Tervehdys teille kaikki isovanhemmat.
Olen sen suurimman ikäluokan mummu joten 60v.
Yksi lapsenlapsi, toinen tulossa ensi kesänä, esikoisen jälkeen on ollut yksi kesken meno, ikäeroksi tulee n. 3 v. 8 kk.
Olen hyvin alavireinen, eläkkeellä olen aikanaan jo jäänyt masennuksesta.
Oikeastaan haen keskusteluja, joista saisi vertaistukea, vanhenemisen sisäistämiseen johonkin alitajuisiin kerääjiin, jotka saisi nollattua asioita käsittelemällä.
En välitä kiistoista ja syyttelyistä.
Uskon ettei tähän asiaan voi olla asiantuntijana omakohtaisilla kokemuksilla monikaan alle neljäkymmentävuotias.
Toivoisin keskustelua tunnistetusta alavireisyydestä, sen aiheuttajasta.
Asun yksin, sukulaiset muualla maassa kaksi siskoistani asuu ulkomailla.
Yksi vaikeimpia elämän vaiheita on tämä asuminen yksin.
Olen aikuiselämästäni asunut yksin “likkana” seitsemisen vuotta, nyt 1998 asti.
Olen sen suurimman ikäluokan mummu joten 60v.
Yksi lapsenlapsi, toinen tulossa ensi kesänä, esikoisen jälkeen on ollut yksi kesken meno, ikäeroksi tulee n. 3 v. 8 kk.
Olen hyvin alavireinen, eläkkeellä olen aikanaan jo jäänyt masennuksesta.
Oikeastaan haen keskusteluja, joista saisi vertaistukea, vanhenemisen sisäistämiseen johonkin alitajuisiin kerääjiin, jotka saisi nollattua asioita käsittelemällä.
En välitä kiistoista ja syyttelyistä.
Uskon ettei tähän asiaan voi olla asiantuntijana omakohtaisilla kokemuksilla monikaan alle neljäkymmentävuotias.
Toivoisin keskustelua tunnistetusta alavireisyydestä, sen aiheuttajasta.
Asun yksin, sukulaiset muualla maassa kaksi siskoistani asuu ulkomailla.
Yksi vaikeimpia elämän vaiheita on tämä asuminen yksin.
Olen aikuiselämästäni asunut yksin “likkana” seitsemisen vuotta, nyt 1998 asti.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Alavireisyydellä tarkoitan; arkihommien siirtymistä, aloitteettomuutta ja itselleen tekemisen vaikeutta.
Olen suurperheen keskimmäinen, tunnistan keskimmäisen lapsen “vaivoja“. Vanhemmat lapset ottivat vapauden ja siirsivät vastuun töistä keskimmäiselle. Vanhemmat siirsivät pienempien hoitamisen vanhemmille lapsilleen ja usein se siirtyi minulle joko suoraan tai sisarilta. Olen neljäs lapsi ja jälkeeni on neljä.
Lähdin lapsuuskodistani vastoin vanhempieni tahtoa. Minut oli suunniteltu vanhempieni vanhuudenhoitajaksi, kotitilan palkattomaksi työntekijäksi. Tämä on ilmoitettu aivan Suomeksi, siinä vaiheessa kun olisin halunnut kouluttautua haluamalleni alalle. Molemmat vanhemmat vetosivat siihen, että niin on aina ollut käytäntö; yksi lapsi jää vanhaksi piiaksi ja hoitaa vanhemmat. Tosin kummankaan suvusta ei ollut esimerkkiä kuin vaarini sisko, mutta naapurustosta ja heidän sukulaisistaan löytyi esimerkkejä.
Aikanaan oli tarmokas, avioliittoni ole elatussuhde, lasteni isä osallistui lasten elatuksen vasta oikeuden päätöksellä elatusapuna. Tein avioliiton ajan kolmea palkkatyötä 12 tunti päivää kohti, x-mies opiskeli ja lepäsi kesät opiskelujen lomassa.
Yhteiselämää oli seitsemän vuotta, sitten jouduin toteamaan x-mies ei hakeudu töihin.
Opiskelut loppuivat meni vuosi ilman yhtään työpaikan hakua, liiton työttömyyskorvaus meni x-miehen omiin menoihin. Mies vaati minulta yhä vaaterahaa matkakorttia tupakka ostokset ruokakaupan laskuun ja saunakaljat.
Olimme aikuisten oikeasti aikuisia, minä 32v. x-mies 40v. lapsellisuudesta ei siis ollut kyse. Perheessä ei ollut menoja jotka olisi ohittaneet miehen menot, mies osallistui lasten elatuksen vasta oikeuden päätöksellä.
Aloin siis yksinkasvattajana lasten ollessa 6v. ja 3v. siihen asti oli ollut perheen yksihuoltaja.
kuin sinä, nainen, ja vastuunkantaja minäkin pikkulapsesta asti.
Minulla on vain yksi neuvo itselleni ja sinulle: elämä on laina ja jokainen päivä on lahja. Elä täysin siemauksin. Toteuta unelmasi niin pitkälle kuin mahdollista. Vielä on aikaa.
Tuossa ei ole tuntematonta asiaa.
Ymmärrän hyvin elämän tarpeet ja olen vapaaehtoistyössä mukana.
Varhainen eläke 51v. jätti eläkkeen kovin pieneksi, harrastukset eivät saa maksaa mitään.
Ei alavireisyyttäni kukaan huomaa, eikä ymmärrä.
Minua pidetään toimeliaana ja tarmokkaan, kaverit ja tuttavat pyytävät työapua omien hommiensa hoitoon. Tuossa on vankkaa uskoa siihen, että minä autan ketä vaan, pyynnöt ovat joskus aivan…
Esimerkiksi jos juttelen tekeväni jotain, tai kerron suunnittelevani jonkun asian tekemistä, seuraa pyyntö tee minulle kanssa…
Minulla on nyt kaksi säännöllistä menoa viikossa, joka kolmas viikonloppu olen molemmat päivät harrastustyössä.
Vapaaehtoinen työvuoro kuin kipataan minulle, kun on itsellään mieluisampaa tekemistä..
Tämän hupaisan työnsiirron takia jätin kaksi säännöllistä harrastusta, jotka nivoutuivat toisiinsa.
Mutta ei tässä mitään, mummuna olo on ilo, jonka koen säännöllisesti hyvän järjestelyn takia. Seurustelen ajassa eniten lapsenlapsen kanssa ihan omasta tahdostani.
kieltäytyä.Ihmisillä on varmasti juuri se käsitys sinusta,että teet mielelläsi,eivätkä ehkä aavistakaan,että et oikeasti välittäisi.Kerro heille alavireisyydestäsi,se on sinun oikeutesi.Ei voi olettaa,että toiset ymmärtäisivät kertomatta.Silti ei tarvitse olla millään tavalla ilkeä,mutta turhaa marttyyriyttä on syytä välttää.
No , tässä olen minäkin alavireinen, en ole milloinkaan kokenut varsinaista masennusta, mutta vaikka olen huumorintajuinen ja pidän esim nauravista työkavereistani ( minua 20 v nuorempia ) , olen itse aika totinen , ehkä tylsä : )
Olen aviossa, siksi en osaa ihan asettua asemaasi, ja lapsia on maailmalla, hekin pitävät yhteyttä, itse en hirveästi, että en häiritsisi.
Lapsuuteni hallitsevin tunne kotonani oli pelko ja turvattomuus, olin kasvattilapsi ja sain olla kiitollinen ja olla mieliksi , että ansaitsen oloni.
En silti syytä vanhempiani , vaikka sain kokea niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, he tekivät kasvatustaan niillä eväillä , mitkä heillä oli ja heidän elmänsä oli ollut hankalaa.
Olen yrittänyt häivyttää näitä ikäviä asioita ja onnistunutkin lasteni elämän tekemään turvalliseksi ja ovat kaikki normaaleja nuoria ihmisiä. Oma elämäni menee kuitenkin tavallaan tuntosarvet pystyssä ja yritän alitajunnassa miellyttää muita, nielen kaiken ja ajattelen ,että minun täytyy kestää ....
Tämä tekee alavireiseksi ja vaikka järjellä ymmärrän , en osaa ajatusmaailmaani muuttaa.
Mutta: olen oppinut hyväksymään itseni näine puutteineni ja ajattelen, että se olen minä, enkä näe vaivaa esittää muuta.
Sinulle ehdottaisin samaa, ja heti tuli mieleen, voisitko ottaa jonkun lemmikin, koiran kissan, niistä olisi sinulle sisältöä ja iloa.
Luota itseesi ja hyväksy , olet sellaisena hyvä, itsellesi : )
”Lapsuuteni hallitsevin tunne kotonani oli pelko ja turvattomuus, olin kasvattilapsi ja sain olla kiitollinen ja olla mieliksi, että ansaitsen oloni.
