Janne oli asunut naapurissani kymmenen vuotta, ennen kuin edes katsoin miestä ensikerran silmiin. Tapetoin lastenhuonetta ja mies astui takaovesta sisään kuin kotiinsa. En edes muista missä mieheni Arto oli tuolloin, kaupassa ehkä. Janne käveli lastenhuoneeseen, seisoin keittiöjakkaralla ja nostin tapettivuodan seinään. Tunsin sydämeni hakkaavan pajavasaran lailla ja vältin miehen silmiä. Siihen kunnes vuota oli seinässä ja oli pakko katsoa miestä silmiin.
Janne näytti niin tavalliselta, tukeva, pitkä, tuuheat hiukset, taivaansiniset silmät. Tunsin miten puna kohosi poskilleni kun kohtasin sinisten silmien katseen. Yritin hallita ääneni ja puhella niitä näitä, kuten miehille yleensä. En minä tiennyt miksi reagoin kuin koulutyttö komean opettajan edessä. Ei Jannessa ollut mitään, mihin pitäisi reagoida, paitsi sinisten silmien katse, joka oli intensiivisempi, tutkivampi kuin mikään aiemmin silmiini eksynyt.
Laskeuduin keittiöjakkaralta ja Janne pyysi josko kävisin tapetoimassa heidänkin talonsa, homma näytti minulta luistavan. Kieltäydyin vastaamatta katseeseen. Elämäni oli kummallinen väliin jättöjen hetteikkö, en luvannut kenellekään mitään, koska pelkäsin, etten voisi pitää lupauksiani.
Lapset juoksivat huoneeseen pelastaen minut kiusallisesta tilanteesta. Selittivät jotain ja takoivat Jannea tämän kiusatessa, mies tuli toimeen lasten kanssa, omiensa ja toisten.
Janne lähti, palatakseen myöhemmin. En tiedä laskelmoiko mies vai tapahtuiko kaikki sattumalta. Alkoholi oli sekä itselleni että miehelleni ongelma, joimme liikaa liian usein. Tuona iltana join vähemmän. Arto sammui iltakymmeneltä, lasten nukahdettua. Jäin jatkamaan iltaa Jannen kanssa.
Kuinka monesti olin flirttaillut humalassa, toivonut ovien avautuvan ja painajaisen jossa elin muuttuvan unelmaelämäksi. Aamut olivat pahimpia, sen lisäksi että krapula vaivasi, kärsin häpeästä, elin vailla itsetuntoa ja Arto maksatti kaiken raskaimman mukaan. Olin orja omassa kodissani.
Selvisin seuraavaan viikkoon, työttömänä päiväni täyttyivät kodinhoidosta ja lastenhoidosta. Lasten ollessa kerhossa kuulin kuinka ovi kävi. Inhottava olo humahti ylitseni, mitään en inhonnut enempää kuin yllätysvieraita. En halunnut nähdä ketään, en jutella, enkä hymyillä. En jaksanut enää esittää.
Poimin sanomalehden lattialta ja viikkasin sen huolellisesti ennen kuin nostin katseeni tulijaan. Jannen astuessa olohuoneeseen tunsin ahdistuksen nostavan punan kasvoilleni. Tuhannet ajatukset kiersivät aivoissa, olin suudellut miestä, puhunut outoja, koskettanut, kerjännyt läheisyyttä. Kuvittelin että mies ohittaisi asian kuten ne kymmenet aiemmat joita suutelin.
- Mitä se oli? Janne kysyi jääden keskelle huonetta.
- Mikä? tupisin punaisena täysin tietoisena mitä mies tarkoitti.
- En minä yleensä noin toimi, mies totesi etsien katsettani.
- En minäkään, valehtelin sujuvasti. Ainut mikä ei ollut kuten ennen, oli se että Janne seisoi edessäni selvänä ja halusi selvittää tilanteen.
- Olin humalassa, mutten niin humalassa, Janne totesi.
- Mitä haluat että sanon? mutisin.
- Mitä haluat sanoa?
- Se tuntui hyvältä, virnistin vastaten miehen katseeseen.
- Miksi koet olevasi niin paljon huonompi kuin muut? mies iski sanoilla jalat altani.
Istuin sohvalle ja vedin lehden rintaani vasten suojatakseni itseni. Yritin naurahtaa. – Enhän.
- Kuvittelet olevasi velkaa jotain? Janne jatkoi.
