Oletteko palanneet yhteen ja miten asiat ovat lähteneet rullaamaan? Eikö avioero kuitenkin harkinta-ajan aikana anna mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ja kumppanina.
Paluu yhteen
onko mahdollista
21
5758
Vastaukset
- ninja*
mieleenkään palata yhteen. 6 kk harkinta-aikakin on liian pitkä, kun ero on ollut harkinnassa vuosia....
Naapurimme tiesi kertoa, että palasivat yhteen 5 vuoden eron jälkeen. Ja erosivat nyt taas, kahden vuoden jälkeen 5 v erosta. Aivan samoista syistä.
Yksi tuttavapariskunta kyllä palasi yhteen, meni uudelleen naimisiinkin. Kunnes erosivat siksi aikaa, että avioero astui voimaan. Ja muuttivat taas sen jälkeen yhteen. Eipäs juupas. Nyt ovat elelleet avoliitossa jo reilut 10 vuotta... Taitavat olla yhdessä vain siksi, etteivät läheiset enää kestäisi kolmatta eroa... Pitäisi sentään edes vaihtaa kumppania, eihän tuollaista enää kukaan tosissaan ottaisi :). - palaisinkoskavaan......
Haluaisin kuulla myös kokemuksia.....puoli vuotta tuntuu jo helvetiltä ,loppuelämä erillään mahdottomalta....
Tutkiskeltu on...- uhkailuja kaksi kertaa..
sitten ensimmmäisellä harkinta-ajalla paluu yhteen ja kahden vuoden kuluttua toinen ero päälle,joka astui voimaan kaksi vuotta sitten, aina erot samoista syistä. Nyt hyvä näin,erottuna. Lasten vuoksi näemme usein,mutta parempi näin. Ei meistä tule enää mitään...
- Myrskyluodon M
uhkailuja kaksi kertaa.. kirjoitti:
sitten ensimmmäisellä harkinta-ajalla paluu yhteen ja kahden vuoden kuluttua toinen ero päälle,joka astui voimaan kaksi vuotta sitten, aina erot samoista syistä. Nyt hyvä näin,erottuna. Lasten vuoksi näemme usein,mutta parempi näin. Ei meistä tule enää mitään...
Meillä ollut kolmatta vuotta on-off suhde eli asutaan/eletään yhdessä, ei asuta ja sitä rataa kunnes tein lopullisen päätöksen ettei paluuta ole, miksi siis tämä on-off?
En tiedä, ehkä osittain tottumuksesta, osittain ehkä pelotti suuri elämänmuutos ( olemme yli 60 vee) kumpikin, minä en koskaan ole asunut yksin vaan suoraan lapsuudenkodistani " miehelään".
x puoliso aina todistelemassa kuinka HYVIN meillä sentään on asiat, ei, eihän ne ole hyvin hän ei vain kestä totuutta että EI ole hyvin, ei samperi vieköön ole ollut hyvin yli 15 vuoteen!
Ajatus yksinäisestä vanhuudesta - pelottaahan se, mutta jos muuten kaikki on kunnossa, eiköhän sitä pärjää.
Jokainen tietää - varsinkin meidän ikäiset että mitään uutta, ihanaa elämää ei tule, päivästä päivään vain on selvittävä, emme tule kumpikaan sen kauniimmiksi - komeimmiksi, ehkä laihdumme hieman jos se lohduttaa ja uudet suhteet?
Minä en ainakaan kärsi juuri nyt edes ajatella sellaista.
Ja sitäpaitsi; kun ihminen on yli 60, niin mistä sitä voisi löytää " uuden " kumppanin?
Kunnon ihmiset ovat varattuja, tai siis ulospäin kunnon ihmiset, mitä höttöä jokaisen avioliitto on, sen tietää vain ao ihminen itse.
Emme kumpikaan käy koskaan ravintoloissa, emme harrasta mitään hienoa tai kallista.
Minun parasta elämässä juuri nyt ovat lapsenlapset, heihin pidän yhteyttä, ja toivon että he myös isompina muistavat minua joskus,
en ripustaudu heihinkään vaan olen olemassa kun/jos tarvitsevat.
Mutta ajatus siitä, että vielä kerran muuttaisi yhteen - ei, ei siitä ei ikinä tule enää mitään.
Pari, kolme viikkoa voisi mennä ns hyvin, tajuan että vaikka en aina niin järin onnellinen ole nyt omassa kodissani - en sitä ollut myöskään hänen kanssaan.
Ja niille jotka surkuttelevat, kuinka saattaa jättää niin HYVÄÄ miestä, kerron, että monet ovat kilttejä myös perheen kissalle, mutta se hyvyys - mitä se tarkoittaa?
Että ei mennen tullen läimi toista lattiaan tai ettei konttaa kotiin tai ettei juokse vieraissa?
