Huomena se sitten olis TODENNÄKÖISESTI odotettavissa, että isä tulis reilu 2v tytärtään ensimmäistä kertaa tapaamaan. Saahan nähdä miten tässä käy. Itse olen lievästi sanottuna tulisilla hiilillä, vatsastakin löytyy jotain polttelevaa eikä unta varmasti tarvitse tänä yönä etsiskellä. Tytsin isän ja minun välit nyt ei mitenkään hirveän lämpöiset ole, johtuen ehkä lähinnä siitä että olen erittäin erittäin tympääntynyt miehen miljardeihin lupauksiin tulla katsomaan lastaan (lupaukset alkoivat lupauksilla tulla raskausajan neuvolakäynnille, jonne hän siis itse omien sanojensa mukaan halusi tulla, ja tietenkin hän ehdottomasti halusi tulla myös synnytykseen mukaan mutta tosiaankaan ei ole lastaan vielä "ehtinyt" näkemään). Mutta emme nyt kuitenkaan ole suorinta tietä hyppäämässä toistemme kurkkuihinkaan kiinni, uskoisin. Näivettyneessä, muinaisessa suhteessamme pahinta ja mieleenpainuvinta oli se syyllistäminen, jota en tietenkään sillon itse älynnyt, jälkeen päin ystävän kanssa aiheesta tuli puhetta ja sillon vasta tajusin mistä oli kyse. Nyt sitten tietenkin kauhulla odotan mitä huomena saan niskaani, huomaamatonta syyllistämistä jatkuvalla syötöllä? Siihenhän pienen lapsen yksinhuoltajaäiti olisi oiva kohde. Osu ja uppos, saman tien. Itse en koko miestä haluaisi edes nähdä, tai edes kuulla hänestä yhtään mitään mutta kun hän nyt sattuu olemaan tyttäreni isä, eikä sille oikein enää tässä vaiheessa mahda mitään. Yritettävä kestää vaan, purtava hammasta. Ja toivottava että kaikki menee loppujen lopuksi hyvin.
Onko kukaan koskaan ollut vastaavassa tilanteessa? Jos jollain on kertoa loduttava ja rohkaiseva tarina niin olisin siitä kiitollinen :)
Onko kukaan koskaan ollut vastaavassa tilanteessa? Jos jollain on kertoa loduttava ja rohkaiseva tarina niin olisin siitä kiitollinen :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
mulla on 3v tyttö, joka tapasi biologisen isänsä syksyllä, olisko ollu elokuussa ekan kerran.
mä ja tytön isä ei keretty aikoinaan tapailua pidemmälle kun huomasin olevani raskaana.
isä lupaili tulla samalla lailla neuvolaan yms. ei tullut. se menneistä.
otin ite kesällä yhteyttä ja kysyin onko sillä halua edes nähdä tyttönsä kuvaa. kun siis 3v menny ja mitään ei ole ukosta kuulunut.
no asiat meni niin että kyllä se muutaman kerran tuli tyttöä moikkaamaan, mikä oli mukavaa. oli hauskaa huomata mitä piirteitä tyttö on b-isältään perinyt.
nyt mennyt 3kk ja ukkoa ei oo näkynyt. kuulemma haluaa edelleen tavata.
mulla alkaa usko mennä, enkä halua että tytön sydän särkyy. olen siis esitellyt hänen isänsä vain kaverina, tytöllä on jo "toinen" isä joka kasvattanut hänet jne.
mä toivon että teillä menee paremmin. älä ota vanhoja kaunoja esiin vaan keskity tähän päivään ja muista kiittää isää että tuli lasta katsomaan. muista kanssa olla painostamaata että milloin hän tulee ensi kerralla jne.
kerro hänelle vain mitä lapselle nyt kuuluu, jne.
mitä on kuoleman jälkeen, jos ei...:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=500000000000002&conference=664&posting=22000000040076785
Meillä isä "kerkesi" tapaamaan lapsensa ensi kertaa 16-vuotiaana. Katkeruus puolin ja toisin oli jo hävinnyt ajan saatossa.
ajattelepa asiaa näin huomenna:
” Itse ISÄNÄ en koko NAISTA haluaisi edes nähdä, tai edes kuulla hänestä yhtään mitään mutta kun hän nyt sattuu olemaan tyttäreni ÄITI, eikä sille oikein enää tässä vaiheessa mahda mitään...”
Toivottavasti pystytte aikuisen tavoin siirtämään kaunat siedettävälle tolelle omaan lokeroonsa ja toimimaan jatkossa hyvinä vanhempina tyttärenne elämässä, KAIKESTA HUOLIMATTA. Se on mahdollista. Syyllistämällä itsesi ja lapsesi isää syyllistät samalla tyttäresi.
En ymmärrä miten joka puolella koko ajan jankutetaan, että kyse on lapsen parhaasta nähdä isä. Miten niin? Jos isä on kaikin puolin luuseri, parempi olisi, jos ei isäänsä ikinä tapaisi. Jos isä joskus lapsensa tapaa ja sen jälkeen taas ei jaksa tai huvita, niin lapsi pettyy. Parempi olisi, että isä ei näkisi lastaan ollenkaan, jos isäksi on sattunut välinpitämätön itsekkyys!
Kun lapsi kasvaa murrosikään ja alkaa miettimään isä asioita niin onhan se hyvä että äiti voi kertoa että isälle on sentäs mahdollisuus annettu, vähän vapaamman puoleinen vielä..kun jos äiti kertoo vaan että isä oli luuseri, en halunnut sitä sotkemaan meidän elämää..
Mieheni isä lähti hänen elämästään lätkimään kun tämä oli n. 4-5v. Näki todella harvoin ja itki isän perään, mutta oli onnellinen silti niistä muutamista kerroista kun isä häntä kävi katsomassa. Miehen isä kävi myös tässä kerran moikkaamassa meidän koko perhettä ja kyllä huomasin että mieheni oli ihan hyvillään.
mite meni?