En ole itse, mutta naapurini poika oli.
Väinö menetti näkönsä Syväriltä perääntyessä -44.
Venäläisten harhakranaatti tapasi miehet saikan keitossa. Osui keskelle. Kolme hänen sotakavereistaan kaatui. Väinö menetti näkönsä.
Kolme kuukautta hän makasi sotasairaalassa Kokkolassa.
Sodasta palasi elämälle katkera mies. Hän löi.
Hän löi vaimoaan, poikaansa ja tytärtään.
Ei hän juoppo ollut. Katkera vain.
Kuoli vasta viime kesänä, 88 vuotiaana.
Pitkä aika pimeyttä hänelle ja perheelleen...
Väinö menetti näkönsä Syväriltä perääntyessä -44.
Venäläisten harhakranaatti tapasi miehet saikan keitossa. Osui keskelle. Kolme hänen sotakavereistaan kaatui. Väinö menetti näkönsä.
Kolme kuukautta hän makasi sotasairaalassa Kokkolassa.
Sodasta palasi elämälle katkera mies. Hän löi.
Hän löi vaimoaan, poikaansa ja tytärtään.
Ei hän juoppo ollut. Katkera vain.
Kuoli vasta viime kesänä, 88 vuotiaana.
Pitkä aika pimeyttä hänelle ja perheelleen...
Vastaukset 27
Vanhimmat
jaksoi ilmantua handena kun muut tappelukset on ohi.
Varmaan käytti sokeuttaan oikeuttamaan käyttäytymistään. Mitenkänhän nykypäivän perhe suhtautuisi? Olisikohan auttanut jos olisi ollut joka ystävä tai kylänmies joka olisi sanonut hänelle että pitää olla ihmisiksi vaikka kuinka sotasokea olisikin?
Viisikin vuotta sodassa ollut nuori mies saapui siviiliin.
Työpaikassa kysyttiin mitä osaat.
25v mies osasi vain sanoa. Tappaa ihmisiä.
Aina kun Väinö tuli koiransa kanssa meitä vastaan.
Hän tunnisti jostain syystä meidät jo pitkän matkan päästä. Yksin kävellessä usein nimeltäkin.
Se koira kyllä säälitti, sillä Väinö löi sitäkin ehtimiseen kepillään.
koska hänellä oli varaa koiraan,ne nimittäin ei olleet yleisiä tuohon aikaan.
Kyllä niitä silloin jo oli.
Oli myös invamopoja, kuka muistaa?
Jalattomat/yksijalkaiset päryyttelivät niillä silloin. Ainakin täällä periferiassa...
poika.
Laitoin kirjan hyllylle pystyyn ja liinan silmille.
Viitisen minuuttia iskin tulisesti.
Kaikenlaista särkyi, rystysetkin, vaan kirja pysyi pystyssä.
Mutta Väinö osui aina?
Vaistot kehittyvät yllättävästi.
Enhän minä hänen lyöjäisissään ollut.
Kepillä kai useimmin huideltiin, ainakin meitä pojankoiria...
siinä se perhe odotteli, milloin Väinö sinnepäin huitoi.
Ihan myötätunnosta varmaan.
Luulenpa että aloittaja kykenisi luomaan Euroviisuvoittajan, vain vasemmalla kädellä.
Osasi sylipianon soiton.
Miehet juottivat Väinöä lähikioskilla joskus, haetuttivat haitarin.
Väinö veteli metsäkukkia ja säkkijärveläista.
Mustien lasien alta valuivat joskus kyyneleet, kun oikea hetki tuli. Mutta harvoin.
oli jo sotaan mennessään Suutari.
Sodan jälkeen sitten jatkoi hommiaan, pystyi ompelemaan vaikka kuivaan nahkaan.
Oppivat myös ammatin, jatkosodan aikana.
Mutta Faijani ja kaverinsa eivät sitä tarvinneet.
Olivat alansa ammattilaisia jo ennen sotia.
Vintillä on vieläkin nahkasalkku johon kaverinsa teki nahasta uudet kantokahvat, hienoa työtä.
Salkku on nyt täynnä vanhoja kuoronuottejani.
Aloin ihan ajatella tuota salkkua, siinä on kannettu tietokonenauhoja, lerppuja, diskettejä, tulosteita, sopimuksia, viinaa, ruokaa ja mitä vain voi kuvitella.
Mietin myös että tuon salkun nuotit maksoivat minulle, varmaan, 5-6 sataa markkaa aikoinaan, arvioin että olisi 300 € tänä päivänä.
Kuoromme kun ei suvvainnut "laittomia kopioita".
Heh! Se oli jo silloin ajankohtaista, kukapa olisi uskonut että ajatus on, tänä päivänä, pop..