En silti syytä vanhempiani , vaikka sain kokea niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, he tekivät kasvatustaan niillä eväillä , mitkä heillä oli ja heidän elämänsä oli ollut hankalaa.”
Tuota löytyy minultakin. Isä “kasvatti” myös seksuaalisella häirinnällä / kaltoin kohtelulla.
http://www.vaestoliitto.fi/seksuaaliterveys/nuorten_seksuaalinen_kaltoinkoht/seksuaalinen_kaltoinkohtelu/
“ En silti syytä vanhempiani,”
En syytä vanhempiani, kävin kouluni ihan itse velaksi otettuani avioeron.
Perintöä ei varakkaat vanhemmat jättänyt tytöille vaan kaikki kiinteä meni pojille.
Mitä haen, on tavallaan selkeyttä siihen; johtuuko vanhusten yleinen alavireisyys / masentuneisuus, sodan jälkeisestä lapsuudesta.
Lapsi oli velvollinen osallistumaan omaan elatukseensa työnä, koska työ oli kodissa. Vanhempien käsitys kurituksesta oli sodan jälkeen kova, hakkaaminen oli kasvatusta / kuritusta jota vaadittiin jo Raamatussa.
Ok , ymmärsin , mitä haet .
Niinpä, sodan eläneet vanhempamme olivat ainakin meillä hyvin hermoheikkoja ja vaativia, niin itselleen kuin muille. Kasvattitätini sanoi usein, äiti sanoi näin, isä sanoin näin.. ikäänkuin aikuisina eivät olisi itse oman itsenään osaneet sanoa asioita.
Poikia pidettiin meillä aivan eri arvossa, minäkin sain tehdä maalla alemmat työt , veljeni teki ne arvokkaammat ja sai syödä herkut ym, en jäänyt onneksi hänelle katkeraksi, nytkin olemme hyvissä väleissä ja osaamme nauraa näille tavoille.
Yksi piirre meillä oli myös, ei saanut nauraa, jos nauroin jostain, sanoivat, että pilkkaan ja naurut kyllä loppuu , totinen piti olla. Kirkonmenot kuunneltiin joka sunnuntai kädet ristissä , se oli hyvä että sunnuntai oli ikäänkuin lepopäivä, tosin karja piti hoitaa.
Milloinkaan ei minulle sanottu, että olen tärkeä , rakas , että minusta pidetään. Ihmettelin silmät pyöreänä, kun eräissä juhlissa eräs isä sanoi ainoasta pojastaan, voi kuinka minä rakastan tuota lasta, sitä jaksoin ihmetellä.
Muistan kun kävin hevosella kasvatti-isäni kanssa -50 luvun lopulla katsomassa elokuvaa 5 km päässä, tullessa hän sanoi, muista sitten olla tästä lähin kuuliainen ja kiltti . Siinä meni elämyksestä puoli nautintoa.
Alavireisyyteen, olen huomannut , että tällaista on monella lähinnä maaseudulla kasvaneilla ikätovereillani, traumoja on paljon.
Miehet olivat äkkipikaisia ,pelko oli tavallista.
Näitä on mukava analysoida , sieluun ne vaan ovat jättäneet pysyvät jäljet.
"Perintöä ei varakkaat vanhemmat jättänyt tytöille vaan kaikki kiinteä meni pojille."
Perintö on jaettava lain mukaan. Mikset hankkinut asintuntija-apua?
Raivostuttaa, kun ihmiset alistuvat kaikkeen. Täytyy jokaisen pitää puolensa!
Raivostuttaa myös se, että ihmiset kestävät vaikka mitä kurjuutta vanhempiensa taholta, ja sitten sanovat nöyränä: "En silti syytä vanhempiani".
Ketä he sitten syyttävät? Miksi edes puhuvat, jos kaikki onkin hyvin ja oikein?
Jos on tullut kohdelluksi väärin, on aivan oikein, että nousee vastustamaan edes jälkikäteen. Ihmisellä on oukeus ihmisyyteen, ja oikeus arvostaa itseään ja tietää, jos häntä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.
Ei aina pidä kääntää toista poskea!
Jos olit kasvattilapsi, niin iloitse, ettet perinyt geenejäsi kasvatusvanhemmiltasi. Sinä et ole samanlainen kuin he!
Sinulla on oikeus olla oma itsesi. Ole ylpeä itsestäsi. Sinä selviydyit ja nyt olet omillasi.
http://dissertations.jyu.fi/studeduc/9513915352.pdf
Erkki Kujala : Sodan pojat ( jos ei aukea googleta tällä )
Kuuntelin äsken aiheesta radiosta ohjelman, tässä väitökirjassa asiasta.
Täysin ymmärrän, että ei pidä suostua, ei pidä kestää, näin on hyvä neuvoa , kun ei tiedä mistä puhuu... suotta katkeroitan itseäni, sodan eläneet ihmiset olivat tunteettomia, vain työ merkitsi, siihen paettiin, ei kukaan puhunut tunteista, rakkaudesta puhumattakaan , lasten kanssa ei oltu, ei leikitty. Lapset olivat työvoimaan, usein sain kuulla miten paljon rahaa kulutin ym vaivaa minusta oli, ei koskaan, mitä iloa.
No en ole tyhmä , kun annan anteeksi, annan itselleni elämän ilman katkeruuden taakkaa.
Olen vain totinen ja realisti , jalat maassa polviä myöden. Onneksi olen työssä , mistä pidän ja voin välittää piilotajuisesti sanomaani työn kautta, olen ihmisuhdealalla.
Ei ennenvanhaan tiedetty mitään oikeuksista ja osattu samalla tavalla pitää omaa puolta kuin nykyään. Ei ollut koulutusta vanhemmilla, ei lapsilla, ei tv:tä, puhelinta jne. Yhteiskunta oli enemmän miesten määräysvallan alla. Naisilla ei ollut tasa-arvoa. Ja mihin kaltoin kohdeltu lapsi tai nuori osasi ensihätään lähteä?
Onneksi nyt on aika parempi: jo yhteiskunta puuttuu epäkohtiin ja tarttuu perheen vääryyksiin eri tavalla kuin ennen. Ja saamme tietoa ulkomaailmasta, ei tarvitse lähteä maailmalle pakoon vaan uuteen parempaan elämään!
"Perintö on jaettava lain mukaan. Mikset hankkinut asintuntija-apua?
Raivostuttaa, kun ihmiset alistuvat kaikkeen. Täytyy jokaisen pitää puolensa! "
En ihan jatkoromaania viitsisi kirjoitaa, MUTTA:
Talo ja pellot- hakamaa ja ranta siirettiin syytinkiä vastaan Vanhimalle pojalle.
Metsä ranta toisessa kunnassa "myytiin" nuoremalle pojalle hänen ollessaan 4v.
Kauppa tuli tietoon perunkirjoituksissa 2003, kauppakirja oli 35 vuotta vanha.(ei voi moitia yli 20 v. vahaa kaupaa.)
Koko maatilan myynti arvo oli tuolloin 3,5 miljoonaa ja se vain siirtyi poikien nimiin ilman veroja tai lahjakirjaa.
Oikeus vain vahvisti kaupan 2005, rahan käyttöä ei tarvinnut todistaa eikä 4v. ollut rahaa.
Tämä turha platkutus asioista väsytää ja masentaa.
vaikutusta alavireisyyteen.En itse ole tuota ikäluokkaa,mutta aloin vain miettiä omia vanhempiani,jotka ovat jo ylittäneet 70v.Ei heillä tunnu olevan tuollaisia mietteitä,äitinikin on sillä tavalla vahva,en voisi kuvitella hänen suostuvan minkäänlaiseen hyväksikäyttöön toisten taholta.Mietin omaa lapsuuttani,meillä on suvussa aina välitetty lapsista.Vanhempani niin mielellään pitävät minun lapsenlapsiani sylissä,samoin minulla lapsena oli ihana mummo,pappa oli jäyhempi.Varmasti näillä asioilla on vaikutuksensa,jos ei koskaan ole saanut arvostusta,ei voi olla riittävän hyvä itsetunto.Omaa itseä vähätellään,ei pidetä tarpeeksi arvossa.Toivottavasti nuoremmat sukupolvet tämän lapsen arvostamisen oivaltavat,eivätkä taas hyppää toiseen suuntaan,niin että unohtavat rajat.
osti kotitalonsa / töllin. (luonnonkivillä oleva isokeittiö ja kaksi kammaria)
Siskoja yhteensä viisi.
Vanhemmat ovat kuolleet jo 80-luvun lopussa.
Joka joulu kaikki kerääntyivät Jouluksi lapsuuskotiin.
Ystävätär on keittäjä nyt eläkkeellä palkkatyövuosia 44.
Terveys on iskias ja alkaneen dementian vuoksi huono.
Kukaan ei koskaan tuonut mitään tarjottavaa kukaan ei koskaan osallistunut mihinkään ruoan laittoon tarjolle panoon eikä jälkitiskiin -siivoamiseen.(näin elettiin yli 20 v.)
