Tartteisin tähän mun juttuun varmaan jotain alan ammattilaista joka osais varmaan paremmin neuvoo, mut kun toi kysymyspalstakin on suljettu eikä oikeen muutakaan paikkaa löytyn niii piti sit tänne laittaa..Toivottavasti joku osaa neuvoo..
Pari vuotta sitten mä kärsin vielä jostain masennuksesta, nyt mä en enään tiedä et mitä tää on.. Tää tuntuu menevän vaan koko ajan pahempaan suuntaan..
Kärsin ainakin jonkunlaisest ahdistuksest..Esim jollain yleisel kulkuvälineel on tosi ahdistavaa, kun musta alkaa tuntumaan et muut tuijottaa mua..Varsinkin metros kulkeminen on tosi kauheet kun ne penkit on siin sillein vastakkain, ja silä joudun melkein joka pv kulkee.. Sitten jossain ravintoloissa, tai muissa ruokapaikoissa, mua alkaa myös ahdistamaan, just varmaan se väen paljous, et syöminen ei oikeen sillon onnistu..Vaikka kuinka yrittää vakuuttaa itelleen et ei kukaan mua kato nii ei kyl auta.. No toi ahdistus on varmaan pienin mun ongelmist.. Kavereita mulla ei ole muita kun vaan miespuolisia..Mä en vaan haluu tutustuu mun ikäsiin tyttöihin, Se tuntuu jotenkin vaikeelta..
Sit mun mieliala voi vaihdella välillä puolelt toisel...Joskuskin kun puhun mun miesystävän kanssa puhelimessa niin jos se kysyy jotain mistä en pidä, ja oon sanonu sen sille jo aiemmin niin saatan sit alkaa huutaa sille aika pahasti..Ei kai toikaan ihan normaali oo..
Sitten jos mun miesystävä sanoo vaikka et oon sen nupsu tai et se rakastaa mua, niin sanon et ei se kumminkaan rakasta eikä välitä musta, eli tahdon kiistää kaiken hyvän mitä se musta sanoo, enkä tajuu mistä sekään johtuu..
Sitten mä oon koko ajan ihan väsyny ja maassa, ollu jo kauan.. Mä en vaan enään jaksa välittää melkeen mistään, melkeen kaikki tuntuu ihan samantekevältä!
Ei niiku jaksa innostuu mistään, niinku ehkä joskus 3 vuotta sitten!
Sitten mua ihmetyttää se,kun mun on joskus vaikee löytää sanoja, oisko tätä ollu nyt noin vuoden verran..
Muutenkaan enpaljoo ulkona jaksa käydä..Mieluummin oon vaan kotona..Jotenkin mä oon vaan syrjäytyny kaikest.. Itsetuntokin on ihan nollissa..Ja välil must tuntuu et kadotan todellisuudentajun joksku aikaa?..
opiskelutkin kärsii erittäin pahasti tän koko paskan takia..nytkään en oo koko viikolla ollu taas koulus..Eli 4pv pois..ja muutenkin oon joka viikko ollui sieltä pois vähintään yhden päivän.. Olis ihan hyväkin opiskelupaikka, mut mä en yksinkertasesti jaksa, ja nää kaikki mielenterveysongelmatkin vaikuttaa siihen..
Itsemurhakin käy aina välillä mieles.. Et joko jollain lääkkeillä alkoholi, tai sit ranteet auki, mut tota vikaa en kyl varmaan uskaltas tehä...
Mä oon vaan koko ajan niin maassa ja itken joka päivä tän koko paskan takii niin en mä vaan nää enää paljoo syitä jatkaa..
Mut jos nyt ymmärsitte jotain tosta koko jutust niin osaattekko neuvoo, et minne mun pitäis kenties ottaa yhteyt?..
Pari vuotta sitten mä kärsin vielä jostain masennuksesta, nyt mä en enään tiedä et mitä tää on.. Tää tuntuu menevän vaan koko ajan pahempaan suuntaan..
Kärsin ainakin jonkunlaisest ahdistuksest..Esim jollain yleisel kulkuvälineel on tosi ahdistavaa, kun musta alkaa tuntumaan et muut tuijottaa mua..Varsinkin metros kulkeminen on tosi kauheet kun ne penkit on siin sillein vastakkain, ja silä joudun melkein joka pv kulkee.. Sitten jossain ravintoloissa, tai muissa ruokapaikoissa, mua alkaa myös ahdistamaan, just varmaan se väen paljous, et syöminen ei oikeen sillon onnistu..Vaikka kuinka yrittää vakuuttaa itelleen et ei kukaan mua kato nii ei kyl auta.. No toi ahdistus on varmaan pienin mun ongelmist.. Kavereita mulla ei ole muita kun vaan miespuolisia..Mä en vaan haluu tutustuu mun ikäsiin tyttöihin, Se tuntuu jotenkin vaikeelta..
Sit mun mieliala voi vaihdella välillä puolelt toisel...Joskuskin kun puhun mun miesystävän kanssa puhelimessa niin jos se kysyy jotain mistä en pidä, ja oon sanonu sen sille jo aiemmin niin saatan sit alkaa huutaa sille aika pahasti..Ei kai toikaan ihan normaali oo..
Sitten jos mun miesystävä sanoo vaikka et oon sen nupsu tai et se rakastaa mua, niin sanon et ei se kumminkaan rakasta eikä välitä musta, eli tahdon kiistää kaiken hyvän mitä se musta sanoo, enkä tajuu mistä sekään johtuu..
Sitten mä oon koko ajan ihan väsyny ja maassa, ollu jo kauan.. Mä en vaan enään jaksa välittää melkeen mistään, melkeen kaikki tuntuu ihan samantekevältä!
