sinua eteenpäin. Valitettavasti tänä vuonna kela ei enään ota yhtään asiakasta "hoitoon" eli et pääse vielä purkamaan tuota psykologille. Oletan että täytät ensi vuonna jo 18. Puhu äitisi kanssa ja koittakaa setviä.
Toi mitä sanoit on tavallaan henkistä raiskaamista. Se on kauheaa ja kuluttaa sinua ja repii sinut palasiksi. Yritä olla vahva äläkä alistu. Sinä voit hankkia (nyttenkin) kun täytät 18 ja pääset pois kotoa lähestysmiskiellon. Jos haluat puhua ja purkaa sydäntäsi, pistä ihmeessä mailia [email protected].
Koita jaksaa ja ota selvää mahdollisuuksista muuttaa kotoa pois. Olen tukenasi vaikka et tunnekkaan minua. Me kaikki olemme :)
... tuestasi! Äidistäni ei valitettavasti taida olla apua tässä, se on ollu isän kanssa
niin kauan ettei siltä kauheesti löydy enää omaa tahtoa. Jos tää tilanne ei pahene niin sinnittelen
varmaan kotona kunnes kirjoitan ylioppilaaks. Oon säästäny jo jonkin aikaa rahaa
et pystyn sit lähteen kotoo ilman että oon riippuvainen isän rahoista...
on sairasta. Toki on tervettä mustasukkaisuuttakin mutta toi kuulostaa jo sairaalloiselta. Onko isäsi yhtä mustasukkainen äidistäsi? Oletko kysynyt asuntoa /solukämppää esim. HOASilta? Ei tommosta täydy kenenkää kestää eli heti kun voit, pakkaa kamasi kasaan ja muuta pois niin saat hengittää vapaasti. Eihän siitä mitään tule, että omat ihmissuhteesi kärsivät isäsi takia.
On se äidistäkin mustasukkainen mutta se ei tuu niin selvästi ilmi koska äiti on
joko kotona tai sitten töissä (isän firmassa) joten isä pystyy koko ajan kontrolloimaan
sen tekemisiä. Äiti on kyl kertonut et isä väitti nuorena et äiti aina flirttailee kaikkien
kanssa ja on isä käynyt aikoinaan käsikskin äidin "ihailijoihin". Joten mulla on syytä
vähän pelätä että se käy käsiks johonkin mun kaveriin koska suuttuessaan se menettää
kontrollinsa...
Asun valitettavasti niin pienessä kaupungissa että mun täytyis muuttaa täältä toiseen
kaupunkiin päästäkseni isän ulottumattomiin; se olis muuten mun oven takana riehumassa.
Sukulaisilta ja sisaruksilta ei juurikaan saa myötätuntoa, niille on annettu ymmärtää
että olen jonkinlainen ongelmalapsi ja että mun tulisi vain olla kiitollinen vanhemmilleni...
Juu, isäsi on tässä kyllä sairaalloisesti käyttäytyvä. Henkistä insestiä pahimmillaan!
Tällaisista asioista on ehkä vaikea puhua kotona, mutta yritä saada omat rajasi laitettua ja puhuttua isällesi järkeä: minun isälläni oli samantapaisia piirteitä, luuli omistavansa minut, vihasi poikaystävääni, uhkaili, riehui kännissä, tunkeutui huoneeseeni kuin olisin ollut hänen omaisuuttaan.
Vuosien ajan valitin SUORAAN isälleni, jopa psykologimaisesti(heh), että hänen on jätettävä minut rauhaan tai saan henkisiä vammoja. Kauan se kesti mutta lopulta tehosi. Jouduin tosin käymään myös psykologin juttusilla.
tuollaisen miehen jo aikoja sitten ja haluaisin puolustaa lastani ja lapseni kavereita kaikin keinoin aikuisen (vaikka olisi lapsen oma isä) harjoittamalta fyysiseltä ja psyykkiseltä väkivallalta ja se olisi sitä paitsi itsestään selvä velvollisuuteni.