Olen suht normaali parikymppinen nainen. Minulla on ollut aina vaikeuksia löytää luotettavia kavereita. Tuntuu että ihmiset karttavat minua. Mitä voin tehdä, vai hyväksynkö tosiasian etten ehkä ikinä saa kunnon ystäviä?
Miksi en kelpaa kaveriksi?
sdhnjhgfdsa
81086
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mistään?
Oletko ujo?
Kaverit ja ystävät löytyvät yleensä opiskelupiireistä, työpaikoiltakin ja harrastuksista.
Tärkeintä on löytää ihmisiä jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteet kuin sinä. Se voi olla joskus vaikeaa jos on esimerkiksi normaalista hieman poikkeava.
Olen ite 22vuotias nuorimies ja olen miettinyt samaa asiaa.. Kyllä ne ihmiset karttaa mua.. Ainakin kun mulla pahe nimeltä tupakointi.. Ei mulla oikeastaan ole ollut yhtään kunnollista ystävää eikä edes seurustelukumppania.. Jos mulla olisi seurustelukumppani tai joku muu niin sitten se ensimmäiseen näkemiseen on yleensä päättynyt vaikka itse en olisi sitä halunnut.. Ja hankala mun on löytää ihmistä joka ymmärtäisi mun tilanteen,kun mulla on psyykelääkkeitä ja rellestäminen mua ei enää kiinnosta.. Ennemmin nyhjöttelen kotona sohvalla tai sängyssä... Että kyllä minun on vaikea löytää ketään, kun ei vaan hyväksytä lääkkeitä eikä tupakointia... Mutta mä en ainakaan nytten pysty lopettamaan tupakointia, kun on vaikea aika taas menossa... Että tälläistä tarinaa mun kohdalta...
täällä. Tosin olen vasta 16 vuotias. Ei näy kavereita, ei ystäviä. Sosiaaliset kontaktini rajoittuvat kouluun ja pariin ystävään (jotka toisella paikkakunnalla) . Niin sanotusti kaikki on kokeiltu harrastukset, puolivieraille puhuminen, ihmisten kutsuminen kylään. Miksen kelpaa?? Ja kyllä, täälläkin paheena tupakointi (vaikka ikä ei riitäkkään) en usko, että ihmiset sen takia minua karttavat, koska ovat koko pienen ikäni minua karttaneet, jopa päiväkodissa tuli kiusatuksi, jatkui koulussa. Kiusaaminen helpottui kun vaihdoin paikkakuntaa. Tuntuu kanssa ettei kukaan voi ymmärtää tätä mun tilannetta. Nykyään haluan vaan istua kotona, käydä lenkillä. Lukiokaan ei kiinnosta.
*huoh* tulipa vuodatettua. Niin, mutta halusinpa vaan, että kyllä osa (valitettavan pieni osa) hyväksyy lääkkeet ja tupakoinnin...
Voimia.
Pitää vaan kovasti yrittää ja kokeilla etsiä netinkin kautta.. Tilanne ei tosin ole kovin huolestuttava vielä noin nuorena.. Tietysti tuossa 25-> alkaa se pahin vaihe.. Oikeastaan silloinkin mahdollisuuksia on mutta yritystä se vaatii... Yleensä tuuriakin.. Kannattaa itse jättää innokkaasti ilmoituksia eri nettipalstoille ja vastata ilmoituksiin. Se voi olla yksi tapa saada seuraa.. Kannattaa tietysti yrittää käydä eri paikoissa ja tapahtumissa ja tarvittaessa matkustellakin jos pystyy.. Yleensä noilla keinoilla voi saada uusia tuttavuuksia.. Harrastukset kannattaa valita sen mukaan mitkä asiat kiinnostaa, koska niiden kautta ei välttämättä saa seuraa.. Tietysti jokin sosiaalinen harrastus voi lisätä seuran määrää.
Itse olen 26v ja myönnettäköön ettei tuo kovin helppoa ole ja monta kertaa usko loppunutkin, mutta kyllä sitä aina jotakin voi löytää jos vain kovasti yrittää...
Minkä veikkaat syyksi siihen, että ihmiset karttavat? Käyttäydytkö jotenkin luotaantyöntävän oloisesti ja oletko luotaantyöntävän näköinen?
En tupakoi, minulla on hieman erikoinen tyyli mutta kappas, -muut samantyyliset löytävät kyllä kavereita/ystäviä. Jo päiväkodissa minua syrjittiin. Olisi kiva tietää mikä minussa on vikana.
Hei,minäkin olen yksinäinen, jo kypsemmässä iässä. Olen jo oppinut kantapään kautta, että on tärkeää tykätä itsestään. Kohtaan paljon kiirettä, välinpitämättömyyttä, asiattomuuttakin muiden taholta. Yritän antaa sen mennä ohi, kuin vesi menee hanhen selästä. Sanon itselleni: "En minä välitä", tms. Olen oppinut hyväksymään itseäni, en enää tarkkaile itseäni kovastikaan, vaan osoitan mielenkiintoa itseni ulkopuolelle, kuuntelen muita, ja yritän olla tuomatta omia ajatuksiani liikaa esille. Välillä yksinäisyys tuntuu kuitenkin musertavalta. Hyväksi olen havainnut vaikka kävelylle lähdön, joulumusiikkia kuuntelemaan kuuntelemaan menon vaikka kirkkoon, marketissa kävelyn, täällä netissäkin keskustelun, ja sanon vaikka jotakin ystävällistä kaupan kassalle, vanhalle ihmiselle, lapselle. Joskus kuiskaan itselleni: "Minussa on pakko olla jotain vikaa", kun jossain tilanteessa tulee oikein kurja olo. Kun tällaista huomaan ,sanon itselleni "SEIS", sillä se, mitä ajattelen, ohjaa tunteitani. Ja haluan kokea hyviä tunteita. Siksi sanon vaikkapa: "Kiitos rakkaat jalat, kun olette niin vahvat ja jaksatte kävellä". Jopa tulee hyvä olo kävellessä.
Eihän me täällä sua syrjitä :). Mutta joo, sut pitäisi tuntea paremmin, että me osattaisiin vastata tuohon syrjimis kysymykseen mitään.