Entä se kaikki henkinen väkivalta, jatkuva vuosien kestänyttä vähättelyä - sekä kahden kesken että sivullisten kuullen.
Minä en hänen mielestään ollut mitään, en osannut mitään jne.
Sairastin mm aivoinfarktin vuosi sitten, sen jälkeen kävelyni muuttui hitaaksi - no, hän sitten katsoi asiakseen joka käänteessä todistella kuinka " huonosti ja hitaasti" liikun, totta, mutta minkäs minä sille voin?
Kun joskus näemme jossain ( asumme pienellä paikkakunnalla) näen miten hän oikein oikaisee ryhtinsä ja lähtee kiitämään tuhatta ja sataa näyttääkseen MINULLE miten hyväkuntoinen HÄN on.
Surullista.
Olen tietysti iloinen, että hän voi minua paremmin, onhan hän myös lastenlastemme isoisä.
Ei kukaan voi tietää sitä suunnatonta tyhjyyttä mitä avioliitossa oli; ei mitään yhteistä, pari, kolme sanaa vaihdettiin mahdollisesti päivän mittaan.
Toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että kumpikin saamme elää lopun elämämme sovussa - ainakin itsemme kanssa. - Olenpas ällistynyt
Myrskyluodon M kirjoitti:
Meillä ollut kolmatta vuotta on-off suhde eli asutaan/eletään yhdessä, ei asuta ja sitä rataa kunnes tein lopullisen päätöksen ettei paluuta ole, miksi siis tämä on-off?
En tiedä, ehkä osittain tottumuksesta, osittain ehkä pelotti suuri elämänmuutos ( olemme yli 60 vee) kumpikin, minä en koskaan ole asunut yksin vaan suoraan lapsuudenkodistani " miehelään".
x puoliso aina todistelemassa kuinka HYVIN meillä sentään on asiat, ei, eihän ne ole hyvin hän ei vain kestä totuutta että EI ole hyvin, ei samperi vieköön ole ollut hyvin yli 15 vuoteen!
Ajatus yksinäisestä vanhuudesta - pelottaahan se, mutta jos muuten kaikki on kunnossa, eiköhän sitä pärjää.
Jokainen tietää - varsinkin meidän ikäiset että mitään uutta, ihanaa elämää ei tule, päivästä päivään vain on selvittävä, emme tule kumpikaan sen kauniimmiksi - komeimmiksi, ehkä laihdumme hieman jos se lohduttaa ja uudet suhteet?
Minä en ainakaan kärsi juuri nyt edes ajatella sellaista.
Ja sitäpaitsi; kun ihminen on yli 60, niin mistä sitä voisi löytää " uuden " kumppanin?
Kunnon ihmiset ovat varattuja, tai siis ulospäin kunnon ihmiset, mitä höttöä jokaisen avioliitto on, sen tietää vain ao ihminen itse.
Emme kumpikaan käy koskaan ravintoloissa, emme harrasta mitään hienoa tai kallista.
Minun parasta elämässä juuri nyt ovat lapsenlapset, heihin pidän yhteyttä, ja toivon että he myös isompina muistavat minua joskus,
en ripustaudu heihinkään vaan olen olemassa kun/jos tarvitsevat.
Mutta ajatus siitä, että vielä kerran muuttaisi yhteen - ei, ei siitä ei ikinä tule enää mitään.
Pari, kolme viikkoa voisi mennä ns hyvin, tajuan että vaikka en aina niin järin onnellinen ole nyt omassa kodissani - en sitä ollut myöskään hänen kanssaan.
Ja niille jotka surkuttelevat, kuinka saattaa jättää niin HYVÄÄ miestä, kerron, että monet ovat kilttejä myös perheen kissalle, mutta se hyvyys - mitä se tarkoittaa?
Että ei mennen tullen läimi toista lattiaan tai ettei konttaa kotiin tai ettei juokse vieraissa?
Entä se kaikki henkinen väkivalta, jatkuva vuosien kestänyttä vähättelyä - sekä kahden kesken että sivullisten kuullen.
Minä en hänen mielestään ollut mitään, en osannut mitään jne.
Sairastin mm aivoinfarktin vuosi sitten, sen jälkeen kävelyni muuttui hitaaksi - no, hän sitten katsoi asiakseen joka käänteessä todistella kuinka " huonosti ja hitaasti" liikun, totta, mutta minkäs minä sille voin?
Kun joskus näemme jossain ( asumme pienellä paikkakunnalla) näen miten hän oikein oikaisee ryhtinsä ja lähtee kiitämään tuhatta ja sataa näyttääkseen MINULLE miten hyväkuntoinen HÄN on.
Surullista.
Olen tietysti iloinen, että hän voi minua paremmin, onhan hän myös lastenlastemme isoisä.
Ei kukaan voi tietää sitä suunnatonta tyhjyyttä mitä avioliitossa oli; ei mitään yhteistä, pari, kolme sanaa vaihdettiin mahdollisesti päivän mittaan.
Toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että kumpikin saamme elää lopun elämämme sovussa - ainakin itsemme kanssa.Aivan uskomatonta: mies pilkkasi vaimoaan jolla on ollut aivoinfarkti - ja vaimo vielä jaksaa puolustella pässiä!
Ei kait aivoinfarkti ole kenenkään syy ja siihen voi sairastua kuka vain.
Jos vaimo infarktin jälkeen käveli hitaammin, olisi kuvitellut että pitkän liiton jälkeen mieheltä olisi löytynyt hippusenkaan empatiaa?
No, ei löytynyt.
Toivotaan nyt, ettei tämä omahyväinen äijänretale itse sairastu mihinkään! - Jekkus
Olenpas ällistynyt kirjoitti:
Aivan uskomatonta: mies pilkkasi vaimoaan jolla on ollut aivoinfarkti - ja vaimo vielä jaksaa puolustella pässiä!
Ei kait aivoinfarkti ole kenenkään syy ja siihen voi sairastua kuka vain.
Jos vaimo infarktin jälkeen käveli hitaammin, olisi kuvitellut että pitkän liiton jälkeen mieheltä olisi löytynyt hippusenkaan empatiaa?
No, ei löytynyt.
Toivotaan nyt, ettei tämä omahyväinen äijänretale itse sairastu mihinkään!Joo, uskomantonta mihin naista voidaan kyykyttää!
- annikki *
Jekkus kirjoitti:
Joo, uskomantonta mihin naista voidaan kyykyttää!
Nainen yli 60 v, sairastanut vakavan asian, mies vähättelee, kiusaa kun TOINEN KÄVELEE HITAASTI. Voi ei, tekisi mieli sanoa,,,mutta sanon vain tälle naiselle:
hyvä sinä, pärjäät, näet vielä paljon ja koet paljon.
Älä murehdi tunnevammaista x miestä! - mary 63
Myrskyluodon M kirjoitti:
Meillä ollut kolmatta vuotta on-off suhde eli asutaan/eletään yhdessä, ei asuta ja sitä rataa kunnes tein lopullisen päätöksen ettei paluuta ole, miksi siis tämä on-off?
En tiedä, ehkä osittain tottumuksesta, osittain ehkä pelotti suuri elämänmuutos ( olemme yli 60 vee) kumpikin, minä en koskaan ole asunut yksin vaan suoraan lapsuudenkodistani " miehelään".
x puoliso aina todistelemassa kuinka HYVIN meillä sentään on asiat, ei, eihän ne ole hyvin hän ei vain kestä totuutta että EI ole hyvin, ei samperi vieköön ole ollut hyvin yli 15 vuoteen!
Ajatus yksinäisestä vanhuudesta - pelottaahan se, mutta jos muuten kaikki on kunnossa, eiköhän sitä pärjää.
Jokainen tietää - varsinkin meidän ikäiset että mitään uutta, ihanaa elämää ei tule, päivästä päivään vain on selvittävä, emme tule kumpikaan sen kauniimmiksi - komeimmiksi, ehkä laihdumme hieman jos se lohduttaa ja uudet suhteet?
Minä en ainakaan kärsi juuri nyt edes ajatella sellaista.
Ja sitäpaitsi; kun ihminen on yli 60, niin mistä sitä voisi löytää " uuden " kumppanin?
Kunnon ihmiset ovat varattuja, tai siis ulospäin kunnon ihmiset, mitä höttöä jokaisen avioliitto on, sen tietää vain ao ihminen itse.
Emme kumpikaan käy koskaan ravintoloissa, emme harrasta mitään hienoa tai kallista.
Minun parasta elämässä juuri nyt ovat lapsenlapset, heihin pidän yhteyttä, ja toivon että he myös isompina muistavat minua joskus,
en ripustaudu heihinkään vaan olen olemassa kun/jos tarvitsevat.
Mutta ajatus siitä, että vielä kerran muuttaisi yhteen - ei, ei siitä ei ikinä tule enää mitään.
Pari, kolme viikkoa voisi mennä ns hyvin, tajuan että vaikka en aina niin järin onnellinen ole nyt omassa kodissani - en sitä ollut myöskään hänen kanssaan.
Ja niille jotka surkuttelevat, kuinka saattaa jättää niin HYVÄÄ miestä, kerron, että monet ovat kilttejä myös perheen kissalle, mutta se hyvyys - mitä se tarkoittaa?
Että ei mennen tullen läimi toista lattiaan tai ettei konttaa kotiin tai ettei juokse vieraissa?
Entä se kaikki henkinen väkivalta, jatkuva vuosien kestänyttä vähättelyä - sekä kahden kesken että sivullisten kuullen.
Minä en hänen mielestään ollut mitään, en osannut mitään jne.