- En kuvittele, olin humalassa, se oli kivaa, mutta tarvitseeko siitä numeroa tehdä?
- En ole koskaan mennyt niin pitkälle kuin menin, Janne kuiskasi pitäen katseensa silmissäni.
- Miten tästä?
- En tiedä, Janne mutisi.
Mies oli hämillään, se että tämä oli tullut selvittämään tilannetta, tietäessään että olin yksin, tuntui huimalta. Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa vuokseni.
Emme aloittaneet suhdetta. Emme tuolloin emmekä myöhemmin, meistä tuli paremmat ystävät, kuin ystävät voivat olla. Mietimme kauan sanaa suhteellemme, mutta päätimme jättää nimeämättä sen mitä välillämme oli. Se oli samaan aikaan pyhää ja kiellettyä, ainut millä armahdimme itsemme, oli, ettemme harrastaneet seksiä. Leikimme ajatuksella muttemme toteuttaneet sitä mitään.
Oli päiviä että Janne soitti kolmesti. Päiviä että riitelimme puhelimessa, riidan jälkeen olin niin voipunut että valuin vasten seinää, ymmärtäessäni ettei mies sanoistani huolimatta siirtynyt sivuun. Työnsin kuinka kovasti tahansa Janne oli ja pysyi lähellä.
Vasta miehen siirtäessä kuvaa elämästäni etäämmäs, näin kuinka surkeassa jamassa olin ollut miehen sattuessa tielleni. Itsekunnioituksestani ei ollut jäljellä mitään. Minusta ei ollut jäljellä mitään. Olin kuori joka eli jonkun elämää, ihmisen joka näytti minulta mutta jonka sisällä ei ollut mitään.
Vähitellen opin luottamaan uudelleen, ihmisiin ja elämään. Koko pitkän matkan tutki itseäni ja sitä mikä avioliitossa teki minulle pahaa. Miksi unissani kaipasin vapautta, kuinka monta matkaa tein laivoilla unissa uuteen rantaan, jännittäviä matkoja, joista herätessä tiesin, etten elänyt sitä elämää jota minut luotiin elämään.
Kasvatettuani luottamusta vähitellen Janne pääsi sisälle elämääni, tuli tuekseni kun etsin itseäni. Mies kuului arkeeni ja juhlaani, seisoi takana ja auttoi rakentamaan minuuttani.
Kerran flirtin karatessa käsistä mies ahdisti nurkkaan. Pidin kyllä suutelemisesta, mutta se miten innokkaasti Janne kaiken jälkeen pyrki housuihini, hämmensi. Aina ennen sain miehen perääntymään järjellä. Tällä kertaa Janne oli kuuro ja sokea. Peräännyin työpöytää pitkin miehen käsien alta, yritin etsiä tämän katsetta, saada miestä ymmärtämään etten halunnut tätä mitään.
Janne perääntyi mutta vain hetkeksi, toinen yritys, entistä päättäväisempi, istuin pesukoneen päällä ja tunsin kuinka poistuin kehostani, kuten sadat kerrat ennen tullessani käytetyksi, ilman että mies edes huomasi minun kadonneen.
Jälkeenpäin tipauttelin vaatteet harkitun rauhallisesti jalkoihini. Pyysin Jannen suihkuun ja katsoin miestä silmiin. Näin sen mitä en halunnut, Janne ei nähnyt minua, mies näki vain vartaloni, ei edes halunnut katsoa minua ihmistä vartalon sisällä. Janne ei uskaltanut suihkuun, pestessäni itseäni nauroin ja itkin, käyttää voi ja uskaltaa, naida ilman vastuuta, mutta suihkuun ei uskalla tulla.
Vasta soittaessani ystävälle tuntia myöhemmin ymmärsin kuinka paljon Jannen käytös loukkasi, en minä ollut myöntynyt seksiin, en luvannut, yritin pyristellä vastaan. Vasta kun ystäväni sanoi, ettei vastuu ollut minun, itkin. Hoin antaneeni luvan, ystävä kysyi enkö juuri selittänyt kieltäneeni. Sanoilla kyllä kielsin, mutta vartaloni ei kieltänyt riittävästi koska mies sai tahtomansa.
Kahden tunnin puhumisen jälkeen ymmärsin, etten missään vaiheessa ollut antanut lupaa, ymmärsin Jannen käyttäneen hyväkseen sekavaa oloani, kaikkea sitä tietoa minkä mies oli käydessään luonani kerännyt.
