Mun ongelma voi tuntua hieman kummalliselle,
mutta se on suuri ja painaa mieltä todella. Mulla
oli koira ja yhteinen aikamme päättyi. Koirani
oli maailman paras. Nyt otin uuden koiran,
mutta... en pidä siitä. Tämä on karu totuus ja
toivottavasti ette nyt kaikki ajattele, että
miten hirveä ihminen (itsestäni kyllä kieltämättä
tuntuu sille).
Kävin sitä kasvattajalla katsomassa ja se oli
hurmaava. Alku alkoi kuitenkin takkuillen, kun
pentu sairastui heti ja siitä oli paljon huolta
ja murhetta. Nyt se on taas ok, mutta minulla ei
ole mitään tunteita sitä kohtaan. Eihän tämä voi
olla normaalia!!! Pidän kaikista tuttujeni
koirista, enkä yhdenkään suhteen ole ollut niin
väliinpitämätön kuin tämän "oman" koirani kanssa.
Olisikohan minun parasta antaa pentu pois
jollekin, joka sitä rakastaisi koko sydämestään?
Vai odottelenko, että tilanne rauhottuu ja opin
ehkä rakastamaan koiraani vielä jonain päivänä?
mutta se on suuri ja painaa mieltä todella. Mulla
oli koira ja yhteinen aikamme päättyi. Koirani
oli maailman paras. Nyt otin uuden koiran,
mutta... en pidä siitä. Tämä on karu totuus ja
toivottavasti ette nyt kaikki ajattele, että
miten hirveä ihminen (itsestäni kyllä kieltämättä
tuntuu sille).
Kävin sitä kasvattajalla katsomassa ja se oli
hurmaava. Alku alkoi kuitenkin takkuillen, kun
pentu sairastui heti ja siitä oli paljon huolta
ja murhetta. Nyt se on taas ok, mutta minulla ei
ole mitään tunteita sitä kohtaan. Eihän tämä voi
olla normaalia!!! Pidän kaikista tuttujeni
koirista, enkä yhdenkään suhteen ole ollut niin
väliinpitämätön kuin tämän "oman" koirani kanssa.
Olisikohan minun parasta antaa pentu pois
jollekin, joka sitä rakastaisi koko sydämestään?
Vai odottelenko, että tilanne rauhottuu ja opin
ehkä rakastamaan koiraani vielä jonain päivänä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
että otit pennun alitajuisesti tai
tietoisesti "korvaamaan" vanhan koirasi, eikä se
tietenkään siihen pystynyt, kun kukin koira on
oma yksilönsä?
Kuulostaa siltä että olet vielä kiinni menneessä.
Sinun pitäisi kääntää katse nyt eteenpäin,
miettiä mitä voisit tehdä uuden pennun kanssa.
Opetella tuntemaan sen persoonallisuus. Muuta en
osaa sanoa!
Näinhän se taitaa olla. Mutta asian tiedostaminen
ei helpota yhtään.
Kyllä sen tiedostaminen auttaa. Ainakin tiedät,
ettei tarvitse syytellä itseäsi huonoudesta.
Varsinkin jos otit uuden koiran nopeasti vanhan
poismenon jälkeen, saattaa se "tuottaa
pettymyksen", kun sitä jotenkin odottaa uuden
koiran tavallaan jatkavan vanhan elämää, vaikka
eihän näin tietenkään ole.
Tuttujen koirista pidät, koska olet
ennakkoluulottomasti oppinut tuntemaan ne omina
itseinään, mutta tästä omasta uudesta koirasta
todennäköisesti tiedostamattasi odotat jotain
(täysin?) samaa kuin vanhasta koirastasi. Kun se
ei pystykään täyttämään vanhan koirasi saappaita,
tulee pettymystä.
Se ottaa aikaa, että "pääsee yli" koiran
poismenosta, mutta kunhan saat asian käsiteltyä,
kyllä varmasti opit rakastamaan uutta koiraa sinä
itsenään, eikä vanhan korvikkeena.
Käy itseksesi asiaa läpi. Mieti kovasti miksi uusi
koirasi tuntuu niin "valjulta"? Miksi se ei herätä
tunteita? Oletko pettynyt siihen? Miksi? Suretko
vanhaa koiraasi vielä niin paljon, ettei
rakkaudelle uutta koiraa kohtaan ole vielä tilaa?
Minä rakastan koiria ja en tajua sinua. Sehän on
koira eikä mikään mies. Minä voin ottaa sen,
koska tiedän rakastuani siihen. Älä ota
puhdasrotuista jos sairastelu vaivaa. Itsellä
sekarotuinen, eikä ole ikinä sairastanut.
Älä ole suruissani oma koirani kuoli viime
syksynä 6v ja otin uuden pennus. Aluksi se oli
parintunnin välein ulos juoksemista, pissojen
korjaamista matoilta, huonot yö unet, pentu
järsi kaiken, syliin kun otit, pikku naskali
hampaat upposi ihoon ja iho meni aina rikki. Eli
ei suloinen koiranpentu, vaikka söpön näköinen.
Nyt vuoden ikäisenä en enään luopuisi siitä, on
se rakkain mitä on. Ajan kanssa pentu kasvaa ja
aika ja vaiva mitä olet pennun vuoksi nähnyt
saat korkona takaisin. Pentu aika muodostaa
yhteisen tunne siteen uuden koiran kanssa
erilaisen kun entisen. Selvästi vielä suret
entistä ja se on normaalia. Usko pois vuoden
kulutua olet onnellinen, että pidit pentusi ja
hoivasit sen isoksi pojaksi/tai tytöksi
Mulla oli sama tilanne oman kullan kuollessa
tuossa kuusi vuotta sitten. Otin vuoden kuluttua
uuden pennun ja eihän se ollut ollenkaan
sellainen kuin EDELLINEN OLI OLLUT. Ei ollenkaan
hyvä!
Kunnes kerran aloin katsomaan tämän uuden pennun
omia juttuja ja ymmärsin, että se on ihan oma
persoonansa, ja itse asiassa ihan eri koira, kuin
edeltäjänsä. Kun sen ajatusmaailmaan pääsi
sisälle, löytyi sieltä todella riemastuttava ja
kiva kaveri sulostuttamaan elämääni.
Ota aikaa Sinäkin tutustuaksesi uuteen kaveriisi.
Älä oleta, että se tietää ja osaa kaiken,
niinkuin edeltäjänsä.
Säilytä muistot sydämessäsi, mutta älä käännä
selkääsi elämälle ja uudelle tuttavuudelle.
onhan se totta että eläintä pitää rakastaa koko
sydämensä pohjasta,niinkuin minä rakastan kolmea
pikku luppakorvaani.. joten jos et todellakaan
rakasta koiraasi,niin tekisit sille edes
palveluksen ja antaisit sen jollekin joka voi
sitä rakastaa,jatkoja kummallekin teille! :)
Menetettyään rakkaan lemmikin sitä voi olla aika
kauankin horteessa; minulla oli hieman
samanlainen tilanne joskus vuosia sitten. Uudet
kaverit tulivat liian nopeasti taloon, eikä niitä
kohtaan ollut ensin mitään tunteita.
Mutta kyllä ne tulevat. Älä vaadi itseltäsi
liikoja äläkä varsinkaan pennulta. Se on oma
loistava yksilönsä ja jonain päivänä kyllä
huomaat, kuinka rakas siitäkin on tullut =)