Sairastin mm aivoinfarktin vuosi sitten, sen jälkeen kävelyni muuttui hitaaksi - no, hän sitten katsoi asiakseen joka käänteessä todistella kuinka " huonosti ja hitaasti" liikun, totta, mutta minkäs minä sille voin?
Kun joskus näemme jossain ( asumme pienellä paikkakunnalla) näen miten hän oikein oikaisee ryhtinsä ja lähtee kiitämään tuhatta ja sataa näyttääkseen MINULLE miten hyväkuntoinen HÄN on.
Surullista.
Olen tietysti iloinen, että hän voi minua paremmin, onhan hän myös lastenlastemme isoisä.
Ei kukaan voi tietää sitä suunnatonta tyhjyyttä mitä avioliitossa oli; ei mitään yhteistä, pari, kolme sanaa vaihdettiin mahdollisesti päivän mittaan.
Toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että kumpikin saamme elää lopun elämämme sovussa - ainakin itsemme kanssa.elämässä on pakko mennä eteenpäin,jäin myös yksin kolmen lapsen kanssa,ero astui voimaan mutta omaisuus jakamatta. ex syyttää kaikesta minua,itse petti minua toista vuotta. valhetta vaan koko elämä..eiköhän me sisukkaat eukot pärjätä,olen 45 ja odotan vielä elämältä onnea ja rakkautta,joskus.lapset on voimavaramme.
- kamalaa...
Myrskyluodon M kirjoitti:
Meillä ollut kolmatta vuotta on-off suhde eli asutaan/eletään yhdessä, ei asuta ja sitä rataa kunnes tein lopullisen päätöksen ettei paluuta ole, miksi siis tämä on-off?
En tiedä, ehkä osittain tottumuksesta, osittain ehkä pelotti suuri elämänmuutos ( olemme yli 60 vee) kumpikin, minä en koskaan ole asunut yksin vaan suoraan lapsuudenkodistani " miehelään".
x puoliso aina todistelemassa kuinka HYVIN meillä sentään on asiat, ei, eihän ne ole hyvin hän ei vain kestä totuutta että EI ole hyvin, ei samperi vieköön ole ollut hyvin yli 15 vuoteen!
Ajatus yksinäisestä vanhuudesta - pelottaahan se, mutta jos muuten kaikki on kunnossa, eiköhän sitä pärjää.
Jokainen tietää - varsinkin meidän ikäiset että mitään uutta, ihanaa elämää ei tule, päivästä päivään vain on selvittävä, emme tule kumpikaan sen kauniimmiksi - komeimmiksi, ehkä laihdumme hieman jos se lohduttaa ja uudet suhteet?
Minä en ainakaan kärsi juuri nyt edes ajatella sellaista.
Ja sitäpaitsi; kun ihminen on yli 60, niin mistä sitä voisi löytää " uuden " kumppanin?
Kunnon ihmiset ovat varattuja, tai siis ulospäin kunnon ihmiset, mitä höttöä jokaisen avioliitto on, sen tietää vain ao ihminen itse.
Emme kumpikaan käy koskaan ravintoloissa, emme harrasta mitään hienoa tai kallista.
Minun parasta elämässä juuri nyt ovat lapsenlapset, heihin pidän yhteyttä, ja toivon että he myös isompina muistavat minua joskus,
en ripustaudu heihinkään vaan olen olemassa kun/jos tarvitsevat.
Mutta ajatus siitä, että vielä kerran muuttaisi yhteen - ei, ei siitä ei ikinä tule enää mitään.
Pari, kolme viikkoa voisi mennä ns hyvin, tajuan että vaikka en aina niin järin onnellinen ole nyt omassa kodissani - en sitä ollut myöskään hänen kanssaan.
Ja niille jotka surkuttelevat, kuinka saattaa jättää niin HYVÄÄ miestä, kerron, että monet ovat kilttejä myös perheen kissalle, mutta se hyvyys - mitä se tarkoittaa?
Että ei mennen tullen läimi toista lattiaan tai ettei konttaa kotiin tai ettei juokse vieraissa?
Entä se kaikki henkinen väkivalta, jatkuva vuosien kestänyttä vähättelyä - sekä kahden kesken että sivullisten kuullen.
Minä en hänen mielestään ollut mitään, en osannut mitään jne.
Sairastin mm aivoinfarktin vuosi sitten, sen jälkeen kävelyni muuttui hitaaksi - no, hän sitten katsoi asiakseen joka käänteessä todistella kuinka " huonosti ja hitaasti" liikun, totta, mutta minkäs minä sille voin?
Kun joskus näemme jossain ( asumme pienellä paikkakunnalla) näen miten hän oikein oikaisee ryhtinsä ja lähtee kiitämään tuhatta ja sataa näyttääkseen MINULLE miten hyväkuntoinen HÄN on.
Surullista.
Olen tietysti iloinen, että hän voi minua paremmin, onhan hän myös lastenlastemme isoisä.
Ei kukaan voi tietää sitä suunnatonta tyhjyyttä mitä avioliitossa oli; ei mitään yhteistä, pari, kolme sanaa vaihdettiin mahdollisesti päivän mittaan.
Toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että kumpikin saamme elää lopun elämämme sovussa - ainakin itsemme kanssa.tai ainakin minulla. Sairastuin muutaman vuoden avioliittovuoden jälkeen syöpään,jonka aikana mies petti minua,kun olin sairaalassa,hoidoissa tms. Jäi kiinni silloin salasuhteesta,ja aneli takaisin kun olin sairas ja hän oli hyvin pahoillaan että oli sairauden aikana tehnyt minulle tuommoista. No paranunuin mutta kun ensimmäistä lastamme odotin niin mies jäi taas salasuhteesta kiinni,silloin olinkin paska akka ja sain tämän uuden vaimonkin kimppuuni. Itkin yhteistä lasta odottaessamme ja mies vain vittuili minulle uusikon kanssa. Eli sairauteni vuoksi säälistä pyysi anteeksi ja halusi jatkaa avioliittoa,yhteinen lapsemme kaiken sen jälkeen ei ollut hyvä syy jatkaa avioliittoa vaan musertaa minut ja syntymätön lapsemme....onneksi ne ajat on ohi,elän lapsemme kanssa normaalia elämää,isä ei ole halunnut nähdä lastaan.
- MM myrskyluodon
mary 63 kirjoitti:
elämässä on pakko mennä eteenpäin,jäin myös yksin kolmen lapsen kanssa,ero astui voimaan mutta omaisuus jakamatta. ex syyttää kaikesta minua,itse petti minua toista vuotta. valhetta vaan koko elämä..eiköhän me sisukkaat eukot pärjätä,olen 45 ja odotan vielä elämältä onnea ja rakkautta,joskus.lapset on voimavaramme.
Ihanaa lukea tekstisi mary 63 - ja onhan se niin kuten kirjoitit; me akathan pärjäämme eli etteenpäin sano mummeli lumihangessa.
Voimia sinulle ja meille kaikille akoille. - sulle kuitenkin..
Myrskyluodon M kirjoitti:
Meillä ollut kolmatta vuotta on-off suhde eli asutaan/eletään yhdessä, ei asuta ja sitä rataa kunnes tein lopullisen päätöksen ettei paluuta ole, miksi siis tämä on-off?
En tiedä, ehkä osittain tottumuksesta, osittain ehkä pelotti suuri elämänmuutos ( olemme yli 60 vee) kumpikin, minä en koskaan ole asunut yksin vaan suoraan lapsuudenkodistani " miehelään".
x puoliso aina todistelemassa kuinka HYVIN meillä sentään on asiat, ei, eihän ne ole hyvin hän ei vain kestä totuutta että EI ole hyvin, ei samperi vieköön ole ollut hyvin yli 15 vuoteen!
Ajatus yksinäisestä vanhuudesta - pelottaahan se, mutta jos muuten kaikki on kunnossa, eiköhän sitä pärjää.
Jokainen tietää - varsinkin meidän ikäiset että mitään uutta, ihanaa elämää ei tule, päivästä päivään vain on selvittävä, emme tule kumpikaan sen kauniimmiksi - komeimmiksi, ehkä laihdumme hieman jos se lohduttaa ja uudet suhteet?
Minä en ainakaan kärsi juuri nyt edes ajatella sellaista.
Ja sitäpaitsi; kun ihminen on yli 60, niin mistä sitä voisi löytää " uuden " kumppanin?
Kunnon ihmiset ovat varattuja, tai siis ulospäin kunnon ihmiset, mitä höttöä jokaisen avioliitto on, sen tietää vain ao ihminen itse.
Emme kumpikaan käy koskaan ravintoloissa, emme harrasta mitään hienoa tai kallista.
Minun parasta elämässä juuri nyt ovat lapsenlapset, heihin pidän yhteyttä, ja toivon että he myös isompina muistavat minua joskus,
en ripustaudu heihinkään vaan olen olemassa kun/jos tarvitsevat.
Mutta ajatus siitä, että vielä kerran muuttaisi yhteen - ei, ei siitä ei ikinä tule enää mitään.
Pari, kolme viikkoa voisi mennä ns hyvin, tajuan että vaikka en aina niin järin onnellinen ole nyt omassa kodissani - en sitä ollut myöskään hänen kanssaan.
Ja niille jotka surkuttelevat, kuinka saattaa jättää niin HYVÄÄ miestä, kerron, että monet ovat kilttejä myös perheen kissalle, mutta se hyvyys - mitä se tarkoittaa?
Että ei mennen tullen läimi toista lattiaan tai ettei konttaa kotiin tai ettei juokse vieraissa?
