...kun se hetki koittaa en voi ymmärtää miten
pääsen siitä yli!?
Haluan tietty antaa koiralleni arvokkaan
elämän...ja lopun, sillä se on sen ansainnut.
ELI SIT KUN MÄ TEEN VIIMEISEN PALVELUN(
eläinlääkärillä) NIIN TIEDÄN OLEVANI RIEKALEINA
MUT MITEN PÄÄSTÄ YLI ?
-rakkautta läpi koko elämän, JENNI
pääsen siitä yli!?
Haluan tietty antaa koiralleni arvokkaan
elämän...ja lopun, sillä se on sen ansainnut.
ELI SIT KUN MÄ TEEN VIIMEISEN PALVELUN(
eläinlääkärillä) NIIN TIEDÄN OLEVANI RIEKALEINA
MUT MITEN PÄÄSTÄ YLI ?
-rakkautta läpi koko elämän, JENNI
Vastaukset 6
Vanhimmat
kyllähän se ylipääseminen vie aikansa, mutta se
on meidän pitkäikäisten kohtalo jäädä
ruikuttamaan kun joku lemmikki tai läheinen
kuolee.mutta älä tee sitä virhettä että otat heti
uuden "korvikkeeksi". älä hylkää koiraasi
eläinlääkärissä vaan ole sen vierellä kokoajan
kunnes se nukahtaa... vaikeaa, mutta
toivottavasti teillä molemmilla on vain hyviä
muistoja! tsemppiä.
Koirani täytti juuri 7 ja tiedän ettei sen elämä
kestä ikuisuutta. Monesti tulee ajateltua että
kuinka rakkaan koiran poislähdöstä selviää ja
millaista elämä on sen jälkeen...en edes haluaisi
ajatella sitä mutta väistämättäkin se tulee
eteen. Koetan nauttia jokaisesta hetkestä
oman "vauvani" kanssa, vaikka se on ihmisen iässä
jo viisikymppinen.
Mietin että kuinka paljon sattuikaan kun kissamme
lopetettiin, niin kuinkahan paljon sattuu koiran
poislähtö(se on koskettanut sydäntäni syvemmältä
kuin kissamme)
Se tulee sattumaan ja paljon.
En kuitenkaan ymmärrä miksi ei kannata ottaa
toista koiraa melkein heti toisen jälkeen. Jos
otan toisen koiran ensimmäisen kuoltua pois, se
ei tarkoita sitä että en rakastanut edesmennyttä
koiraani, vaan sitä, että rakastan sitä tiettyä
rotua niin kovasti että en halua elää ilman sitä.
En yrittäisi korvata koiraani toisella, sillä ne
voivat olla luonteeltaan aivan erilaisia. Ja
tiedän että jos koirani osaisi ja voisi puhua
minulle, tietäisin sen haluavan minun jatkaa
elämääni ja antaa uusi koti uudelle pennulle,
sillä koirani rakastaa oman rodun pentuja.
Mä oon miettiny tota samaa. Mun koiruli on vasta
1,5 vuotias, mut oon monta kertaa jo etukäteen
itkeny sitä että mun rakas pikku höppänä kuolee
joskus. Toivon vaan että koirani saa kuolla
luonnollisesti vanhuuteen. Pelkkä ajatuskin että
joutuisin viemään rakkaani piikille saa vedet
silmiin. Ei näitä asioita pitäis liikaa miettiä.
Pitäs vaan olla onnellinen mahdollisista
tulevista vuosista ja yhteisistä hetkistä, mut
silti...
Kun viimeinen palvelus on takana, ensimmäiseen
tuntiin ei tunne kuin kylmyyttä sisällään. Ihan
kuin joku olisi kaivertanut koiran kokoisen palan
sydämestä tylsällä puukolla irti.Kolme seuraavaa
vuorokautta menee hirveissä syyllisyydentunnoissa
ja itsesyytöksisssä. Sitten kun se menee ohi ,
alkaa itkuvaihe. Se voi kestää kauan ja alkaa
kohtauksittain aivan ennalta arvaamattomissa
paikoissa. Kun siitä pääsee eroon ja pystyy
ensimmäisen kerran sanomaan koiran nimen ääneen
niin ettei tule itku, silloin alkaa toipuminen.
Kaipuuhan ei lopu koskaan, mutta suru hellittää
ajan kanssa ja tiedäthän, että kaikki koirat
pääsevät suoraan taivaaseen. Juu-u!
Ite voin sanoo kokemuksen syvällä
rintaäänellä,että yli siitä pääse..Ei helposti
mutta kuitenkin.
Ite olen menettänyt kolme rakasta hevosta (tosin
ei omia, mutta monen vuoden läheinen yhdessä olo)
Ja yksi näistä otti viimeisen henkäyksensä pää
sylissäni.. suolisolmu koitui kohtaloksi ja ainut
mahdollisuus oli viimeinen piikki. Siinä oli
kestämistä enemmän kuin tarpeeksi. Tuskin koskaan
unohdan miltä heposen tuskaisen utuiset silmät
näyttivät ennen kuin se sulki ne.. Vaikeetahan se
on mutta ei väistämätöntä.. Aika ja muistot
auttaa eteenpäin..
Tervepä vaan! Kerron oman kokemukseni asiasta.
Noin vuosi sitten olin vaikean ratkaisun edessä.
Talossa oli kaksi koiraa, toinen 14 v. ja toinen
puoli vuotias pentu. Vanhus koira heikkeni
silmissä ja tiesin, että olen hänelle velkaa
arvokkaan lopun kaiken yhdessä koetun jälkeen.
Raskain sydämin vein hänet viimeiselle
matkalleen. Vanhus käveli omin jaloin
eläinlääkärin vastaanotolle ja olin hänen
kanssaan koko ajan, viimeiseen hengenvetoon asti
silitellen ja puhellen hänelle. Hän "puhui"
minulle silmillään kunnes kauniit ruskeat silmät
sulkeutuivat ikiuneen. Suru ja ikävä on vieläkin
läsnä huolimatta toisesta koirasta, jonka kanssa
harrastan aktiivisesti. Heitä ei voi verrata
keskenään, kumpikin on omalla tavallaan tärkeä
minulle. Lohduttaudun aina ajatuksella kuinka
vanhuksella on nyt hyvä olla ilman kipuja ja
särkyjä. Ihmisellä on vain ikuinen ikävä, joka ei
tunnu laantuvan. Järki sanoo, että ratkaisu oli
oikea mutta tunne haraa vastaan.
Viime viikolla vanhus olisi täyttänyt 15 vuotta,
kynttilät palavat hänen viimeisellä
leposijallaan...
Ihmisenä oleminen on näitä vaikeita ratkaisuja
täynnä, mutta kun sen ratkaisun teon aika koittaa
teet sen varmasti ystäväsi parhaaksi. Etukäteen
sitä ei kannata miettiä vaan nauti ystäväsi
seurasta tässä ja nyt.