Olen tällä hetkellä 13.v ja olen seiskaluokalla ja tässä on tarinani:
Asuin syntymästäni asti Vilppulassa. Minua on kiusattu eskarista asti ja se jatkui ja jatkui. Minulla ei ollut kavereita, joten viihdyin yksin. Äitini ja isäni erosivat kun menin vitoselle. Asuimme ennen omakotitalossa, mutta minä, äiti ja kaksi veljeäni muutimme lähellä olevaan rivitaloon, mutta pysyimme samalla paikkakunnalla. Isä mutti hieman kauemmas kerrostaloon, mutta sekin pysyi samalla paikkakunnalla. Olin veljieni kanssa joka toinen viikonloppu iskällä yötä, joka hieman hermostutti minua, sillä isäni juo ja on humalassa väkivaltainen. Lyönyt minua ja veljiäni joskus ja huutaa koko ajan.
Kun viides luokka loppui, olin serkuillani Ähtärissä koko kesän. Meillä oli hauskaa, sillä molemmat olimme kovia hevoshulluja ja meille ostettiin yhteinen hevonen. Olin pienestä asti unelmoinut, että voisin muuttaa Ähtäriin. Kesän lopulla äiti oli hakemassa minua kotiin ja ilmoitti, että oli löytänyt Ähtäristä työpaikan ja asunnon. Selvä se. Me muutimme Ähtäriin.
Uuteen kouluun tutustuminen vei aikansa. Kuudes luokka meni "kavereita etsiessä", joten olin vielä kuudennella luokalla ujo, hiljainen ja yksinäinen. Mutta kuutosluokan lopulla sain uusia kavereita ja maailman ihanimman poikaystävän.
Isäni asuu yhä Vilppulassa, joten menen junalla veljieni kanssa jokatoinen viikonloppu hänelle yöksi. En oikein tykkää olla isällä, sillä Vilppulassa kaikki kauheat muistot tulee mieleen...kaikki kiusaamiset...isän humalasekoilut...aina kun pääsen kotiin, olen helpottunut.
Kesä meni todella hyvin. Olin ison kaveriporukan ja poikaystäväni kanssa rannalla, sain uusia kirjekavereita ja olin jälleen serkuilla hoitamassa hevosta.
Seiskaluokan alku meni hyvin, tutustuessa yläasteeseen. Olen sopeutunut hyvin, vaikka yläaste on vielä vieras. Mutta, yläasteen alettua, syksyn ja talven välissä alkoi ongelmat. Minua alkoi masentaa, aloin viillellä ja itkin joskus päivisin. Se tietenkin helpotti, kun poikaystäväni tuli välillä käymään meillä, mutta vapaa-ajalla, muut kaverini harvoin pääsevät mihinkään (kaikki kaverini ovat poikia), joten kotona istun koneella, kirjoittelen synkkiäö tarinoita tai itken. Olen anoreksiaakin yrittänyt. Yritän yhä laihduttaa ja olen välillä viillellyt salaa. Olen sentään pitänyt näppini päihteistä erossa, mutta minua silti masentaa. Olen huomannut, että olen riippuvainen kavereista. Koulussa olen koko ajan jonkun kanssa ja vapaa-ajalla itken, että kukaan ei pidä minusta. Olen monta kertaa harkinnut itsemurhaa ja melkein yrittänytkin. Auttakaa, mikä minulla on?!
Asuin syntymästäni asti Vilppulassa. Minua on kiusattu eskarista asti ja se jatkui ja jatkui. Minulla ei ollut kavereita, joten viihdyin yksin. Äitini ja isäni erosivat kun menin vitoselle. Asuimme ennen omakotitalossa, mutta minä, äiti ja kaksi veljeäni muutimme lähellä olevaan rivitaloon, mutta pysyimme samalla paikkakunnalla. Isä mutti hieman kauemmas kerrostaloon, mutta sekin pysyi samalla paikkakunnalla. Olin veljieni kanssa joka toinen viikonloppu iskällä yötä, joka hieman hermostutti minua, sillä isäni juo ja on humalassa väkivaltainen. Lyönyt minua ja veljiäni joskus ja huutaa koko ajan.