Ei niiku jaksa innostuu mistään, niinku ehkä joskus 3 vuotta sitten!
Sitten mua ihmetyttää se,kun mun on joskus vaikee löytää sanoja, oisko tätä ollu nyt noin vuoden verran..
Muutenkaan enpaljoo ulkona jaksa käydä..Mieluummin oon vaan kotona..Jotenkin mä oon vaan syrjäytyny kaikest.. Itsetuntokin on ihan nollissa..Ja välil must tuntuu et kadotan todellisuudentajun joksku aikaa?..
opiskelutkin kärsii erittäin pahasti tän koko paskan takia..nytkään en oo koko viikolla ollu taas koulus..Eli 4pv pois..ja muutenkin oon joka viikko ollui sieltä pois vähintään yhden päivän.. Olis ihan hyväkin opiskelupaikka, mut mä en yksinkertasesti jaksa, ja nää kaikki mielenterveysongelmatkin vaikuttaa siihen..
Itsemurhakin käy aina välillä mieles.. Et joko jollain lääkkeillä alkoholi, tai sit ranteet auki, mut tota vikaa en kyl varmaan uskaltas tehä...
Mä oon vaan koko ajan niin maassa ja itken joka päivä tän koko paskan takii niin en mä vaan nää enää paljoo syitä jatkaa..
Mut jos nyt ymmärsitte jotain tosta koko jutust niin osaattekko neuvoo, et minne mun pitäis kenties ottaa yhteyt?..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsellä on ollut ihan samoja ongelmia en muista mistä asti.Saattoi alkaa siitä ,kun menin sellaiseen työpaikkaan,jossa oli erittäin stressaavaa olla.No olen nyt ollut sillä alalla kuitenkin siitä lähtien ja kestänyt kaikki helvetin vaivat,mutta nyt olen alkanut jo pärjäilemään aika mukavastikin.Eli 26 vuotta olen taistellut sen vuoksi ,että olen lopulta päässyt eroon pahimmista vaivoistani.Nopeammin olisin edennyt ,jos olisin hakenut heti,jotain apua ,sillä oikeastaan minua kalvoi masennus koko ajan.
Masennus vaatii hoitoa.Lääkehoito on varsin tehokas auttaja.Hoitamaton masennus tahtoo kroonistua.Ei ole kivaa elää pienessä tai keskivaikeassa masennuksessa läpi elämänsä.Et nauti elämästäsi ,etkä pysty antamaan lähimmäisillesi oikein mitään.Siksi hoida ensin masennus tai mikä sinua ikinä vaivaakaan-nuoruuden tuossa vaiheessa olet valintojen edessä,sekin saattaa masentaa ,jos et löydä tietäsi.Siihen sanoisin ,että älä hättäänny.Mulla oli nuorena tuttava ,joka suhtautui esimerkillisesti nuoruuteensa.Hän eli ilman uraputkea ja kulki maat ja mannut rahatta ,kunnes eräänä päivänä hän lopulta tuli lopputulokseen siitä,mitä hän alkaisi opiskelemaan ja on tänä päivänä tyytyväinen hommiinsa.En tarkoita tätä kuin yhdeksi esimerkiksi siitä,että ei tarvitse olla hirveä hätä sille uralle ja ammattiin ,perheen perustamiseen ja lasten tekemiseen,jotka ovat ne useimmin valitut elämänurat.
minulla on samat koekmukset kuin sinull..ainoo onvain se että mie pystyn hallitsemaan mitä sanon. eli minusta tuntuu että sinä olet jossain vaihessa omastamielestäsi epäonnistunut täydellisesti, ja sinun on ollut vaikea hyväksyä sitä..eli sinulla on itsesi kans ongelmia, kokemuksesta kehottaisin menevään hoitoon, jotta elämäsi pyörisi paikalleen. tuli olo kun luki tuota sinun tarinaasi että ihan kuin olisi itse kirjoittanut melkein koko jutun.
Itse olen saanut avun vastaaviin oireisiin lääkkeestä nimeltä Cipramil. Menepä tohtorille ja pyydä sitä, jos et enää omin voimin selviä. Muitakin lääkkeitä on, kokeilemalla löytyy varmaan sullekin sopiva lääke ja esim. terapiamuoto, jos katsot tarvitsevasi terapiaa. Ota yhteyttä mielenterveystoimistoon kirjeitse tai puhelimitse, käynnit niissä on maksuttomia ja luottamuksellisia. Itse syön siis Cipramilia, jota
käytetään eri syistä aiheutuneen masennuksen ja "vetämättömän olon" hoitoon. Lisäksi Cipramil auttaa paniikkihäiriöissä ja mulla ennen muuta julkisten paikkojen pelkotiloissa. Lääkettä käytetään myös estämään masennuksen palautumista tai uusiutumista. Tsemmpivä sulle!
Luettuamme juttusi yhdessä golleekoiden kanssa olemme tulleet seuraavanlaiseen diaknoosiin. Sinun kannattaisi käydä paikkakuntasi mielen terveys toimistossa hakemassa apua koska uskomme että sinulla on panikkihäiriö ja jonkun asteista harhaluuloisuutta mutta ei kannata huolestua sillä näihin kumpaankin on olemassa hoitoa joka tehoaa ja todennäköisesti jatkat elämääsi samaan malliin kuin nyttenkin mutta paljon tasapainoisemmin ja onnelisemmin...... näitä sattuu koita jaksaa ja kyllä se sun miehes susta tykkää ei se muuten ois sun kanssa varsinkaan näinä vaikeina aikoina........ voi hyvin....!
Mulla on lukihäiriö joten älä välitä kirjotus virheistä.....