Itkin, yritin kasata itseäni, rajata tilan jossa minä olisin kehossani. Suojassa kaikelta, piilossa Artolta joka vaati huomiota, suojassa arjessa joka pakotti toimimaan lasten kanssa vaikka sisus mureni kuin hauras posliini.
Seuraavana aamuna olin kutakuinkin läjännyt itseni ihmisen näköiseksi. Artolle kelpasivat aina helpot selitykset. Olisin vain väsynyt, päätä särki mitä ikinä suolsin, paras oli vedota johonkin miehen tekemään virheeseen, loukkaukseen, Artolle niitä kertyi viikossa enemmän kuin keskiverto aviomiehelle vuodessa. Aina oli jotain jolla nakata miestä jotta tämä siirtyi suojaan välttääkseen syyllisyyden.
Lasten lähdettyä leikkeihinsä Janne tuli, seisoi keskellä olohuonetta ja katsoi kohti. Itkin.
- Poliisin puheilleko tästä on lähdettävä, mies karjaisi.
Nousin ja siirryin lasten huoneeseen, nurkkaan, kuten ahdistettu eläin tekee, pois tuon uhkaavan ihmisen tieltä. Janne seurasi perässäni, jäi ovelle. - Raiskaajako minä olen?
Lasten palatessa sisään palasin olohuoneeseen yritin kasata itseni. – Ole kiltti ja mene, kuiskasin ja katsoin anoen Jannea tekemään sen ainoan mitä tämä voi, menisi pois.
Mies lähti ovet paukkuen, kirjoitin perään kirjeen, sähköpostilla olimme kommunikoineet viikkoja. Kirjoitin mitä tunsin, miten sekaisin olin, ja miten hukassa siksi että luotin mieheen.
Tuon jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Menetin ainoan ihmisen johon luotin täysin. Janne pyysi anteeksi, ymmärsi, otti opikseen, vähitellen välimme palasivat johonkin. Tuon jälkeen läheisyys ei enää ollut puhdasta, Janne yritti todistaa itselleen että olin halunnut seksiä, minä etsin miehestä tietoja että merkitsin tälle muuta kuin himokkaiden unien esikuvaa.
Mikään ei palannut ennalleen, se mikä muuttui, oli että tuon jälkeen Janne käyttäytyi kuten Arto, selitti tuntevansa toisin, kuin teot osoittivat. Joskus tunsin tuskaa miehen katseessa, jonka tämä kielsi, joskus kaipuun sanoissa ja kosketuksissa, mutta Janne kielsi kaiken. Halvensi kaiken himoksi.
Ja mietin oliko kaikki miehen puolelta kuitenkin ollut pelkkää himoa.
Välini Artoon tulehtuivat entisestään. Se mitä Janne oli opettanut, auttoi ymmärtämään, ettei avioliittoni ollut sitä, mitä minulle oli vuosia esitetty. Kummallinen kiero kuva se oli, siitä mitä avioliiton pitäisi olla. Kiero kuva jonka oikeaa kulmausta minä itselläni pidin pystyssä jotta ympärillä olijat luulisivat kaiken olevan kunnossa.
Lopulta sain voimia erota Artosta, muutin lasten kanssa omaan asuntoon. Elämäni tasaantui, silti Jannen katkerat sanat saivat sydämeni kippuraan, viimeiset sanat jotka mies minulle sanoi. – Kaikki ei pyöri sinun ympärilläsi, vaikka sinusta siltä tuntuu.
Ihan kuin minä olisin ollut se joka tuijotti omaa napaansa, etsi omaa hyvää välittämättä toisten tunteista.
Minä elin muista, elin muille, en itselleni ja sen ainoan kerran kun uskalsin ajatella että en halunnut sitä mitä minulle tehtiin, minut leimattiin itsekkääksi.
Janne näytti niin tavalliselta, tukeva, pitkä, tuuheat hiukset, taivaansiniset silmät. Tunsin miten puna kohosi poskilleni kun kohtasin sinisten silmien katseen. Yritin hallita ääneni ja puhella niitä näitä, kuten miehille yleensä. En minä tiennyt miksi reagoin kuin koulutyttö komean opettajan edessä. Ei Jannessa ollut mitään, mihin pitäisi reagoida, paitsi sinisten silmien katse, joka oli intensiivisempi, tutkivampi kuin mikään aiemmin silmiini eksynyt.