Kun viides luokka loppui, olin serkuillani Ähtärissä koko kesän. Meillä oli hauskaa, sillä molemmat olimme kovia hevoshulluja ja meille ostettiin yhteinen hevonen. Olin pienestä asti unelmoinut, että voisin muuttaa Ähtäriin. Kesän lopulla äiti oli hakemassa minua kotiin ja ilmoitti, että oli löytänyt Ähtäristä työpaikan ja asunnon. Selvä se. Me muutimme Ähtäriin.
Uuteen kouluun tutustuminen vei aikansa. Kuudes luokka meni "kavereita etsiessä", joten olin vielä kuudennella luokalla ujo, hiljainen ja yksinäinen. Mutta kuutosluokan lopulla sain uusia kavereita ja maailman ihanimman poikaystävän.
Isäni asuu yhä Vilppulassa, joten menen junalla veljieni kanssa jokatoinen viikonloppu hänelle yöksi. En oikein tykkää olla isällä, sillä Vilppulassa kaikki kauheat muistot tulee mieleen...kaikki kiusaamiset...isän humalasekoilut...aina kun pääsen kotiin, olen helpottunut.
Kesä meni todella hyvin. Olin ison kaveriporukan ja poikaystäväni kanssa rannalla, sain uusia kirjekavereita ja olin jälleen serkuilla hoitamassa hevosta.
Seiskaluokan alku meni hyvin, tutustuessa yläasteeseen. Olen sopeutunut hyvin, vaikka yläaste on vielä vieras. Mutta, yläasteen alettua, syksyn ja talven välissä alkoi ongelmat. Minua alkoi masentaa, aloin viillellä ja itkin joskus päivisin. Se tietenkin helpotti, kun poikaystäväni tuli välillä käymään meillä, mutta vapaa-ajalla, muut kaverini harvoin pääsevät mihinkään (kaikki kaverini ovat poikia), joten kotona istun koneella, kirjoittelen synkkiäö tarinoita tai itken. Olen anoreksiaakin yrittänyt. Yritän yhä laihduttaa ja olen välillä viillellyt salaa. Olen sentään pitänyt näppini päihteistä erossa, mutta minua silti masentaa. Olen huomannut, että olen riippuvainen kavereista. Koulussa olen koko ajan jonkun kanssa ja vapaa-ajalla itken, että kukaan ei pidä minusta. Olen monta kertaa harkinnut itsemurhaa ja melkein yrittänytkin. Auttakaa, mikä minulla on?!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllähän tuo ihan masennukselta vaikuttaa. Masennus on yleinen etenkin nuorilla. Jos se vaikuttaa elämääsi niin paljon, niin kannattaa harkita psykoterapiaa. Muista, ettet ole yksin ongelmiesi kanssa! Kannattaa tutustua https://www.secure-tukinet.net/ saat henkilökohtaista apua.
Älä menen isäsi luokse, jos se tekee Sinut masentuneeksi. Pyydä koulukuraattorin luokse keskustelemaan. Juttele äitisi kanssa. Älä tunoa kaunista kehoasi ! Kadut sitä jälkeenpäin, kun asiat alkavat mennä hyvin. Olet murrosiässä ja silloin kaikki tunteet tulee voimakkaammin esille. Muista, että luokallasi on samalla lailla tuntevia monia, jotka haluaisivat sen sanoa ääneen, mutta eivät uskalla. Ne jotka esittävät kovista, ovat juuri niitä, jotka tuntevat itsensä epävarmemmilsi. Tsemppiä.
tuossa iässä.
mene isän luo ja tee sellaista mikä saa sut ahdistumaan entisestään.Minä en äitinä päästäisi sua isän luo jos tietäisin tilanteen.Kai äiti tietää,jos ei niin kerro.Vaikeaa nuoruus toisinaan kun hormonit heittelee ja itseään etsii.Lopeta viiltely se kertoo jo pahasta ahdistuksesta ja hakeudu lääkäriin jotain apua sun saatava.Älä salaa pahaa-oloa yksinäsi joten äidille avaudu.
Mielestäni voit heittää vesilintua muutamilla noilla edellisillä kommenteilla..