Entä se kaikki henkinen väkivalta, jatkuva vuosien kestänyttä vähättelyä - sekä kahden kesken että sivullisten kuullen.
Minä en hänen mielestään ollut mitään, en osannut mitään jne.
Sairastin mm aivoinfarktin vuosi sitten, sen jälkeen kävelyni muuttui hitaaksi - no, hän sitten katsoi asiakseen joka käänteessä todistella kuinka " huonosti ja hitaasti" liikun, totta, mutta minkäs minä sille voin?
Kun joskus näemme jossain ( asumme pienellä paikkakunnalla) näen miten hän oikein oikaisee ryhtinsä ja lähtee kiitämään tuhatta ja sataa näyttääkseen MINULLE miten hyväkuntoinen HÄN on.
Surullista.
Olen tietysti iloinen, että hän voi minua paremmin, onhan hän myös lastenlastemme isoisä.
Ei kukaan voi tietää sitä suunnatonta tyhjyyttä mitä avioliitossa oli; ei mitään yhteistä, pari, kolme sanaa vaihdettiin mahdollisesti päivän mittaan.
Toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että kumpikin saamme elää lopun elämämme sovussa - ainakin itsemme kanssa.sä kuitenkin olet toiminut sen mukaan, mikä itsestäsi on tuntunut pienimmältä mahdolliselta pahalta.
Yhteenpaluun tiimoilta nämä jutut varmaan alkoivat, ja kuten sä sanoit, se on mahdotonta. Mä lisään vielä että myös tarpeetonta. Jos on parikymmentä vuotta ollut yhdessä, se on jo riittävän hyvin. Lapset on saatu maailmalle, homma hoidettu siltä osin. Jos paljas totuus on, ettei enää ole mitään yhteistä, ei irti päästäminen ole liian vaikeaa. Erot on nykypäivää,vaikkei suinkaan toivottavia, tai jotain kadehtittavaa. Ihmiset on huomanneet, ettei kaikkea ole pakko sietää loputtomiin. Parempi yksin kuin huonossa seurassa. Mä en ainakaan kestäisi ajatusta, että mun mieheni olisi mun kanssani vain ja ainoastaan, koska tuli joskus luvattua.
Mitään ruusutarhoja ei enää tule rakentaneeksi edes omaan päähän, saati että niitä jolta kulta odottaisi. Riittää kun on levollien olo, pieni lämmin pesä, jossa kukaan ei tölvi eikä mulkoile, vähättele.. Ei sinne ihan herkästi ketään halua päästääkään. Tyhjän saa pyytämättäkin. Nyt kun tyhjän pyytämisestä on päässyt, ei siitä kukaan enää tule rokottamaankaan. Läheisyyttä, kumppanuutta ei tarvitse enää odottaa saavansa, kun jo tietää, ettei sitä saa. Yksin itse voit olla itsellesi niin hyvä kuin pystyt, kukaan ei tule vetelemään sinua pitkin korvia siitä, että saat ja haluat olla sellainen kuin sinusta elämän myötä on tullut.
Rauhaa ja voimaa meille ikääntyneille eronneille naisille. - ** sama ap
sulle kuitenkin.. kirjoitti:
sä kuitenkin olet toiminut sen mukaan, mikä itsestäsi on tuntunut pienimmältä mahdolliselta pahalta.
Yhteenpaluun tiimoilta nämä jutut varmaan alkoivat, ja kuten sä sanoit, se on mahdotonta. Mä lisään vielä että myös tarpeetonta. Jos on parikymmentä vuotta ollut yhdessä, se on jo riittävän hyvin. Lapset on saatu maailmalle, homma hoidettu siltä osin. Jos paljas totuus on, ettei enää ole mitään yhteistä, ei irti päästäminen ole liian vaikeaa. Erot on nykypäivää,vaikkei suinkaan toivottavia, tai jotain kadehtittavaa. Ihmiset on huomanneet, ettei kaikkea ole pakko sietää loputtomiin. Parempi yksin kuin huonossa seurassa. Mä en ainakaan kestäisi ajatusta, että mun mieheni olisi mun kanssani vain ja ainoastaan, koska tuli joskus luvattua.
Mitään ruusutarhoja ei enää tule rakentaneeksi edes omaan päähän, saati että niitä jolta kulta odottaisi. Riittää kun on levollien olo, pieni lämmin pesä, jossa kukaan ei tölvi eikä mulkoile, vähättele.. Ei sinne ihan herkästi ketään halua päästääkään. Tyhjän saa pyytämättäkin. Nyt kun tyhjän pyytämisestä on päässyt, ei siitä kukaan enää tule rokottamaankaan. Läheisyyttä, kumppanuutta ei tarvitse enää odottaa saavansa, kun jo tietää, ettei sitä saa. Yksin itse voit olla itsellesi niin hyvä kuin pystyt, kukaan ei tule vetelemään sinua pitkin korvia siitä, että saat ja haluat olla sellainen kuin sinusta elämän myötä on tullut.
Rauhaa ja voimaa meille ikääntyneille eronneille naisille.Hyvä kirjoitus.
Totuushan on se, että monet - hyvin, hyvin monet ovat onnettomia liitoissaan mutta eivät silti eroa - miksi?
Omaisuus - aikuiset lapset - ystävät tutut suku ja kylänmiehet että mitä nekin ajattelee?
Minä ajattelin, että tämä on minun ainoa elämäni, ei ole mikään harjoituskappale jonka saa sitten uutena käyttöönsä kun muka - ehkä - on oppinut elämään.
Pitkän liiton jälkeen en tunne vihaa en katkeruutta entistä puolisoa kohtaan - omalla tavallaan hänkin varmasti kärsi - mutta on sitä sorttia että kun kerran on naimisiin mennyt niin..
olemme ihan hyviä kavereita , jos niin voi iäkkäimistä sanoa, näemme toisiamme lastemme luona, olen ollut vanhassakin kodissa, mutta se ei tunnu hyvältä - repii kaiken joka kerta auki.
Hän ei näe siinä mitään ihmeellistä että olisin vaikka päätoimisesti hänen luonaan kun me kertakaikkisen selvästi olemme kaiken sopineet eli omaisuus jaettu, minulle hommattu oma koti jne.
Minä en vain näe mitään mieltä siinä, että olisimme yhdessä sen enempää kuin täytyy.
Miksi olisimme??
Hän oli aikoinaan niin pollea, niin pollea että hänhän tekee mitä haluaa, menee mihin haluaa jne.
Eikä kuitenkaan mennyt mihinkään, kunhan uhosi.
Kyllä ihmisen elämä voi olla kummallista:
miksi sen näin täytyy mennä - kuten kirjoitin - tämä on se ainoa elämä..
uutta mahdollisuutta kukaan meistä ei saa.
Voimia meille ikääntyville eronneille naisille - ja:
kuten kirjoitit:
levollinen olo - oma pieni pesä - mitä sitä muuta tarvitsee?
- cabe
Sulla on kaunis ajatus siitä että se vois toimia.Mitenkään suhteen pituuteen tai sen lyhyteen tartumatta on kuitenkin selvää se että vaikka kuinka tsiigaat peiliin niin sieltä se sama " mikkihiiri" näkyy eikä se muuta sitä tosiasiaa.
Koita säilyttää ystävyys,vaikka se on vaikeaa Because se on ainoa mitä jäljelle jää.P.S sitä ei kannata väheksyä. - kyllä,
harkinta-aika ei sinänsä velvoita eroamaan, vaan sen aikana on mahdollisuus harkita, pystyykö elämään pariskuntana vai erotako. Varmaan jotkut päätyvät siihen, ettei eron tarvetta ole, ja jatkavat yhdessä.
Yleensä ei vaan oikein onnistu. Virheet ja viat on ihan samat kuin ennenkin, eron pelko on ehkä vain saanut käyttäytymään paremmin. Kun tilanne rauhoittuu ja eronuhka väistyy, saattaa pikkuhiljaa luisua entisiin uomiin. - voi onnistua, mutta...
Yksi asia on hyvä muistaa: siihen suhteeseen, josta on päätetty erota, ei voi palata. Vanha suhde pitää purkaa ja lopettaa ja aloittaa uusi suhde puolison kanssa. Pitää miettiä ne syyt miksi eroon päädyttiin ja tehdä niistä omat johtopäätökset: Minkä pitää muuttua ja millä tavalla.
Uusi ja parempi suhde entisen puolison kanssa onnistuu, mutta se ei ole helppoa. Tarvitaan molempien lujaa tahtoa toimia uudella tavalla uuden suhteen hyväksi.
Jos aina lopulta palataan siihen vanhaan, ei siitä seuraa muuta kuin liikettä yhteen-eroon-yhteen-eroon. - on/off
Erillään asuttu reilu vuosi, välillä toinen osapuoli kävi yrittämässä kotona sumista, mutta se oli liian pian. Tuon jälkeen tämä on/off-suhde jatkui. Minä olen koko ajan halunnut yrittää, mutta toisen osapuolen oma kasvukriisi ei taida antaa periksi tutkiskella itseään. Itse olen kyllä vuoden aikana peiliin katsonut ja tutkiskelua tehnyt ihan kunnolla. Tällä hetkellä olen sinut itseni ja virheitteni kanssa. Niille kun ei voi mitään, ne on vaan hyväksyttävä ja itselleen anteeksi annettava. Mutta kuitenkin... tää suhde on vuoden ajan ollut sitä, että välillä toinen haluaa olla yhdessä, ikävöi, kaipaa, ei tunne oloaan hyväksi yksin, on tunteita minua kohtaan jne.. Välillä taasen viihtyy kuulema yksin, ei kaipaa eikä tunne mitään minua kohtaan. Ja minä olen aina ottanut takaisin ja koettanut yrittää. Mutta ei se onnistu, kun toinen vaatii muutosta vain minulta, itse ei ole valmis omassa käytöksessään tekemään mitään, eikä pysty asioista kunnolla keskustelemaan. Seksi meillä on toiminut koko ajan ja kaikesta muusta kuin suhteestamme keskustelu sujuu hyvin. Meillä siis tahtoa ei ole kuin toisella ja toisella se on hyvin ailahtelevaa mitä haluaa. Niinpä minä itse tein päätöksen ja haluan nyt erota, ei tätä huopaamista ja soutamista jaksa kukaan. Toinen haluaa vapauden ja perheen, mutta eihän se onnistu...