Laskeuduin keittiöjakkaralta ja Janne pyysi josko kävisin tapetoimassa heidänkin talonsa, homma näytti minulta luistavan. Kieltäydyin vastaamatta katseeseen. Elämäni oli kummallinen väliin jättöjen hetteikkö, en luvannut kenellekään mitään, koska pelkäsin, etten voisi pitää lupauksiani.
Lapset juoksivat huoneeseen pelastaen minut kiusallisesta tilanteesta. Selittivät jotain ja takoivat Jannea tämän kiusatessa, mies tuli toimeen lasten kanssa, omiensa ja toisten.
Janne lähti, palatakseen myöhemmin. En tiedä laskelmoiko mies vai tapahtuiko kaikki sattumalta. Alkoholi oli sekä itselleni että miehelleni ongelma, joimme liikaa liian usein. Tuona iltana join vähemmän. Arto sammui iltakymmeneltä, lasten nukahdettua. Jäin jatkamaan iltaa Jannen kanssa.
Kuinka monesti olin flirttaillut humalassa, toivonut ovien avautuvan ja painajaisen jossa elin muuttuvan unelmaelämäksi. Aamut olivat pahimpia, sen lisäksi että krapula vaivasi, kärsin häpeästä, elin vailla itsetuntoa ja Arto maksatti kaiken raskaimman mukaan. Olin orja omassa kodissani.
Selvisin seuraavaan viikkoon, työttömänä päiväni täyttyivät kodinhoidosta ja lastenhoidosta. Lasten ollessa kerhossa kuulin kuinka ovi kävi. Inhottava olo humahti ylitseni, mitään en inhonnut enempää kuin yllätysvieraita. En halunnut nähdä ketään, en jutella, enkä hymyillä. En jaksanut enää esittää.
Poimin sanomalehden lattialta ja viikkasin sen huolellisesti ennen kuin nostin katseeni tulijaan. Jannen astuessa olohuoneeseen tunsin ahdistuksen nostavan punan kasvoilleni. Tuhannet ajatukset kiersivät aivoissa, olin suudellut miestä, puhunut outoja, koskettanut, kerjännyt läheisyyttä. Kuvittelin että mies ohittaisi asian kuten ne kymmenet aiemmat joita suutelin.
- Mitä se oli? Janne kysyi jääden keskelle huonetta.
- Mikä? tupisin punaisena täysin tietoisena mitä mies tarkoitti.
- En minä yleensä noin toimi, mies totesi etsien katsettani.
- En minäkään, valehtelin sujuvasti. Ainut mikä ei ollut kuten ennen, oli se että Janne seisoi edessäni selvänä ja halusi selvittää tilanteen.
- Olin humalassa, mutten niin humalassa, Janne totesi.
- Mitä haluat että sanon? mutisin.
- Mitä haluat sanoa?
- Se tuntui hyvältä, virnistin vastaten miehen katseeseen.
- Miksi koet olevasi niin paljon huonompi kuin muut? mies iski sanoilla jalat altani.
Istuin sohvalle ja vedin lehden rintaani vasten suojatakseni itseni. Yritin naurahtaa. – Enhän.
- Kuvittelet olevasi velkaa jotain? Janne jatkoi.
- En kuvittele, olin humalassa, se oli kivaa, mutta tarvitseeko siitä numeroa tehdä?
- En ole koskaan mennyt niin pitkälle kuin menin, Janne kuiskasi pitäen katseensa silmissäni.
- Miten tästä?
- En tiedä, Janne mutisi.
Mies oli hämillään, se että tämä oli tullut selvittämään tilannetta, tietäessään että olin yksin, tuntui huimalta. Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa vuokseni.
Emme aloittaneet suhdetta. Emme tuolloin emmekä myöhemmin, meistä tuli paremmat ystävät, kuin ystävät voivat olla. Mietimme kauan sanaa suhteellemme, mutta päätimme jättää nimeämättä sen mitä välillämme oli. Se oli samaan aikaan pyhää ja kiellettyä, ainut millä armahdimme itsemme, oli, ettemme harrastaneet seksiä. Leikimme ajatuksella muttemme toteuttaneet sitä mitään.
Oli päiviä että Janne soitti kolmesti. Päiviä että riitelimme puhelimessa, riidan jälkeen olin niin voipunut että valuin vasten seinää, ymmärtäessäni ettei mies sanoistani huolimatta siirtynyt sivuun. Työnsin kuinka kovasti tahansa Janne oli ja pysyi lähellä.
