Hei,
olen 30 viikolla raskaana oleva, toista lastani odottava kohta kolmikymppinen naisihminen. Esikoisemme täyttää pian kaksi vuotta ja hän on varsin eläväinen tapaus. Minua on alkanut viimeaikoina kovasti vaivata eräs asia, ja haluaisinkin nyt kysyä, onko kenelläkään muulla ollut samanlaisia tuntemuksia/kokemuksia. Tuntemukseni raskautta ja tulevaa lastani kohtaan ovat olleet varsin innottomia, en ole koko aikana erityisesti iloinnut raskaudestani - en tosin katunutkaan - lähinnä tuntuu siltä, että näin se kuuluu mennä, kaksi lasta on aina ollut minun ja mieheni näkemys ihanteellisesta perhekoosta. Päällimmäisenä tunteena on ollut lähinnä huoli siitä, miten tulemme selviämään vauva-ajasta runsaasti huomiota vaativan 2-vuotiaan touhunpesän kanssa. Lisäksi olen murehtinut sitä, tuleeko kakkosesta koliikkivauva kuten ykkösestä. Huoli tulee kuitenkin vain aika ajoin, en murehdi koko ajan.
En ole kokenut perinteisiä pesänrakennusvimmaa tai vauvantarvikeostohuumaa. En juuri edes kiinnitä huomiota vauvantarvikkeisiin kaupassa käydessäni, jos ei huomioida esikoiselle hankittavia tarvikkeita. En juttele tai laulele mahalleni enkä silittele sitä, en kuvittele mielessäni, millainen pikkuimmeinen siellä köllöttelee. En koe erityistä kiintymystä tai suuria tunteita vatsaani kohtaan, tietenkin toivon, että tällä uudella asukkaalla olisi kaikki hyvin. En herkistele vauvajutuilla. Sama ”tunneköyhyys” ilmeni myös esikoistani odottaessani ja lisäksi kesti kauan aikaa, ennen kun tunsin esikoisen ”omakseni”. Nykyään kuitenkin esikoinen on varmasti yhtä rakas kuin kuka tahansa lapsi omalle äidilleen.
Mikä minua vaivaa, miksen kykene fiilistelemään kuten muut tulevat äidit? Tuntuu, että missaan jotain ainutkertaista ja mahtavaa kun olo on tavallisen tasamaan tallaajan - ilman Suuria Tunteita. Mietin sitäkin, voisiko kyse olla jostain hormonaalisesta häiriöstä? Edelliskerralla ”odottelin” koko raskauden ajan, missä vaiheessa rintani kokisivat raskauden aikaisia muutoksia, mutta näitä muutoksia ei tapahtunut missään vaiheessa. Kuppikoko säilyi samana B:nä koko ajan, eikä minulla noussut maitoa rintoihin lapsen syntymän jälkeen vaikka kuinka yritin imettää ja pumpata sekä kaikkia mahdollisia poppakonsteja. Tälläkin kertaa vaikuttaisi vahvasti olevan sama juttu, ainakaan vielä ei ole mitään muutoksia tapahtunut.
Onko ketään kohtalontoveria? Entä mitä mieltä olette, pitäisikö olla huolissaan? En ole viitsinyt neuvolassa mainita asiasta, diagnosoisivat vain pian masentuneeksi vaikka en todellakaan koe sitä olevani. Voiko olla, että olen vain jotenkin niin ”hitaastilämpiävää” sorttia mutta muuten ihan normaali? Olen yrittänyt olla tekemättä tästä asiasta numeroa itselleni ja ajatellut, että kaikki ajallaan, hiljaa hyvä tulee.
Kiitos kun jaksoitte lukea vuodatukseni. Hyvää odotusta kaikille tuleville äideille sekä tunnelmallista joulunodotusta itse kullekin.
olen 30 viikolla raskaana oleva, toista lastani odottava kohta kolmikymppinen naisihminen. Esikoisemme täyttää pian kaksi vuotta ja hän on varsin eläväinen tapaus. Minua on alkanut viimeaikoina kovasti vaivata eräs asia, ja haluaisinkin nyt kysyä, onko kenelläkään muulla ollut samanlaisia tuntemuksia/kokemuksia. Tuntemukseni raskautta ja tulevaa lastani kohtaan ovat olleet varsin innottomia, en ole koko aikana erityisesti iloinnut raskaudestani - en tosin katunutkaan - lähinnä tuntuu siltä, että näin se kuuluu mennä, kaksi lasta on aina ollut minun ja mieheni näkemys ihanteellisesta perhekoosta. Päällimmäisenä tunteena on ollut lähinnä huoli siitä, miten tulemme selviämään vauva-ajasta runsaasti huomiota vaativan 2-vuotiaan touhunpesän kanssa. Lisäksi olen murehtinut sitä, tuleeko kakkosesta koliikkivauva kuten ykkösestä. Huoli tulee kuitenkin vain aika ajoin, en murehdi koko ajan.
