Hei.
Haluaisin purkaa mieltäni tänne, koska "ammattiavun" piiriin minun on jotenkin vaikea hakeutua. En varmaan halua sitä hullun leimaa joka luovutti, anti periksi, ei jaksanut on liian pehmeä. Toivottavasti jaksatte lukea ja toivottavasti saatte selvää.
Olen puhelinmyynnissä töissä, b2b bisnestä hyvin isossa firmassa. Soitan siis yrittäjille joka ikinen päivä. Tavoitteen ovat kovat, ja koska käyn vieä koulua samassa, stressi on mieletön. Joka päivä aloitan sillä samalla hokemalla: tänään on pakko saada kauppaa, tänään on pakko saada kauppaa, tänään on...
Minulla on pitkään ollut jonkinasteinen alakulo, mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on, käyn töissä soittelemassa ihmisille, jotka jo ennen numerovalintaani vihaavat minua. He halveksivat minua. Mutta en osaa tehdä mitään muuta, ja olen hyvä siinä mitä teen, myymisessä. Saan usein positiivista palautetta asiakkailta, he pitävät minusta, pääsääntöisesti. Mutta tulostavoitteet ovat niin kovat, että se aiheuttaa suunnattoman stressin. Käyn tosiaan vielä koulua päälle, joten vapaa-aika menee sen kanssa.
Tänään kamelin selkä katkesi, sain 15minuutin huudot alimpaan helvettiin reklamaatioasiakkaalta. Eikä aihe, josta hän oli tuohtunut, ollut edes minun vastuullani, enkä voinut asiaan millään tavalla vaikuttaa. Hänen huutonsa, hänen haukkumisensa, hänen raju, raju (!) kielenkäyttönsä.. se oli jotain järkyttävää. Olin koko puhelun rauhallinen, viileä, pyysin häntä rauhoittumaan, sovimme asian selvittelystä, toivotin hyvää viikonloppua, suljin puhelimen -- ja aloin itkemään. Töissä! Töissä ei itketä, on minun mottoni. Minulla on näitä asiakkaita jotka vaan eivät kuuntele vaan purkavat kiukkuaan joka päivä (ihan vaan senkin takia että olen myyjä) joten tämä ei ollut minulle ns. uusi tilanne joka sinällään minua järkyttäisi tähän pisteeseen. En muutenkaan helposti itke, ja tämä oli ensimmäinen kerta töissä koko elämäni aikana. /työelämää takana viisi vuotta/
Juoksin ulos tupakalle, kun ajattelin rauhoittuneeni, kävelin pomon luokse ja pyysin lupaa lähteä kotiin - en jaksanut, en pystynyt enää. odotin kaveriani pihalla, joka tuli minut hakemaan, ja olin niin ilmeisesti shokissa, että seisoin vain pakallani kaikki lihakset jännittyneinä, kyyneleet poskilla. Päätäni särki, silmissä pyöri, ahdisti, pakokauhun omainen tunne päästä pois.
Tein n. kaksi viikoa sitten Beckin masennustestin, tulos 40. Tein sen tänään, tulos 39. Yli 17 pistettä, ilmeisesti pitäisi hankkiutua hoitoon? Mutta kotona on kaikki hyvin, kun voin vain olla, ei ahdista, ei masenna. Osaan silti jotenkin nauttia elämän pienistä hetkistä, neljävuotiaan pojan kanssa käydyistä keskusteluista, leffaillasta miehen kanssa, hiljaisuudesta mikä vallitsee kun olen yksin, tähtien kauneudesta,.. joten olisiko minulla burn out?
Jos joku minut tästä tunnisti, olkaa niinkuin ette tietäisikään, en halua puhua tästä kasvotusten. Jos sinä yrittäjä, jonka kanssa puhuin tänään, tunnistat itsesi, olen pahoillani, olen todella pahoillani, mutta sinä loukkasit minun tunteitani.
Haluaisin purkaa mieltäni tänne, koska "ammattiavun" piiriin minun on jotenkin vaikea hakeutua. En varmaan halua sitä hullun leimaa joka luovutti, anti periksi, ei jaksanut on liian pehmeä. Toivottavasti jaksatte lukea ja toivottavasti saatte selvää.
Olen puhelinmyynnissä töissä, b2b bisnestä hyvin isossa firmassa. Soitan siis yrittäjille joka ikinen päivä. Tavoitteen ovat kovat, ja koska käyn vieä koulua samassa, stressi on mieletön. Joka päivä aloitan sillä samalla hokemalla: tänään on pakko saada kauppaa, tänään on pakko saada kauppaa, tänään on...
Minulla on pitkään ollut jonkinasteinen alakulo, mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on, käyn töissä soittelemassa ihmisille, jotka jo ennen numerovalintaani vihaavat minua. He halveksivat minua. Mutta en osaa tehdä mitään muuta, ja olen hyvä siinä mitä teen, myymisessä. Saan usein positiivista palautetta asiakkailta, he pitävät minusta, pääsääntöisesti. Mutta tulostavoitteet ovat niin kovat, että se aiheuttaa suunnattoman stressin. Käyn tosiaan vielä koulua päälle, joten vapaa-aika menee sen kanssa.
Tänään kamelin selkä katkesi, sain 15minuutin huudot alimpaan helvettiin reklamaatioasiakkaalta. Eikä aihe, josta hän oli tuohtunut, ollut edes minun vastuullani, enkä voinut asiaan millään tavalla vaikuttaa. Hänen huutonsa, hänen haukkumisensa, hänen raju, raju (!) kielenkäyttönsä.. se oli jotain järkyttävää. Olin koko puhelun rauhallinen, viileä, pyysin häntä rauhoittumaan, sovimme asian selvittelystä, toivotin hyvää viikonloppua, suljin puhelimen -- ja aloin itkemään. Töissä! Töissä ei itketä, on minun mottoni. Minulla on näitä asiakkaita jotka vaan eivät kuuntele vaan purkavat kiukkuaan joka päivä (ihan vaan senkin takia että olen myyjä) joten tämä ei ollut minulle ns. uusi tilanne joka sinällään minua järkyttäisi tähän pisteeseen. En muutenkaan helposti itke, ja tämä oli ensimmäinen kerta töissä koko elämäni aikana. /työelämää takana viisi vuotta/
Juoksin ulos tupakalle, kun ajattelin rauhoittuneeni, kävelin pomon luokse ja pyysin lupaa lähteä kotiin - en jaksanut, en pystynyt enää. odotin kaveriani pihalla, joka tuli minut hakemaan, ja olin niin ilmeisesti shokissa, että seisoin vain pakallani kaikki lihakset jännittyneinä, kyyneleet poskilla. Päätäni särki, silmissä pyöri, ahdisti, pakokauhun omainen tunne päästä pois.
Tein n. kaksi viikoa sitten Beckin masennustestin, tulos 40. Tein sen tänään, tulos 39. Yli 17 pistettä, ilmeisesti pitäisi hankkiutua hoitoon? Mutta kotona on kaikki hyvin, kun voin vain olla, ei ahdista, ei masenna. Osaan silti jotenkin nauttia elämän pienistä hetkistä, neljävuotiaan pojan kanssa käydyistä keskusteluista, leffaillasta miehen kanssa, hiljaisuudesta mikä vallitsee kun olen yksin, tähtien kauneudesta,.. joten olisiko minulla burn out?
Jos joku minut tästä tunnisti, olkaa niinkuin ette tietäisikään, en halua puhua tästä kasvotusten. Jos sinä yrittäjä, jonka kanssa puhuin tänään, tunnistat itsesi, olen pahoillani, olen todella pahoillani, mutta sinä loukkasit minun tunteitani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
terveyskeskukseen ja kerrot sressisi - kuulostaa aika pahalta ja toivon, että saat parin viikon sairausloman. Vähintään.
Ja ajan psykiatrianpoliklinikalle tai vastaavalle: katso puh luettelo tai kysy sieltä terv.as tai soita numerotiedusteluun tai terv.as ja pyydä psyk.pklnkan nro.
Kyllä näkisin, että olisi syytä mennä. Se voi helposti rysähtää kunnolla muuten - itselleni kävi siten ja hirveän vaikeata oli mennä psykiatrille varsinkin kun ensimmäinen oli ihan toope - varaudu siihen; pöhköjä on kaikissa ammattikunnissa, mutta kokeile nyt vaikka terv.as. ensin.
toivon että saat hyvän kohtelun, ajan ja olon.
Kerro lääkärille kokemuksesi ja sen tuoma raju ahdistus ja, että kotona tunnet olevasi ihan ok.
Itse sain pari kuukautta sitten todella pahan paniikkikohtauksen töissä. Kynnys varata lääkäriaika oli todella kova mutta onneksi tein niin, nyt parin kuukauden kuluttua tilanteeni on
paljon parempi. Mulle auttoi ihan pelkkä lääkehoito,
terapiaa en halua koska tiedän kyllä masennuksen ja
stressin syyt hyvin enkä niihin hirveästi voi nyt vaikuttaa mutta lääkitys on oleellisesti vähentänyt stressiä ja pakkosuorittaminen on jäänyt pois.