Olisiko Väinö ollut prima vista ennen sotia, kun luet nuotteja ovat koskettimiston sävelet päässä, etkä tarvitse katsekontaktia soittimeen.
Oli toisella luokalla Lyskassa kaverini.
Ei hänestä päälle mitään vammoja koskaan nähnyt.
Taisivat olla enempi henkisellä puolella...
Timppa lopetti kolmannelta, ja alkoi viettää levotonta elämää.
Kuoli - 85 puukotukseen, Hakaniemen torilla.
Väinö ei kuulemma tullut hautajaisiin.
Sotien jälkeen, Hagiksen torilla, ja nurkilla tapettiin paljon.
Niin isiä kuin poikiakin. Ja taisi siellä "kaatua" naisiakin.
Ei niitä pahemmin kaivattu, siihen aikaan ei muutenkaan turhaan vollotettu, eikä kaivattu "kriisiryhmiä". Nuoltiin haavat ja jatkettiin "isäin jalanjäkiä" jatkettiin trokaamista.
Silloin trokattiin tupakkaa ja parempia ruokia, kenkiä, kangasta.. you name it.
Nyt siellä perilliset jatkavat muiden aineiden kanssa.
Kiitos Stadin johdon, "kulttuuri pysyy ja paranoo"
Luulen että ei kestä kauaa kun Hagikseenkin saadaan sähkölämmitteiset kadut.
"Työperäiset pakolaiset" ovat jo siellä ja siellä on jo musiikki-"kahviloita" missä "opiskelijat" pyörivät.
Pikkukengissään.
hänen "mentyään" tuota lyötyä lyöt?
Kerroin vaan hänen tarinansa.
Nimet ja olosuhteet olen muuttanut tunnistamattomiksi.
Ei tästä kukaan kärsi, jos niin ajattelet...
aika, paikka ja nimet muutettu, mutta lapset ovat jäljellä.
Eivät he nimiä tiedä, tuntevat vain haavansa repeytyvän auki.
Mutta tuskin häntä tästä tunnistetaan.
Enkä usko hänen näitä lukevan.
Anteeksi jos näin on.
kanssa samaa mieltä... Näitä tarinoita on Suomi täynnä... Edesmennyt vaimoni oli nämä lapsuudessaan kokenut ja joskus kostein silmin kertoi kokemuksistaan... Silti hän ei koskaan tuominnut isäänsä vaan kunnioitti häntä sentähden että hänellä ei ollut valinnan mahdollisuutta silloin kun kutsu tuli ja täytti tuon viiden vuoden urakan nurisematta... Kantoi sirpaleita ruumiissaan ja ehkä alkoholi helpotti tuota nuoren miehen sisäistä myllerrystä normaalielämään saavuttuaan...
Minun isäni oli viettänyt puolitoista vuotta sotasairaalassa... Hän oli toista maata... Ei purnannut kohtaloaan... Keppiinsä nojaten hän hankki leipää perheelleen ja yleensä hymyillen ohjasi meitä elämän tielle... Hän ei koskaan edes uhannut millään väkivallalla perhettään... Katse meille tenaville yleensä riitti...
voi ajatella yleisellä tasolla ja totta varmasti monien veteraanien elämässä. (perheidensä)Katselin tuossa iltapäivällä viime vuonna taltioitua konserttia jossa lauloi n. 1000 mieskuorolaista, solistina Jorma Hynninen. Osa oli veteraaneja. Liikuttavaa kun he vielä jaksavat 90v tietämillä osallistua.Siinä on monta tarinaa, mutta he elävät tätä päivää ja luovat uskoa meihin jäljelle jääviin.
Vaikka olen iso, karu äijä, kyyneleet valuivat pitkin poskipäitä. Aloituskappaletta kunnellessa.
Ei voinut mitään...
Mutta kaikkien nimi oli Pommi.
Jotenkin häntä ymmärtää...
Näkemässä kun hän ampui vanhan koiransa.
Uuden liekasi huolella puuhun.
Talutti vanhan soramontulle.
Katseli ympärilleen, varmasti tiesi että olimme lähellä.
Höpisi jotain (myöhemmin ymmärsin saksalaisia kirosanoja), ampui koiran siihen paikkaan.
Poikansa hautasi sen myöhemmin.
Jos olisimme saman "kurssin" käyneet mitähän meistäkin olisi tullut... Mehän nyt nautimme heidän työnsä "hedelmistä"... Ei työnnetä enää puukkoa vanhaan arpeen sillä niin monelle se tuo tuskaisia muistoja...
oli oma Väinö kotonamme.
Niin minullakin, ja silti oli hän rakas, soittoniekka.