En ole kokenut perinteisiä pesänrakennusvimmaa tai vauvantarvikeostohuumaa. En juuri edes kiinnitä huomiota vauvantarvikkeisiin kaupassa käydessäni, jos ei huomioida esikoiselle hankittavia tarvikkeita. En juttele tai laulele mahalleni enkä silittele sitä, en kuvittele mielessäni, millainen pikkuimmeinen siellä köllöttelee. En koe erityistä kiintymystä tai suuria tunteita vatsaani kohtaan, tietenkin toivon, että tällä uudella asukkaalla olisi kaikki hyvin. En herkistele vauvajutuilla. Sama ”tunneköyhyys” ilmeni myös esikoistani odottaessani ja lisäksi kesti kauan aikaa, ennen kun tunsin esikoisen ”omakseni”. Nykyään kuitenkin esikoinen on varmasti yhtä rakas kuin kuka tahansa lapsi omalle äidilleen.
Mikä minua vaivaa, miksen kykene fiilistelemään kuten muut tulevat äidit? Tuntuu, että missaan jotain ainutkertaista ja mahtavaa kun olo on tavallisen tasamaan tallaajan - ilman Suuria Tunteita. Mietin sitäkin, voisiko kyse olla jostain hormonaalisesta häiriöstä? Edelliskerralla ”odottelin” koko raskauden ajan, missä vaiheessa rintani kokisivat raskauden aikaisia muutoksia, mutta näitä muutoksia ei tapahtunut missään vaiheessa. Kuppikoko säilyi samana B:nä koko ajan, eikä minulla noussut maitoa rintoihin lapsen syntymän jälkeen vaikka kuinka yritin imettää ja pumpata sekä kaikkia mahdollisia poppakonsteja. Tälläkin kertaa vaikuttaisi vahvasti olevan sama juttu, ainakaan vielä ei ole mitään muutoksia tapahtunut.
Onko ketään kohtalontoveria? Entä mitä mieltä olette, pitäisikö olla huolissaan? En ole viitsinyt neuvolassa mainita asiasta, diagnosoisivat vain pian masentuneeksi vaikka en todellakaan koe sitä olevani. Voiko olla, että olen vain jotenkin niin ”hitaastilämpiävää” sorttia mutta muuten ihan normaali? Olen yrittänyt olla tekemättä tästä asiasta numeroa itselleni ja ajatellut, että kaikki ajallaan, hiljaa hyvä tulee.
Kiitos kun jaksoitte lukea vuodatukseni. Hyvää odotusta kaikille tuleville äideille sekä tunnelmallista joulunodotusta itse kullekin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Millainen oli oma lapsuutesi? Näyttikö äitisi ja isäsi sinulle tunteitaan? Halasi, otti syliin ja kertoi rakastavansa? Oliko sinulla sisaruksia? Oliko sinulla koskaan lemmikkejä tai mitään mitä hoivasit ja rakastit? Lapsuus vaikuttaa kaikkeen tällaiseen tosi voimakkaasti.
Oma lapsuuteni oli onnellinen, minulla on kolme sisarusta joista yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa. En koe, että oma äiti- tai isäsuhteeni olisi ollut mitenkään ongelmallinen, murrosiässä tosin otin välillä todella rajusti yhteen äitini kanssa mutta se kulunee asiaan. En koe jääneeni paitsi rakkaudesta tai hellyydestä, lapsuudenkodissani meillä on aina osoitettu tunteita. Perheenjäseneni ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita, nuorempiin sisaruksiini minulla on jopa jossain määrin "äidillinen" suhde. Eli olen kyllä saanut rakastamisen ja hoivaamisen mallin lapsuudenkodistan, mistään sellaisesta ei pitäisi olla kyse.
