Jees sooloilin itteni nyt vihdoinkin ikävyyksiin tän sairauden kanssa. En ole lääkkeisiin koskenut kuukauteen ja tänään lähti työpaikka sairauteni takia alta eli sairaala reissu tulossa taas :). Syökää bipo ihmiset ne lääkkeenne, vältytte kaikelta ikävältä!!
Bipous ja työt
Bimselipomspeli
51199
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Bipo-häiriöön pitää suhtautua kuin mihin tahansa muuhunkin jatkuvaa lääkitystä vaativaan sairauteen.
Minulle on sanottu, että saan syödä lääkkeitä lopun elämääni.
Asia on ok. Ilman lääkkeitä olisin kuollut jo 10 vuotta sitten järjettömän käytökseni seurauksena.
Nyt olen ollut lähes oireeton jo pari vuotta.
Ei tulisi mieleenkään jättää ottamatta lääkkeitäni, jotka mahdollistavat että voin elää normaalia elämää.
Jos olisin diabeetikko, ottaisin insuliinini. Jos verenpaine olisi ongelmani, ottaisin verenpainelääkkeeni. Jos minulla olisi sydänvika, ottaisin lääkkeeni. Ihan sama tässä.
Kyse on mielialahäiriöstä! Ei älyn vajavaisuudesta, tai jostain muusta vakavasta puutteesta. Mieliala heittelee, lääkityksellä asia korjataan. Ei lääkitys vie tunteita, siis mikäli lääkitys on kohdallaan.
Minulla on hyviä ja huonoja päiviä, kuten kaikilla. Olen joskus iloinen, joskus surullinen, kuten muutkin. Joskus v*tuttaa, jos siihen on syynsä.
Ei lääkitys niihin vaikuta - onneksi. Ne kuuluvat ihmisyyteen.
Enää läheisteni ei tarvitse pelätä puolestani.
Eikä minun tarvinnutkaan jäädä eläkkeelle, kuten vielä 5 vuotta sitten näytti.
Ja mikä parasta, todella nautin elämästäni.
tärkeä loppuelämän,ja alko pois.
eläkkeellä tai joutuvat jossakin vaiheessa.Usein toistuvat sairaalassa olot ovat syynä lopputiliin,tai maaninen vaihe.Lääkityksellä voi aika hyvinkin tulla toimeen kun ei ole kovin stressaava työ.
Aivan loistava kirjoitus. Kemiallinen häiriö tarvitsee tasapainottavan lääkityksen. Ei sairautemme tee meistä muita huonompia. Ei diabeetikoillekaan sanota, että kyllä sinä tulet terveeksi, kun oikein kovasti yrität.
Itselläni sairauden hyväksyminen kesti vuosia, kymmeniäkin. Nyt nielen nöyrästi kourallisen lääkkeitä ja olen onnellinen, kun voin tehdä työtä ja rakastaa.
Kun oma poikani sairastui 18-vuotiaana oli tie selvä. Hyvä osastohoito, sopiva lääkitys, kiinteä hoitosuhde, korvattavat lääkkeet (on ne peijakkaat niin kalliita, että vararikkoon menee, jos itse maksaa). Koska sukurasite oli niin selvä, lapseni sai diagnoosin eka osastokerralla. Bonuksena oli vielä perheen tuki ja ymmärtäväinen suhtautuminen ;)
Ankea työurakohtalo 2suuntaisilla taitaa useillakin johtua siitä, että monesti diagnoosia ei "löydetä" ennen kuin vakavia ongelmia töissä tullut(lääkärilehden mukaan menee keskimäärin 8-10v ennen kuin dg varma!!!tämä koskee siis niitä, joilla ei isoja manioita, vaan esim. depispainotteinen ja välillä hypoileva/sekamuotoinen tauti)
Toinen iso pulma on tuo Bimselipomspelin kertoma: ei tule syötyä lääkkeitä.
Sopivat lääkkeet on joskus suurella vaivalla löydettävissä, mutta kun löytyy: SYÖKÄÄ niitä. Minulla elämä olisi mennyt paljon helpommin, jos olisin tämän itsekin aikanaan uskonut. Piti vain lopettaa "kokeeksi" tai sivuvaikutusten vuoksi - ja sitten depressioissa ja myöhemmin hypo sekamuotoisissa rypiessäni aiheutin isoja ongelmia koko elämälleni (työ, ihmissuhteet) ja vielä päälle läheiset saivat kärsiä kohtuuttomasti.