Olen ollut monen monissa itsenäisyysjuhlissa ja pienemmässäkin itsenäisyyspäivän vietännässä mukana. Mittani alkaa olla täysi, en kestä enää.
Minua ahdistaa, kun joka ikinen itsenäisyysjuhla pitää verhota sodan teemaan. Tottakai veteraanit ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja kiitoksemme, mutta eikö itsenäisyydessämme ole paljon muutakin juhlittavaa ja ajateltavaa kuin meidän veteraaniemme (myös minun isäni oli sodassa) uhrauksen muistaminen?
Sota on aina hirveä järjen tappio, ihmisen suurin häpeä - se pitäisi tulla kirkkaasti selväksi kaikessa sotaa käsittävässä keskustelussa ja puheessa. Missään sodassa ei koskaan ole ainuttakaan voittajaa, kaikki ovat häviäjiä. Niin surullista, ettei tätä korosteta.
Minua ahdistaa, kun joka ikinen itsenäisyysjuhla pitää verhota sodan teemaan. Tottakai veteraanit ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja kiitoksemme, mutta eikö itsenäisyydessämme ole paljon muutakin juhlittavaa ja ajateltavaa kuin meidän veteraaniemme (myös minun isäni oli sodassa) uhrauksen muistaminen?
Sota on aina hirveä järjen tappio, ihmisen suurin häpeä - se pitäisi tulla kirkkaasti selväksi kaikessa sotaa käsittävässä keskustelussa ja puheessa. Missään sodassa ei koskaan ole ainuttakaan voittajaa, kaikki ovat häviäjiä. Niin surullista, ettei tätä korosteta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Martti Ahtisaari totesi Nobel-puheessaan saman asian kuin sinä aloituksessasi. Ehkä on myös niin, että sodasta jää syvät haavat, monien sukupolvien yli. Kansalaissodasta esimerkiksi - millä nimellä sitä kukin tahtoo kutsua, minulle se on kansalaissota. Saattaa olla, että emme vielä ole kypsiä sirtymään siihen vaiheseen, jolloin sodan kauheuksia ei enää muistella.
Ilmeisen vaikeaa näyttää olevan myös myöntää, että me oikeasti elämme hyvinvointivaltiossa - ainakin toistaiseksi. Erittäin vauraassa sellaisessa, vaikka kaikki eivät ole varallisuudessa samalla tasolla ja meillä on omat köyhämme ja osattomamme. Samoin näyttää olevan
vaikeaa myöntää arvostusta niille presidenteille ja päättäjille, jotka ovat itsenäisyytemme nokkamiehinä olleet vaikeina aikoina.
On jotenkin tragikoomista tätä vastaan, että juuri suomalainen ja juuri Ahtisaari (tosin täysin ansoistaan) sai Nobelin rauhanpalkinnon. Muut arvostavat suuren suomalaisen tekemää rauhantyötä, mutta meille tämä asia ei ole vielä kirkastunut. Aika kiivasta keskustelua Suomessa nimittäin käytiin ja käydään esimerkiksi suomalaisista rauhanturvaajista.
Ja edelleen tätä vastaan tulee mieleeni se, että Suomessa masennutaan enemmän kuin muualla, kiusataan ja muuten mätkitään toisiamme niin, että siihen päättyy moni elämä. Se on myös sotaa, nimenomaan silmä silmästä-periaatteella. Sodat eivät siis ole ohi Suomessakaan. Rauhantyölle, monenlaiselle, on paljon tilausta jokapäiväisessä elämässä konkreettisena työnä ja aatteen mieltämisenä paljon laajempana käsitteenä kuin asiantuntijaneuvotteluina. Se koskettaa jokaista - vai kuinka?
Sotia ja vanhoja uhkakuvia muistelemalla pidetään yllä pelkoa. Arvelen, että puolustustahtoa tarvitaan Suomessa varmistamaan, että suomalaiset jatkossakin saavat maapallon resursseista enemmän kuin oman osansa.
Toinen syy, joka liittyy ensimmäiseen, lienee islamin pelko. Militantti islamilaisuus taasen on protesti länsimaiden tuhlaavaa, moraalitonta siirtomaatyylistä elämäntapaa vastaan.
mutta kun itsenäisyyspäivästä on kysymys, niin isänmaallisia tunteita ja kansan yhtenäisyyttä halutaan tietysti korostaa. Mikäs niitä paremmin tuo esille kuin sota. (Veljessota tietysti pitää tässä yhteydessä unohtaa).
Peltojakin on joskus raivattu rinta rinnan, suomalainen mies ja nainen, lapsetkin joukon jatkona. Siitä vaan on hankala näyttävää ohjelmaa repiä. Eikä kansa tainnut silloin niin kovin yhtenäinenkään olla. Sota yhdistää yli luokkarajojen ja sen tarjoamiin raameihin on helppo sommitella kansalle draamaa. Tämän lainasin muuten sinulta, en tosin sanatarkasti. Jostain kirjasta taisit silloin kirjoitella.
Minulle kyllä sopisi hyvin, että juhlisimme itsenäisyyspäivää iloisesti, karnevaalimeiningillä, erityisemmin sotaa painottamatta. Sopii kyllä tämä perinteinen tyylinikin, vaatearvostelua, Tuntematon sotilas ja perseet olalle vie!
Jos vain linnan juhlista (ja aloittajan mainitsemasta itsenäisyyspäivän teemasta) puhutaan, niin siellähän on erittäin ansioituneita, arvostettuja ja kunnioitettuja kansalaisia kaikilta aloilta, sitten niitä vähemmän ansioituneitakin ja ne muutama ihan turhanpäiväinen taitaa edustaa kansan valitsemia.