Mulla oli vähän samat tunnelmat ku odotin toista lastamme (ikä eroksi tuli 1,5v)..Esikoinen tuntui rakkaammalle ja jotenkin pelkäsin rakastanko sitä uuta vauvaa sen synnyttyä ollenkaan. Toki olin iloinen että saimme uuden lapsen,mutta ei se tuntunut samalle kuin ekaa odottaessa.MUTTA,kun vauva syntyi niin kappasvaan ne tunteetkin heräsi :)
Sitten tulin monien vuosien jälkeen taas raskaaksi ja silittelin mahaa ja muuta "Lässyä" kuten ekaa odottaessa..Ja kun tämä vauva oli 6kk tulin taas raskaaksi..nyt olen viikolla 33. Kyllä tämäkin vauva tuntuu tärkeälle,mutta ei sykähdytä niinkään..Aivan kuten kakkosen kohdalla kävi. Minäkään en hössötä vauvanvaatteiden yms perässä..Kuopukselle vaan katselen ennemmin. Luulen että tämmöinen pieni ikäero vaikuttaa asiaan..Kun se kuopus on vielä niin "kiinni" ja pieni. Ei ole ehkä edes aikaa niinkään fiilistellä ja toisaalta on kaikki vielä niin tuoreessa muistissa. Ja itseäni myös jännittää miten esim. nukkumiset sujuu, kun kuopus välistä heräilee edelleen on joskus hankala nukutettava..
Näinköhän käyt enää lukemassa,mutta kirjoitelkaa jos joku tuntee samoin.
Olen siis 22v ja odotan ensimmäistä lastani. En olisi ehkä ihan vielä lasta halunnut,mutta lääkäri sanoi viime käynnillä että jos aion hankkia lapsia..tee se nyt(vuosia jatkuneiden pahojen solumuutosten takia).
No olen aina halunnut lapsia ja niimpä aloimme yrittää ja se onnistikin heti ekalla. Nyt viikkoja 17. Aluksi olin onnesta soikeana ja pari viikkoa tuntui ihanalta..nyt lähinnä vaan oksettaa ajatus että joku möyrii mahassa. Enkä kestä ajatusta vauvan huudosta,kakkavaipoista tai mistään muustakaan. en kestä ajatusta siitä että joku on minusta riippuvainen seuraavat 18 vuotta. Mikään odotukseen tai vauvoihin liittyvä ei kiinnosta tällä hetkellä
Älkää sanoko että miksi ihmeessä hankkiuduit raskaaksi koska tunne ei todellakaan ollut tämmöinen ennen raskautta.
Johtuuko tämä vaan hormoneista?? Olo on todella surkea..
Toisaalta olen elänyt epävarmuudessa viimeiset 5 vuotta että pystynkö ikinä saamaan lasta koska ennusteet olivat huonot..
Olin jo asennoitunut siihen että lapsia ei tule..ja lapsirakkaus vaihtui vuosien aikana "lapsivihaksi".
Haluan todella että voisin alkaa nauttia tästä raskaudesta ja kasvavasta mahasta..ja odottaa innolla omaa lastani...
Hei,
piti odottaa työpäivää että ehtii tulla käväisemään tällä palstalla ;) Uskon vahvasti, että sinun kohdallasi on kyse nimenomaan hormoneista, ilmeisesti tuntemusten ja ajatusten heilahtelu laidasta laitaan on varsin tavallista raskauden myrskyn aikana. Uskon, että myös epätietoisuus ja pelko "hypystä tuntemattomaan" nostaa pintaan negatiivisia tuntemuksia, jostain syystä aivoilla on usein tapana toimia näin.
Ja toisaalta, eipä se (koliikki)huuto ja kakkavaippojen vaihtaminen mitään kovin herkkua olekaan.. :) (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Kai se on juuri sitä äitiyteen kasvamista että hoivataan ja hoidetaan sitä pikkuista omasta väsymyksestä tms. huolimatta, vaikka toisinaan löytyisi sata ja yksi asiaa joita juuri sillä hetkellä tekisi mieluummin. Ehkä suurinta äidirakkautta on juuri omista haluista luopuminen/joustaminen lapsen tarpeiden edessä.