Tämä on toisenlainen vastaus.Etpä arvaa, kuinka suuri ja kasvava joukko kärsii periaatteessa vastaavasta pahasta olosta.Viimeistään työkyvyttömyyseläkkeiden tilastot kertovat sen, jopa alle 30 kymppisten kohdalla.
Sinussa ei ole mitään vikaa.Olet vain hieman herkempi ihminen, kuten suuri osa suomalaisista.
Selitän sen, miksi tunnet olevasi jopa riippuvainen kavereistasi ja muista ihmisistä.Yksinkertaisesti, he saavat sinut vain unohtamaan, missä pahoinvoinnin "kentässä" olet.
Siksi he tuntuvat niin hyvältä ja hyviltä.
Ajatteleppas,että kuinka monta matkapuhelinta on maailmassa ja lähiympäristössäsi.Ja jos vain sinulle, yhdelle tuhansista soitetaan, niin kännykkäsi poimii puhelusi valtavasta puhelumassasta ja telesäteilystä ympäristössäsi.
Mistä paha olosi ja masennukseksi,kuten kasvavavan joukon Suomessa,johtuu,niin siitä, että herkkä aivojemme hermosolusto joutuu taistelemaan tätä säteilykenttää vastaan.
Mutta todettakoon, että kännykät ovat myös hyvin tärkeitä.
Kovin vastuutonta ja julmaa pilaa harrastit tuon kännykähöpinäsi myötä. Voisitko mennä pois? Tyttö pyytää apua ja tuollainen mielenmyrkytys herkkää mitä harrastit herkkä nuorta kohtaan, on sellaista, että mietin pitäisikö sinusta ilmoittaa poliisille. Jos olet vain ns. vastuuton nuori pilailija, niin voin sanoa tukun sen kaltaisiin törmättyäni, että jälkeenpäin heitä hävettää. Siihen voi kyllä mennä vuosia ennenkuin älyävät tekojensa typeryyden ja mahdolliset seuraukset. Se siitä.
Olen hieman yli kaksikymppinen ja kun olin sinun ikäisesi myös viiltelin itseäni. Mulla oli peruskoulussa hyviä kavereita mutta en kertonut heille asiasta mitään kun olin luonteeltani ja muutenkin erilainen kuin he. En usko, että kukaan heistä olisi ymmärtänyt. Oma viiltelyni johtui kun minusta tuntui, ettei mun äiti välitä musta, joten se pieni viilto nilkkaan tai käsivarteen toi pientä helpotusta.
Itse en soittanut esim. auttavaan puhelimeen, mutta suosittelen sitä Sinulle. Voit saada sieltä apua ja tukea, jota välttämättä kukaan muu ei osaa antaa. Yhtenä iltana kun mua alkoi ahdistaa ja masentaa, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin kävelylle. Kun oikein asiat ahdisti niin helposti tein kahdenkin tunnin lenkkejä. Sain viiltelyn loppumaan ja tuli sitä pudotettua muutama kilokin. Jokainen ihminen on erilainen, joten käy lenkillä kun ahdistaa ja jos ei auta niin puhu äidillesi tai opettajallesi.
Ja mitä isääsi tulee...niin sano suoraan äidillesi ettet halua mennä isällesi kun hän ryyppää.
Pää pystyyn kaikki kyllä järjestyy !!!
Tyttö, hae ilman muuta apua. Ihmisen ei ole tarkoitus yrittää selvitä kaikesta yksin. Kaveritkin osaavat kuunnella, mutta heillä ei ole sitä ammatillista tietoa ja kokemusta, jota tarvitaan traumojen hoitamisessa. Ihan samalla lailla menisit lääkäriin kun saisit riittävän ison tällin, etkä jättäisi sen hoitamista ystäviesi huolenpidon varaan.
kuulostaa aina nuorien korvaan ilkeältä. mutta kyseessä sinulla on tuo teinivuosien masennus, eli hormoonihäiriö mikä on yllättävän monella nuorella suomessa. kannttaa hoitaa kuitenkin, ettei kehity vanhempana sitten ihan 'oikeaa' masennusta sen seurauksena.