Vasta miehen siirtäessä kuvaa elämästäni etäämmäs, näin kuinka surkeassa jamassa olin ollut miehen sattuessa tielleni. Itsekunnioituksestani ei ollut jäljellä mitään. Minusta ei ollut jäljellä mitään. Olin kuori joka eli jonkun elämää, ihmisen joka näytti minulta mutta jonka sisällä ei ollut mitään.
Vähitellen opin luottamaan uudelleen, ihmisiin ja elämään. Koko pitkän matkan tutki itseäni ja sitä mikä avioliitossa teki minulle pahaa. Miksi unissani kaipasin vapautta, kuinka monta matkaa tein laivoilla unissa uuteen rantaan, jännittäviä matkoja, joista herätessä tiesin, etten elänyt sitä elämää jota minut luotiin elämään.
Kasvatettuani luottamusta vähitellen Janne pääsi sisälle elämääni, tuli tuekseni kun etsin itseäni. Mies kuului arkeeni ja juhlaani, seisoi takana ja auttoi rakentamaan minuuttani.
Kerran flirtin karatessa käsistä mies ahdisti nurkkaan. Pidin kyllä suutelemisesta, mutta se miten innokkaasti Janne kaiken jälkeen pyrki housuihini, hämmensi. Aina ennen sain miehen perääntymään järjellä. Tällä kertaa Janne oli kuuro ja sokea. Peräännyin työpöytää pitkin miehen käsien alta, yritin etsiä tämän katsetta, saada miestä ymmärtämään etten halunnut tätä mitään.
Janne perääntyi mutta vain hetkeksi, toinen yritys, entistä päättäväisempi, istuin pesukoneen päällä ja tunsin kuinka poistuin kehostani, kuten sadat kerrat ennen tullessani käytetyksi, ilman että mies edes huomasi minun kadonneen.
Jälkeenpäin tipauttelin vaatteet harkitun rauhallisesti jalkoihini. Pyysin Jannen suihkuun ja katsoin miestä silmiin. Näin sen mitä en halunnut, Janne ei nähnyt minua, mies näki vain vartaloni, ei edes halunnut katsoa minua ihmistä vartalon sisällä. Janne ei uskaltanut suihkuun, pestessäni itseäni nauroin ja itkin, käyttää voi ja uskaltaa, naida ilman vastuuta, mutta suihkuun ei uskalla tulla.
Vasta soittaessani ystävälle tuntia myöhemmin ymmärsin kuinka paljon Jannen käytös loukkasi, en minä ollut myöntynyt seksiin, en luvannut, yritin pyristellä vastaan. Vasta kun ystäväni sanoi, ettei vastuu ollut minun, itkin. Hoin antaneeni luvan, ystävä kysyi enkö juuri selittänyt kieltäneeni. Sanoilla kyllä kielsin, mutta vartaloni ei kieltänyt riittävästi koska mies sai tahtomansa.
Kahden tunnin puhumisen jälkeen ymmärsin, etten missään vaiheessa ollut antanut lupaa, ymmärsin Jannen käyttäneen hyväkseen sekavaa oloani, kaikkea sitä tietoa minkä mies oli käydessään luonani kerännyt.
Itkin, yritin kasata itseäni, rajata tilan jossa minä olisin kehossani. Suojassa kaikelta, piilossa Artolta joka vaati huomiota, suojassa arjessa joka pakotti toimimaan lasten kanssa vaikka sisus mureni kuin hauras posliini.
Seuraavana aamuna olin kutakuinkin läjännyt itseni ihmisen näköiseksi. Artolle kelpasivat aina helpot selitykset. Olisin vain väsynyt, päätä särki mitä ikinä suolsin, paras oli vedota johonkin miehen tekemään virheeseen, loukkaukseen, Artolle niitä kertyi viikossa enemmän kuin keskiverto aviomiehelle vuodessa. Aina oli jotain jolla nakata miestä jotta tämä siirtyi suojaan välttääkseen syyllisyyden.
Lasten lähdettyä leikkeihinsä Janne tuli, seisoi keskellä olohuonetta ja katsoi kohti. Itkin.
- Poliisin puheilleko tästä on lähdettävä, mies karjaisi.