Ole huoleti, olen varma että kaikki vielä muuttuu hyväksi. Jos minustakin kaikkine puutteineni kehkeytyi ihan kelpo äiti, olen varma, että sinusta tulee aivan loisto äiti :) (täydellinenhän kukaan ei voi, eikä tarvitse olla). Älä tee samaa virhettä kuin minä ensimmäisellä kierroksella, eli että syyllistät itseäsi puutteellisista äidintunteista ja kuvittelet olevasi "Kansainvälisen Äitirankingin" pohjasakkaa. Äitiyteen kun ei ole oikeasti olemassa ohjekirjaa tai valmista muottia, vaan kukin selviytyy tyylillään. Opit kyllä rakastamaan pienokaistasi, tapahtuipa se sitten raskausaikana, synnytyslaitoksella tai arjen myötä vauvan varttuessa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos kannustuksesta!! Olo on itse asiassa helpottanut hieman.
Olen juuri viikon hoitanut 1,5 kummipoikaani joka ei viime päivinä suostunut yhteistyöhön lainkaan. Ja minulla hermo meni 100 kertaa päivässä.Toivon todella että pinnani lyhyys johtuu nyt näistä hormoneista sekin..JA EHKÄ SE ON ERILLAISTA OMAN KANSSA??
Nuorempana 15 vuotiaana hoidin 3 muksua samaan aikaan eikä hermot mennyt ikinä,mutta nyt on asiat toisin. Aina olen katsonut lähikaupassa kauhulla niitä äitejä jotka huutavat pää punaisena kakaroille välittämättä muista, mutta huomasin viimeisen viikon aikana kuuluvani samaan joukkoon!!iiiK!!:( :)
Oloani helpotti se että poikaystäväni oli kanssani hoitamassa tätä kummipoikaani ja hän sai pojan ruotuun. Olen ehkä kuvitellut että joudun todella hoitamaan tulevan lapsemme kokonaan yksin:( mutta mieheni yllätti todella että osaa olla lasten kanssa..toivottavasti on vielä sittenkin kun meidän pikkunen syntyy:)
Voimia kaikille äideille ja niille isille jotka ovat ISIÄ.. ja hyvää joulun odotusta!!!
Täällä kohtalotoveri! :)
Nyt 28. rv, ja muutama tovi sitten kirjoitin tälle palstalle samantapaisen tekstin ihan samanlaisissa tunteissa.
Mutta arvaapas mitä! Olen ihan varma, että rakastat tulevaa lasta yhtä paljon kuin ensimmäistäkin, ja se, että esikoinen on parin vuoden hujakoilla ja vaatii paljon huomiota, on tietenkin erilainen asetelma kuin ekan lapsen kohdalla aina on, kun suunnilleen mitään muuta tekemistä ei yksinkertaisesti ole kuin silitellä sitä masua ja laulella sille. Vauvantarvikkeitakaan ei silloin vielä ole valmiina ja uutuudenviehätys siihen, että saa hypistellä vauvatarvikkeita kaupassa ja ostella niitä on uutta ja ihmeellistä. Ekaa odottaessa on ihana kulkea maha pystyssä ja olla keräävinään katseita ja huomiota raskaudellaan (vaikka näin ei välttämättä edes ole :)
Eli odotellaan vain rakkaudella näitä seuraaviakin, vaikka niin innokkaita emme ehdi olemaankaan kuin ekan kanssa.
Eiköhän tää ole ihan normaalia, että uutuudenviehätys raskaudesta on pois, kun kaiken on jo kertaalleen kokenut. Onnellista odotusta sulle kuitenkin!
Hei,
olipa mukava kuulla että kohtalotovereita löytyy :) Jotenkin helpotti ja selvitti päätä kun sain kirjoittaa tälle palstalle ja huomasin, että löytyy muitakin joilla on samankaltaisia kokemuksia. Välillä kyllä pelottaa aika vietävästi miten ihmeessä kaikki arkiset rutiinit kuten ruuanlaitot, ruokailutilanteet, päikkärit jne. järjestyvät tulevaisuudessa, etenkin jos tämä toinen tulokas on koliikkivauva kuten ykkönen. Pelottaa myös se, miten ihmeessä tulen jaksamaan kun nyt jo on koko ajan niin väsyksissä eivätkä yöunet tule vastaisuudessa ainakaan yhtään pitenemään.. Varsinkin niinä hetkinä kun esikoinen saa "ei onnistu" -hepuleita tai muita kiukkukohtauksia sitä ajattelee, että apua jos tässä olisi vielä käärö kainalossa! No, eiköhän kaikki kuitenkin lutviudu aikanaan, aina sitä jotenkin selvitään.
No joka tapauksessa, olet varmasti aivan oikeassa, eiköhän tästä kakkosestakin tule aivan yhtä rakas kuin ykkösestäkin. Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi!