Kyselisin, miten muilla vaikuttanet hoidot ja tutkimukset mielialaan ja aktiivisuuteen. Huolestuttaa, kun ei ole mieli tehnyt seksiä käytännössä ollenkaan ensimmäisestä polireissusta alkaen, joka oli vajaa vuosi sitten. Eka vierailu oli aika tyly ja sai aikaan jotakin selittämätöntä minun päässäni. Parisuhteessa ei ole vikaa, rakastan vaimoani edelleen kovasti; mutta kun ei halua eikä tunnu oikein toimivankaan. Aiemmin halu riivasi joka päivä. Mitenkähän saisi takaisin "tekemisen ilon", nyt kun seksistä kaikki luonollisuus kateissa. Piikit vaimolla kohta alkamassa ja olisi pakko kyetä asialle. Huokaus... :(
Hoitojen vaikutus mieleen
Eipunttitutise
5430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä kanssa eka polikäynti jätti mielet tosi mataliksi. Lääkäri oli tyly ja itsensä tunsi lähinnä ääliöksi, joka otettiin liukuhihnamaisesti kuulusteltavaksi ja potkaistiin ulos verikoelähetteiden kanssa. Sen sijaan seuraavat käynnit itse lapsettomuuspuolella eivät ole olleet näin kamalia - päinvastoin. Meillä hoidot jo pitkällä (ivf), ja meillä hoidot on näkynyt ainakin nimenomaan juuri tuona kiinnostamattomuutena. Lisäksi on tullut etäännyttyä kavereista ja jopa joistakin sukulaisista tämän "salaisuuden" takia. Rankkaa on ollut, sen voi kyllä sanoa. Mutta toisaalta koen, että prosessi on lähentänyt meitä jollain tasolla. Erityisesti ivf-piikitykset, jotka mies laittoi, kun en itse kyennyt. Se oli minulle tosi iso asia, koska en uskonut hänenkään niitä kykenevän laittamaan. Itse olen kokenut tärkeimmäksi puhumisen, niin tyhmältä kuin se kuulostaa. Minulle eniten mielipahaa aiheuttaa se, että mietin, mitä mies ajattelee ja kuinka hän toivoo lasta. Itse kyllä kestän, mutta entä hän... varmaan yleisin itkun aiheeni. Keskustelu siitä, mitä kumpikin tilanteesta ajattelee oikeasti helpottaa kummasti. Asiaa on välillä vaikea unohtaa ja on varmasti parempia ja pahempia päiviä, mutta yhdessä niistä selviää. Luonnollisuutta niihin sänkyhommiin saa välillä odottaa kauemminkin. Siitä tulee jotenkin sellainen lääketieteellinen suoritus ja paineet on aina kovat, että onnistutaanko vai ei.
Tärkeää varmaan on keksiä elämään jotain muuta sisältöä (matkustus, uusi harrastus, remontointi), joka veisi ajatukset mahdollisimman hyvin pois hoidoista. Onnea ja tsemppiä teille!
Jäi itseltäni tuo itku mainitsematta; on ollut suorastaan hirveää herätä muutaman kerran keskellä yötä siihen, kun vaimo itkee salaa mun vieressä. Vaimo mm. syyttää itseään minun haluttomuudestani ja että hoitoihin joutuminen on kokonaan hänen syytään. Parhaani mukaan yritän aina häntä lohduttaa, vaihtelevalla menestyksellä. Tämä taas tuo lisää ahdistusta ja stressiä allekirjoittaneelle; Tunne siitä, että vaimoni on paha olla vierelläni on sanoinkuvaamattoman raastava. Asioista on puhuttu aika paljon ja paljon on näköjään vielä puhuttava tulevaisuudessakin.
kuulostaa niin tutulta. Itse itken usein iltaisin/öisin "salaa" mieheltä... ja tosiaan syy on usein se, että koen, että syy on minussa. Mieheni ei osaa kovin vakuuttavasti esittää sitä, ettei häntä vaivaa vaikka lasta ei kuulu. Hän on vaan, että jos ei tule niin ei tule. Uskon kuitenkin tietäväni, miten kovasti hän perhettä toivoo. Lapsia saavat sukulaiset ja ystävät eivät muuten helpota tilannetta yhtään... Olen jopa sanonut hänelle, että välillä toivon, että hän voisi saada lapsen jonkun muun kanssa, jos minun kanssa ei onnistu. Jotenkin minulla ainakin se suurimman surun syy on just se ajatus siitä, että mieheni kärsii
Näköjään tekin siis käytte läpi samanlaista tunteiden myrskyä. Meillä molemmat syyttää toisiltaan salaa itseään kaikesta, vaikka asiasta on puhuttu sata kertaa ja todettu itsesyytös järjettömäksi. On kumma, että vaikka pää sanoo, että eihän tämä ole kenenkään vika, niin silti alitajunta ottaa kannettavakseen turhan raskaan ristin. Mutta ajattele tätä miehen näkökulmaa: miehesi todennäköisesti kärsii huomatessaan sinun surusi; oravanpyörä on siis valmis... Kiitos tsemppauksesta, onnea toivotan teillekin :)
Minulle lohtua on tuonut tulevaisuuden ajattelu sitä kautta, että kyllä me vielä perheen saamme perustettua vaikka adoption avulla. Itse on prosessoinut tätä asiaa jo enemmän ja adoptio ei tunnu enää ollenkaan mahdottomalta. Mies on nähnyt tämän vaihtoehdon huomattavasti kaukaisempana, mutta on alkanut hyväksymään asian. Jotenkin olen saanut vähän mielenrauhaa siis siitä, että olen voinut hahmottaa tulevaisuutta ja sen eri vaihtoehtoja. Lapsettomuus ei meidän kohdalla ole oikea ratkaisu ja uskon, että rakkautta lapselle riittää vaikka hän ei olisi biologinen.
Oletkin varmaan sanonut vaimollesi tuosta, että sinä "kärsit" siitä, että huomaat hänen surunsa. Tämäkään ei nimittäin ole itsestään selvyys joka suhteessa. Meillä ei mies ainakaan osaa osoittaa tätä mitenkään... lähinnä se on sitä, että älähän nyt itke. Et jotenkin se, että mitä itse oikeasti ajattelee pitäs saada tuotettua ehkä enemmän vielä sanallisestikin toisen tietoon. Ihmisellähän on taipumus arvailla ja keksiä loput, jos joku asia jää epäselväksi tai mieltä vaivaamaan... Mutta täytyy kyllä sanoa, että mielestäni on hienoa, että olet asiaa näin paljon pohtinut. Kaikista miehistä ei todellakaan ole samaan.