Olen todella huolissani isäni mielenterveydestä enkä tiennyt minnekkä muuallekaan olisin kirjoittanut. Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista. Tästä lähtee:
Isäni on aina ollut minulle etäinen. Pienenpänä se ei oikeastaan haitannut minua, mutta kun tulin murrosikään ja aloin ajatella itse, huomasin, että en enää tuntenut oloani hyväksi hänen luonaan. Kävin siis joka toinen viikonloppu. Isäni luona ilmapiiri oli aina vaivaantunut ja ahdistava. Ja minua itseänikin alkoi ahdistaa jo sinne menemisenkin ajattelu. En pystynyt käyttäytymään hänen seurassaan luonnollisesti, emmekä oikeastaan edes puhuneet paljon mistään siellä ollessani. Vain pinnallisista asioista. Hän ei koskaan kysellyt minulta mitään. Paitsi ehkä: - Miten on koulussa mennyt? Ja tähän vakiovastaukseni: - Ihan hyvin.
Hän ei näyttänyt mitään tunteita ja esitti tekopirteää. Kun kysyin häneltä jotain henkilökohtaista, oli hän haluton vatsaamaan. Hän ei ollut kiinnostunut asioistani ja minusta alkoi tuntua, ettei hän välitä minusta. Olisin halunnut sanoa hänelle kaikki mieltäni painavat asiat, mutta tiesin, ettei hän reagoisi siihen mitenkään. Sitten hän meni uusiin naimisiin. Ja ihme kyllä kysyi minun mielipidettäni hänestä.
Toissakesänä pätin purkaa tunteeni paperille. Kirjoitin hänelle monta sivua pitkän kirjeen, jossa kerroin tuntemuksistani ja mieltäni painavista asioista. Odotin, että hän vastaisi edes jollain tavalla, mutta ei. Silloin päätin, että annan asian olla. Marraskuussa 2007 kun olin menossa ensimmäistä asuntoani katsomaan, minun oli itse pakko ottaa häneen yhteyttä ja pyytää viemään asuntoa katsomaan (asunto oli toisella paikkakunnalla). Hän vei minut kyllä, mutta kirjettä ei mainittu sanallakaan, ei koko päivänä. Muuttaessani uuteen kotiin hän toki auttoi tavaroiden viemisessä ja kävi hakemassa minulle uuden sohvan toisella paikkakunnalla asuvalta sukulaiselta. Muutettuamme tavarat ja hänen jo tehdessä lähtöä, hän ei edes millään tavalla osoittanut tuntevansa liikutusta, kun ainut lapsi muuttaa ensimmäiseen kotiin ja hyvästit olivat jotenkin jähmeät. Pidin häneen silti muuttoni jälkeen jonkin verran yhteyttä ja hän kävikin pariin otteeseen luonani vaimonsa kanssa.
Tammikuussa 2008 asiat kuitenkin muuttuivat, jälleen. Eräänä perjantaipäivänä marsuni kuoli ja olin tietenkin murheen murtama. Ja juuri sinä päivänä isäni oli tarkoitus tuoda joitain äitini asuntoon jääneitä tavaroita minulle ja sitten viedä minut äitini luo viikonlopuksi. Hän ei kuitenkaan tullut. Äidilleni hän oli selittänyt jotain siitä, että hänelle oli ilmaantunut esteitä. En kuitenkaan uskonut tätä, sillä sovimme tietyn kellonajan jolloin hänen oli tarkoitus tulla. Soitin hänelle, siis isälleni, huusin ja itkin puhelimeen, ettei hän välittänyt minusta pätkääkään, vaikka marsuni oli kuollut ja minua suretti hirveästi. Puhelun jälkeen, kun olin hieman rauhoittumut, menin äitini luo bussilla. Siinä meni viikonloppu pilalle. Äitini sopi kuitenkin uudestaan isäni kanssa tavaroitteni viemisestä, tällä kertaa sunnuntai-iltana. Hän saapui sovittuna ajankohtana, mutta meille tuli jotain riitaa tavaroiden kuljetuksesta ja aloin taas huutaa hänelle. Nyt sain purkaa ainakin osan niistä häntä kohtaan patoutuneista tunteista. Lopuksi purskahdin hillittömään itkuun, eikä hän millään tavalla osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, vaan lähti ovet paukkuen. Siitä hetkestä lähtien pistin välit poikki hänen kanssaan.
Viime toukokuussa sitten kuulin isäni äidiltä, että isäni oli muuttanut samalle paikkakunnalle kuin minä. En ole kuitenkaan nähnyt häntä. Ja kyse on pienestä paikkakunnasta. Tosin äitipuoleni olen muutamaan otteeseen nähnyt vilaukselta. Tiedän, että isäni ei ole terve ja vaikka hän ei ole koskaan ollutkaan minulle oikeasti isä, haluan silti auttaa häntä. En halua enää, että hän satuttaa läheisiään käytöksellään ja haluan, että hänkin voisi vielä oikeasti nauttia elämästä. Mutten tiedä miten auttaisin. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Siksi toivonkin kunnollisia vastauksia. Kiitos.
Isäni on aina ollut minulle etäinen. Pienenpänä se ei oikeastaan haitannut minua, mutta kun tulin murrosikään ja aloin ajatella itse, huomasin, että en enää tuntenut oloani hyväksi hänen luonaan. Kävin siis joka toinen viikonloppu. Isäni luona ilmapiiri oli aina vaivaantunut ja ahdistava. Ja minua itseänikin alkoi ahdistaa jo sinne menemisenkin ajattelu. En pystynyt käyttäytymään hänen seurassaan luonnollisesti, emmekä oikeastaan edes puhuneet paljon mistään siellä ollessani. Vain pinnallisista asioista. Hän ei koskaan kysellyt minulta mitään. Paitsi ehkä: - Miten on koulussa mennyt? Ja tähän vakiovastaukseni: - Ihan hyvin.
Hän ei näyttänyt mitään tunteita ja esitti tekopirteää. Kun kysyin häneltä jotain henkilökohtaista, oli hän haluton vatsaamaan. Hän ei ollut kiinnostunut asioistani ja minusta alkoi tuntua, ettei hän välitä minusta. Olisin halunnut sanoa hänelle kaikki mieltäni painavat asiat, mutta tiesin, ettei hän reagoisi siihen mitenkään. Sitten hän meni uusiin naimisiin. Ja ihme kyllä kysyi minun mielipidettäni hänestä.
Toissakesänä pätin purkaa tunteeni paperille. Kirjoitin hänelle monta sivua pitkän kirjeen, jossa kerroin tuntemuksistani ja mieltäni painavista asioista. Odotin, että hän vastaisi edes jollain tavalla, mutta ei. Silloin päätin, että annan asian olla. Marraskuussa 2007 kun olin menossa ensimmäistä asuntoani katsomaan, minun oli itse pakko ottaa häneen yhteyttä ja pyytää viemään asuntoa katsomaan (asunto oli toisella paikkakunnalla). Hän vei minut kyllä, mutta kirjettä ei mainittu sanallakaan, ei koko päivänä. Muuttaessani uuteen kotiin hän toki auttoi tavaroiden viemisessä ja kävi hakemassa minulle uuden sohvan toisella paikkakunnalla asuvalta sukulaiselta. Muutettuamme tavarat ja hänen jo tehdessä lähtöä, hän ei edes millään tavalla osoittanut tuntevansa liikutusta, kun ainut lapsi muuttaa ensimmäiseen kotiin ja hyvästit olivat jotenkin jähmeät. Pidin häneen silti muuttoni jälkeen jonkin verran yhteyttä ja hän kävikin pariin otteeseen luonani vaimonsa kanssa.
Tammikuussa 2008 asiat kuitenkin muuttuivat, jälleen. Eräänä perjantaipäivänä marsuni kuoli ja olin tietenkin murheen murtama. Ja juuri sinä päivänä isäni oli tarkoitus tuoda joitain äitini asuntoon jääneitä tavaroita minulle ja sitten viedä minut äitini luo viikonlopuksi. Hän ei kuitenkaan tullut. Äidilleni hän oli selittänyt jotain siitä, että hänelle oli ilmaantunut esteitä. En kuitenkaan uskonut tätä, sillä sovimme tietyn kellonajan jolloin hänen oli tarkoitus tulla. Soitin hänelle, siis isälleni, huusin ja itkin puhelimeen, ettei hän välittänyt minusta pätkääkään, vaikka marsuni oli kuollut ja minua suretti hirveästi. Puhelun jälkeen, kun olin hieman rauhoittumut, menin äitini luo bussilla. Siinä meni viikonloppu pilalle. Äitini sopi kuitenkin uudestaan isäni kanssa tavaroitteni viemisestä, tällä kertaa sunnuntai-iltana. Hän saapui sovittuna ajankohtana, mutta meille tuli jotain riitaa tavaroiden kuljetuksesta ja aloin taas huutaa hänelle. Nyt sain purkaa ainakin osan niistä häntä kohtaan patoutuneista tunteista. Lopuksi purskahdin hillittömään itkuun, eikä hän millään tavalla osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, vaan lähti ovet paukkuen. Siitä hetkestä lähtien pistin välit poikki hänen kanssaan.
Viime toukokuussa sitten kuulin isäni äidiltä, että isäni oli muuttanut samalle paikkakunnalle kuin minä. En ole kuitenkaan nähnyt häntä. Ja kyse on pienestä paikkakunnasta. Tosin äitipuoleni olen muutamaan otteeseen nähnyt vilaukselta. Tiedän, että isäni ei ole terve ja vaikka hän ei ole koskaan ollutkaan minulle oikeasti isä, haluan silti auttaa häntä. En halua enää, että hän satuttaa läheisiään käytöksellään ja haluan, että hänkin voisi vielä oikeasti nauttia elämästä. Mutten tiedä miten auttaisin. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Siksi toivonkin kunnollisia vastauksia. Kiitos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kasva aikuiseksi ja anna isäsi elää niin kuin häluaa. Hänelläkin on oikeus siihen. Hanki oma elämä ja jätä isäsi vatvominen. Ja hae itsellesi apua, sillä sinä sitä enemmän tarvitset.
Tekstistäsi saan sen käsityksen, että olet itsekäs. En tarkoita millään pahalla, mutta isäsi on aikuinen ihminen ja hänellä voi tulla esteitä, vaikka on luvannut tulla auttamaan ja marsusi on kuollut. Minusta isäsi vaikuttaa hyvältä isältä, auttaanut sinua monin tavoin. Ja kai myös ymmärrät, että olet ilmeisesti asunut jo lapsesta asti isäsi kanssa eri osoitteessa, ehkäpä ja suurelta osin siitä syystä isäsi ei enää tunne haikeutta, kun aikuinen lapsi muuttaa omaan kotiin.
Isäsi on toiminut ihan normaalisti kanssasi, eikä ole halunnut jakaa henkilökohtaisia asioita keskenkasvuisen lapsensa kanssa. Muista ettei isäsi ole ystäväsi, vaan isäsi. Itse olet nähtävästi hakenut isästäsi ystävää et isää.
Ymmärsin, että olet ainoa lapsi.
Ehkä Isäsi ei ollut yksilapsisesta perheestä lähtöisin ja siitä syystä hänellä on hieman toinen katsantokanta, siitä kun nuori lähtee kotoa.
Perinteinen katasantokanta on se, että kun nuori on täysikasvuinen, niin hänen on pyrittävä tulemaan omillaan toimeen, niin henkisesti kuin myös taloudellisesti.
Kun on "ainoa lapsi" niin nuorella on odotukset erillaiset kuin monilapsisessa perheessä kasvaneella.
On tietysti paljon muitakin seikkoja jotka voivat vaikuttaa esim. kertomasi isän "tunteettomuuteen".
Näistä mainittakoon esim. erillaisten lääkkeiden käyttö, tai peräti vaikka opiskeluaikana kannabiksen käyttö, joiden vaikutus on tunne-elämän keskukseen ja tekee käyttäjästään tunteettoman.
En halua väittää, että isäsi olisi näin tehnyt, mutta tällaiset mahdollisuudet on nykyaikana.
Eli diaknoosia on hyvin vaikea tehdä kun ei tunne henkilöitä eikä taustaa. Kertomani asiat on siis yleisesti otettavia asioita.
voi sinua kun haluat olla lapsi edelleen, vaikk olet aikuinen, siihen kuuluu kaihoa ja surullisuutta koko ajan, vaikk itkut marsun puolesta ovatkin marsulle, niin tulet itkemään monta itkua elämäsi varrella, anna isäsi elää hänen elämäänsä ja sinä elät omaasi, et voi sitoa niitä yhteen kuin vain käymällä ja olemalla läsnä silloin tavatessa, hoidat parhaiten itseäsi kun olet äitisi kanssa väleissä,voit kirjoittaa päiväkirjaasi kun olet allapäin ja se auttaa selvittämään asioitasi sinulle itsellesi, ei muille, kaikilla meillä on niin paljon vaikeuksia ettet voi sitä kuvitellakaan. ihminen on sellainen monipuolinen otus, pvä iloa ja pvä surua, ei sen kummempaa