Sitten ystävätär ilmoitti ettei enää ole Joulua "kotona" vaan kaupungissa missä koko sisarussarja asuu. Kukaan ei kutsunut ystävätärtä jouluna kotiinsa. Muut asuvat 3-4 k asunnoissa ystävättärellä on kaksio. Ystävätär vietti koko joulun yksin. Viime marraskuussa häneltä meni vasen ranne poikki. Kukaan ei yhä kutsunut häntä jouluksi. (hänen lapsensa asuu Ruotsissa)
En viitsi selitellä juuri tuota enempää, Mutta
toinen mummu kertoi: Hän oli aina lapsilleen passari. Lapset tulivat lapsineen hän luokseen jouluksi. Mitään apua ei kukaan tarjonnut, eikä pienellä pyynnöllä sitä annettu.
Mummu ilmoitti 78 vuotinana; (näön ollessa jo tosi huono) Menen lomahotelliin jouluksi en jaksa enää laittaa Joulua.
Ainoa huoli lapsilla ja lapsen lapsilla oli MITEN Joulun nyt käy.
Väitän että näitä löytyy mummuikäisten sukulaisissa.
Yksi lapsista maatalousyhteiskunnassa tehtiin jo vanhempien toimesta muiden "piiaksi", vaikka olosuhteet ovat muuttuneet; kaikki asuvat kaupungissa ei palvelussuhde muutu.
Ensimmäinen ystävätär oli sisaruussarjan ainoa vanhapiika jolla yksi lapsi siinä oli myös tuo "kasti ero"
Mummu oli aikanaa hoitanut oman äitinsä kotonaan, vaikka kävi työssä, olisi jatkoromaanin paikka selvittää suhteita, jotka tekivät ”hyväksikäytön” mahdolliseksi.
Silti uskon vanhemmissa ihmisissä on heitä joille toisten palveleminen on "luontojaan" sopinut.
Nyt ikä ja terveys alkaa mennä ja He joutuvat toteamaan; itse ei saa apua, eikä tarvetta huomioida mitenkään. Tämä johtaa alavireeseen ja lievään masennukseen. Asia on monesti vielä niin luonnollinen, ettei siitä puhuminen asiaa muuta.
Tämän passarin roolistaan irti sanoutuminen ei muuta roolia vaan jättää yhteisön ulkopuolelle.
"Väitän että näitä löytyy mummuikäisten sukulaisissa.
Yksi lapsista maatalousyhteiskunnassa tehtiin jo vanhempien toimesta muiden "piiaksi", vaikka olosuhteet ovat muuttuneet; kaikki asuvat kaupungissa ei palvelussuhde muutu."
Ei tuo kyllä mikään yleinen käytäntö ole. Oma äitini on 65-vuotias, eikä hänen suvussaan tai isävainaani suvussa ole koskaan ollut tuollaista.
Minulla oli työtoveri, joka jäi leskeksi lapsettomana 40-vuotiaana. Hän muutti äitinsä ja naimattoman sisarensa huusholliin ja hävitti omansa.
Hänestä tuntui ettei jaksa elää yksikseen.
Jos oli tehnyt toisen ratkaisun, olisi varmaan vielä voinut löytää itselleen uuden elämän ja puolison, mutta nyt sitoutui hoitamaan äitiään ja 15 v. vanhempaa sisartaan.
Äiti eli miltei 100-vuotiaaksi, samoin sisar. Kun työtoverini lopulta jäi yksin, hän oli sairas, vanha, yksinäinen, dementoituva, eikä häntä kukaan hoivannut. Hän oli perheensä viimeinen.
Kaukaiset sukulaiset järjestivät hänet hoitokotiin ja myivät asunnon, koska hoito on yksityinen ja kallis. Sillä rahalla pitää selvitä nyt hautaan asti.
Kuinkahan paljon tällaisia murheellisia elämänkohtaloita onkaan. Usein kyseessä on nuorin tyttäristä, jolle tämä hoivatyö lankeaa.
Jos tytär yrittää paeta tätä kohtaloa, saa kaikkien vihat päällensä.
Tässä työtoverini tapauksessa ei kysymyksessä ollut pakkotila, vaan hän vapaaehtoisesti surussaan halusi ottaa hoitaakseen äitinsä.
Mutta sitten siihen liittyi tämä sisaren hoitaminen. Hän oli sairaalloinen ja jäi sairaseläkkelle ennen normaalia eläkeikää.