Mutta uskon kuitenkin, että yhteenpaluu on mahdollista, jos molemmilla on tahto siihen. Ja halu ja sitomus tehdä asioiden eteen jotain. Entiseen ei voi palata, asiat on taustalta käsiteltävä. Meilläkin minun mielestä olisi ongelmat olleet sen verran pieniä, että varmasti olisi liitto voinut vielä onnistua, mutta ei kun toinen elää vahvassa kasvukriisisssä =(- kun ex mieheni
Hui oikein pelästyin kun luin tuota - ihan kun meillä :( Ja juuri noin ne esiat pitäisi mennä. Itse olen se "vastarannan kiiski" jonka vaikea muuttaa tapojaan vaikka yritystä haluaisin - ei vain ole oikeita työkaluja siihen!
- eikä onnistunut
Ei onnistunut, mutta kaks vuotta vielä kituutettiin.
- hiiii
kun huomattiin ettei voida olla erossa toisistamme.
Erottiin virallisesti 2v sitten syksyllä,viikko ennen joulua nähtiin kaupungilla mies tuli minun luo yöksi ja tänne jäi.Huomattiin kuika paljon ollaan kaivattu toisiamme,ei varmaan onnistu kun harvoin kannattaa mun mielestä kuitenkin kokeilla. - uusi vaihe
Asuimme mieheni kanssa 8 kk erillään, ei kylläkään
laitettu eropapereita missään vaiheessa sisälle. Sinä aikana saatiin puhuttua kaikki vanhat asiat ja uudetkin läpi ja palattiin yhteen, mutta ei missään nimessä vanhaan takaisin. Täytyy sanoa, kun uutta yhteiseloa on ollut nyt pari vuotta, niin vanhasta liitosta ei ole kuin muisto :), onneksi. Otimme opiksi! - joskus voi käydä näin
Viimeisen iso välirikon jälkeen 16-vuotta sitten, meille syntyi iltähti. Hän tuntui kuin ruusulta, joka lähti kasvamaan lantatunkiosta.
Olen nyt muuttanut pois yhteisestä kodista. Ruusu jäi isänsä kanssa asumaan.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Riikka: 3 euron bensa, Ruotsi: bensavero jopa alle EU-minimin
Eipä vaan suomalainen autoilija saa kaikkien rakastamalta Riikalta sympatiaa. Ruotsissa on eri meininki, siellä diskutee632112Riikka runnoo: datakeskuksille tulee UUSI yritystuki
"Suomen valtio erikseen tukee esimerkiksi kryptovaluuttaan tai aikuisviihteeseen tai muuhun keskittyviä datakeskuksia."51775Miten kestätte tyhmiä?
Miten usein turhaudutte tai suututte ihmisiin, joilla on matala älykkyys? Minulla tätä tapahtuu useita kertoja viikossa2331260En kerro nimeäsi nainen
Sillä olet nyt salaisuus jota kannan sydämessäni. Tämä mitä tunnen ja kuinka sinuun vahvasti ihastuin on jo niin erikoin71940Lahkojen uudestikasteille ei pitä mennä
Sananl. 22:3 Mielevä näkee vaaran ja kätkeytyy, mutta yksinkertaiset käyvät kohti ja saavat vahingon.87925Minkä arvosanan 4-10 annat Susanna Laineelle Farmi-juontajana?
Susanna Laine vetää Farmi Suomi -realityä. Minkä arvosanan 4-10 annat Suskille juontohommista? Suosikkijuontaja teki20842Miksi naisen pitäisi maksaa 50/50
Vuokrasta miehelle? Eikö se ole miehelle lahja, ja aarre, jos nainen suostuu muuttamaan kanssasi asumaan?111751Onko se liikaa pyydetty
Voisitko sinä mies kerätä rohkeutta ja ottaa yhteyttä? Minä en jaksa tätä enää. On niin ikävä sinua. Minä niin haluaisin38698- 19696
Jos joku kertoisi ihastuneensa sinuun
mutta sinua ei voisi vähempää kiinnostaa, niin vastaisitko silti ystävällisesti?93679