Nousin ja siirryin lasten huoneeseen, nurkkaan, kuten ahdistettu eläin tekee, pois tuon uhkaavan ihmisen tieltä. Janne seurasi perässäni, jäi ovelle. - Raiskaajako minä olen?
Lasten palatessa sisään palasin olohuoneeseen yritin kasata itseni. – Ole kiltti ja mene, kuiskasin ja katsoin anoen Jannea tekemään sen ainoan mitä tämä voi, menisi pois.
Mies lähti ovet paukkuen, kirjoitin perään kirjeen, sähköpostilla olimme kommunikoineet viikkoja. Kirjoitin mitä tunsin, miten sekaisin olin, ja miten hukassa siksi että luotin mieheen.
Tuon jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Menetin ainoan ihmisen johon luotin täysin. Janne pyysi anteeksi, ymmärsi, otti opikseen, vähitellen välimme palasivat johonkin. Tuon jälkeen läheisyys ei enää ollut puhdasta, Janne yritti todistaa itselleen että olin halunnut seksiä, minä etsin miehestä tietoja että merkitsin tälle muuta kuin himokkaiden unien esikuvaa.
Mikään ei palannut ennalleen, se mikä muuttui, oli että tuon jälkeen Janne käyttäytyi kuten Arto, selitti tuntevansa toisin, kuin teot osoittivat. Joskus tunsin tuskaa miehen katseessa, jonka tämä kielsi, joskus kaipuun sanoissa ja kosketuksissa, mutta Janne kielsi kaiken. Halvensi kaiken himoksi.
Ja mietin oliko kaikki miehen puolelta kuitenkin ollut pelkkää himoa.
Välini Artoon tulehtuivat entisestään. Se mitä Janne oli opettanut, auttoi ymmärtämään, ettei avioliittoni ollut sitä, mitä minulle oli vuosia esitetty. Kummallinen kiero kuva se oli, siitä mitä avioliiton pitäisi olla. Kiero kuva jonka oikeaa kulmausta minä itselläni pidin pystyssä jotta ympärillä olijat luulisivat kaiken olevan kunnossa.
Lopulta sain voimia erota Artosta, muutin lasten kanssa omaan asuntoon. Elämäni tasaantui, silti Jannen katkerat sanat saivat sydämeni kippuraan, viimeiset sanat jotka mies minulle sanoi. – Kaikki ei pyöri sinun ympärilläsi, vaikka sinusta siltä tuntuu.
Ihan kuin minä olisin ollut se joka tuijotti omaa napaansa, etsi omaa hyvää välittämättä toisten tunteista.
Minä elin muista, elin muille, en itselleni ja sen ainoan kerran kun uskalsin ajatella että en halunnut sitä mitä minulle tehtiin, minut leimattiin itsekkääksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikka pöö, jos ei muuta..
nimimerkistäsi huolimatta jäi sellainen olo, että tämä on päiväkirja tai puhdistautumistarina.
Ihan hyvin kuvaat, ihmiset ovat verta ja lihaa. En osaa sanoa mikä tässä mättää, mutta oli tämä jotenkin raskasta lukea. Toivoin että tarina päättyisi jo, ei tullut "tätä lisää" -oloa.
Kuvaus on hyvää, mutta kamalan arkirealistista. Jotain potkua pitäisi saada... Edes pilkahdus valoa tai huumoria kenties?
hieman pitkävirkkeistä. Vähennä adjektiiveja ja lisää verbejä, siis toimintaa, ja enemmän seksiä kehiin, eli selkeää yhdyntäkuvausta, naisen silmin, sillä siinä touhussa ja tuossa tilanteessa mietteet laukkaavat samalla kun tuntee kielletyn hedelmän pelkoa sekä ristiriitaisesti jännittävää nautintoa. Toivoo oikea vanhapiika.
tekstiä,eikö valoa ollenkaan
Jos olisin halunnut kirjoittaa romanttisen tarinan, olisin laittanut onnellisen lopun, mutta kyse on sosiaalidraamasta nykysuomessa, jonka vuoksi pidin lopun hiukan avoimena ja ehkä kolkkonakin.
Itse pidän siitä miten nainen kuitenkin lopulta erosi, ilman uuden miehen tukea...
Tämä on kasvutarina, voisin toisaalta kokeilla miltä tämä näyttäisi oikein romanttisena pläjäyksenä ;) Odottakaahan hetki, laitan uuden version tähän heti kohta...