Onhan niitä sotilasparaateja ja sankarihaudoilla käyntejä ym. ym., mutta mitä tilalle?
Taaperoiden ja vähän isompienkin kirkassilmäisten, tulevaisuuteen uskoen ja luottaen ja uteliaana katsovien paraateja?
Me aikuiset katseltais ja tajuttais, että tässähän se on koko juttu, tämän takia tässä pakerretaan ja kaikkemme annetaan ja rauhaa ja parempaa maailmaa halutaan.
Sota, rauha, uhkat (todelliset tai erittäin epätodennäköiset), peloittelu, nehän ovat politiikkaa. Uhkista ja peloittelusta puhuttaessa, voimme kai vain arvailla mitkä ovat kulloinkin lopulliset tavoitteet. Me suomalaisethan hyväksymme päättäjiltämme hyvinkin epämääräiset ja ylimielisetkin vastaukset, erittäin tärkeissäkin asioissa.
Tuohon islamin pelkoon en ota nyt kantaa, muuten vouhkaan jo kohta Natostakin ja toistan itseäni, kun olen jo muualla vouhkannut.
Sodan voisi ymmärtää paremmin, jos itsenäisyys olisi saatu sotimalla, mutta niinhän ei käynyt. 1700-luvulta asti suomalaisuus alkoi nostaa päätään, ja 1800-luvulta alkaen suuret taiteilijat ja kirjailijat nostivat Suomen kansojen joukkoon.
Sopisiko jokin Taiteiden yön tapainen poikkitaiteellinen karnevaali?
vähättele suurten taiteilijoimme osuutta, mutta olen kyllä sitä mieltä, että suomalainen sotilas meidät nosti kansojen joukkoon. Ja kotijoukot. Riippumatta itsenäisyytemme tai sodan lähtökohdista.
En ole itse kokenut, että sodan teema olisi ollut liian hallitseva itsenäisyyspäivän juhlinnassa, en kyllä ole ollut missään suurissa juhlissakaan koskaan. Joka tapauksessa, eihän sitä poiskaan voi eikä saa jättää.
Tuollaista Taiteiden yön tapaista karnevaalia en ehkä kaipaisi, mutta se nyt voi johtua siitäkin, että Taiteiden yö ainakin täällä Helsingissä on paljolti kuseskeluperfomanssi. Työpäiväkin saattaa hassaantua, jos yötä myöten juhlitaan...
Minä kun niin rakastan rätei ja lumpui, katselen mielelläni kotona linnan juhlia. Tai juhlin milloin mitenkin, kuten kai useimmat.
En niinkään tarkoittanut Taiteiden yön nykyistä toteutusta, vaan sitä, mitä se voisi olla. Ja minä rakastan enemmänkin nätei flikoi kuin rätei ja lumpui.
Tunnen syvää myötätuntoa niin veteraaneja kuin leskiä ja orpoja kohtaan. Isäni oli sodassa kuten isoisänikin, ja enoni ja kaksi setääni tapettiin sodissa. Kukaan heistä ei mennyt sotaan vapaaehtoisena, vaan kaikki käskystä. Siksi puhuminen annetuista uhreista ei ihan osu kohdalleen: he eivät uhrautuneet, vaan heidät uhrattiin.
En tietenkään ajatellut, että ehdotit kaduille ja ovisyvennyksiin kuseskelua itsenäisyyspäivän viettotavaksi. Se vain nyt tulee täällä päin heti mieleen Taiteiden Yöstä puhuttaessa.
Kyllä taiteiden osuutta itsenäisyyspäivän vietossa voisi kai huomattavasti lisätä. Ja saisi sitä iloista karnevaalimeininkiäkin olla.
Joskus kauan sitten olin jossain suomenhevosiin liittyvässä tapahtumassa.
Edelleen olen sitä mieltä, että heitä, jotka uhrattiin sodalle, tulee myös muistaa, kuten tehdäänkin. Eikä ainakaan minun mielestäni liikaa.
Kun Suomi täytti 70 vuotta, oli ala-asteen koulullamme itsenäissysjuhla. Rehtori oli kutsunut juhlapuhujaksi nimekkään paikkakuntamme henkilön, joka saapui juhlaan runsaat kunniamerkit rinnassaan. Kun tämä herra tuli näkyviin juhlasalin ovelle, sanoi vieressäni istunut ekaluokkalaiseni: Kato, presidentti!
Sitten se "presidentti" alkoi selostaa, kuinka hirveää oli ollut Kannaksella. Yleisön eteen tuodusta kartasta hän kertoi seuduista joissa oli ollut,paikkakunnista, jotka vihollinen vei...Pieni ekaluokkalinen, kuten kaikki muutkin, kuunteli korvat hörössä tätä sotasankaria, vaikkei ymmärtänyt puoliakaan hänen puheistaan. Mutta Sankarin hän oli nähnyt. Sota oli voitettu ja vihollinen oli hirmuinen.
En voinut mennä opettajainhuoneeseen kahvitilaisuuteen, sodan jatkoille. Valehtelin että oli kiire kotiin, poistuin sydän kipeänä. Minun oli pantava kaikki ammattitaitoni peliin, jotta osasin seuraavana koulupäivänä lapsentaa tämän "pressan" puheet oikeisiin raameihin ja mittasuhteisiin.
Olin raukkis, kun en koskaan näistä fiilingeistäni rehtorille puhunut. Olisi pitänyt.