OLE ARMOLLINEN ITSELLESI! Hidasta HETI vauhtia, vähennä (tai lopeta) työn tekoa, jos opiskelet tai pidä opiskelussa taukoa. Jos todella palat loppuun, toipuminen voi kestää vuodenkin, joten kannataa nyt jarruttaa. Hoitoon hakeutuminen ei ole mitään hulluksi leimautumista muualla kuin sinun omassa ajatusmaailmassasi. TOIMI HETI:
eli molemmat samaan aikaan, molemmat painaa päälle ku tukkijuna..
Sain hankittua apua, kävin lääkärillä joka määräsi lääkkeet, paniikkihäiriö ja jouluun asti sairaslomaa, sekä kolme käyntiä psykologilla.
Kiitos kaikille vastanneille.
t. ap
Itse ole sosiaalinen luonne ja tulen juttuun ihmisten kanssa. Työttömänä ollessa minullekin on joskus esitetty puhelinmyyntityötä, mutta ole kieltäytynyt. Itse en kyllä jaksasi tehdä moista työtä paria päivää enemmän.
Kun puhelin soi, tietysti usein paikassa, jolloin viimeksi haluaisi haastella lehtimyyjän kanssa, yritän olla kohteliaan jämäkkä. Sanon heti alkuun, - kiitos ei nyt eikä myös tämän jälkeenkään tilata mitään. Hyvää päivänjatkoa. En halua turhaan pitkittää myyjää ja haluan tehdä asian selväksi. Minä en nimittäin koskaan tsorru tilaamaan mitään. Jonkun gallupin tai markkinatutkimuksen voin antaa, autan siten opiskelijoita ja ym. sellaista. Kunnioitan suuresti niitä, jotka jaksavat tehdä puhelinmyyntiä elääkseen. Jos jokin palvelu tai tuote olisi niin erinomainen ja hyvä että itsekin kokisin etten voi elää ilman sitä, voisin ehkä myydäkkin, mutta vain pelkällä mainoskikalla ja puhumalla en jaksaisi luoda asiakkaalle ostotarvetta. Jos tietäisin tai aavistaisin, että viimeistään laskun saatuaan asiakas kiroaa koko kaupan hornan tuuttiin. En voisi myydä kenellekään sellaista, mitä en uskoisi hänen todellakaan tarvitsevan. Leivän eteen on monen kuitenkin pakko tehdä tätäkin raskasta työtä.
Sinulla on kunnianhimo olla tehokas ja menestyvä. Ilmeisesti olet väsynyt ja ajelet ylikierroksilla. Mikäli pidät edelleen työstäsi, voisitko harkita että tekisit sitä vähemmän tai onko sinun taloudellisesti pakko edes jatkaa sitä opintojen ollessa kesken.
Voi olla että kunnollinen lepo ja tällaiset purkautumiset auttavat ja et sitten tarvitsekaan ammattiapua. Toivottavasti jatkossakin ymmärrän olla kohtelias ja ystävällinen puhelinmyyjille, sillä työtänsä hekin vain tekevät.
En ole sellainen puhelinmyyjä joka soittaa teille ja tarjoaa lehteä tai muuta hyödykettä. Olen b2b-ratkaisumyyjä, yrittäjien halveksimaa ryhmää, mutta hyvinkin tarpeellista. Olen oppisopimuksella, joten kumpaakaan en voi jättää kesken, eikä taloudellinn tilanne anna periksi että tienaisin vähemmän (vaikka pohja onkin todella hyvä ja kuukausittain tienaan mukavia summia) mutta menot on menot. Koulussa minun on pakko suoriutua täydellisesti, mutta ensimmäinen kerta terapeutilla paljasti, että ehkä voisin antaa hiukan armoa itselleni koulun suhteen.
Minä rakastan työtäni myyntineuvottelijana, puhelinmyyjänä, helvetin enkelinä, miksikä nyt ikinä haluattekaan meitä kutsua. Siinä 70% asiakkaista on mukavia, asiallisia ja joskus nauretaan puhelimessa niin että vesi valuu silmistä. Mutta ymmärtäkää tosissaan ihmiset, mekin olemme ihmisiä, meilläkin on tunteet, mekin teemme työtä (parempi kai kuin käydä sossun luukulla) ja meistä ne, jotka selviytyvät alalla vuosia, ovat rautaisia ammattilaisia jotka eivät lue paperista ja osaavat keskustella myös säästä. vaikka ette tarkoitakkaan sanomaanne henkilökohtaisesti, kyllä se koville ottaa kun huudatte ja melloatte ja kiroatte.