Olin henkisesti ja ajoitain fyysisestikin koulukiusattu ja lopulta kärsin paniikkihäiriöistä ja ahdistusneuroosista.
Jouduttuani hakatuksi ja potkituksi kadulla, "Sairastuin" 18-vuotiaana niin vakavasti, että jouduin psykiatriseen sairaalahoitoon.
Diagnoosi oli mikä oli, psykoosi mutta todellisuudessa en silloin kokenut muuta kuin voimakasta pelkoa ja itseni voimattomaksi sen totuuden edessä, että en voinut vaikuttaa omaan elämääni enkä edes ruumiilliseen koskemattomuuteeni liikkuessani ulkona. Eiväthän ne minua uskoneet tai kuunnelleet, vaikka kyseinen pahoinpitely jätti ruhjeitakin jotka kuvattiin ensiavussa.
Tuntuvat kyseenalaistavan muutenkin kaikkien potilaiden puheet, ainakin jos heidän kirjoituksiaan tarkastelee. Ja siksi en näille hoitajille yleensä pahemmin jutustele.
Minulla ei ollut harhoja, vain pelko siitä tunteesta, etten loppukädessä kykenisi hentoisena nuorena miehenä pärjäämään entisille koulukiusaajilleni tai ihan kenelle tahansa ketä saattaisi ärsyttää olemassa oloni ja olemukseni.
Ensimmäinen sairaalahoito tuotti silti paljon hyvääkin, sain rohkeutta ja ajatusmalleja joiden avulla jatkaa elämääni eteenpäin.
Mutta ongelmat alkoivat siitä, kun minulle alettiin maksaa kuntoutustukea ja halusin muuttaa omilleni. Äitini vastusti sitä jyrkästi. Syntyi kierre, äitini alkoi pyytää silloisesta 2500 markan tuestani 2400 markkaa rahaa vuokriin ja elinkustannuksiin, ainoana vaihtoehtona oli tarjolla että hän "hommaisi minut eliniäksi sairaalahoitoon". Näitä reissuja tuli ja tuli, aina kun halusin lähteä omilleni tai en maksanut hänestä riittävästi. Ambulanssia tilatessa oli ilmeisesti kerrottu ihan eri tarina, kuin se mitä oikeasti tapahtui.
Vihdoin pääsin omilleni, mutta siltikin jouduin maksamaan talousrahaa 300€/kuukausi 470€ kelakorvauksistani tai vaihtoehtona tulisi pihaanambulanssi ja reissu sairaalaan.
Kaikki ongelmani pyörii rahan ympärillä en juo, en päihteile enkä voi edes käydä ulkona. Koska raha ei tule työstä äitini kokee, että se kuuluu hänelle korvauksena kasvatustyöstänsä. Olen hänestä ja sisaruksestani yhteiskunnan loinen ja he niitä veronmaksajia.
En ole nuoruuteni aikana juuri voinut nauttia elämästäni. Olen seurustellut viimeksi vuonna 2001 koska se on niitä asioita joita äidistäni saan harkita vasta tulevaisuudessa.
Hän karkoittaa kyllä naiset elämästäni ja kotiin ei ole ollut asiaa jos olen naisen kanssa iltaa viettänyt. Hän myös on huoritellut samalla kun estänyt sisäänpääsyt ja käskenyt matkoihin.
Nyt en aio olla enää yhtä avokätinen. Elämä on yhtä vääntöä. Nyt uhkaillaan jo perättömillä rikosilmoituksilla ja päihdekatkoilla jos ei rahaa tipu ja paljon. Mutta menköön niin. Ja livohkaan yritän jos vain pääsen.
Psykiatrinen hoitoni ei ole tuntunut lähevän tarpeistani, pikemminkin se pyrki edistämään syrjäytymistäni. Ongelmistani äitini kanssa syyttävä sormi osoitti aina minuun ja vähän kaikessa muussakin.
Työn menetin kun sossut lähettivät B-lausuntojani työnantajalleni.
Mutta jatkossa kaikki mitä äitini ja psykiatriset sairaanhoitajat, (jotka tuntevat myötätuntoa vain tällaisen "loishirviön" uhriksi asettunutta äitiäni kohtaan) puhuvat tulee jatkossa menemään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Aion palata omilleni ja siihen asuntoon en osoitetta äidilleni kerro, saati avaimia anna.

Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinun on aika seisoa omilla jaloillasi. Muuta omaan kotiin ja hanki työtä jos tunnet, että pystyt siihen. Ja kyllä niitä ystäviä matkan varrelta mukaan tarttuu... ja tyttöystävä. Usko pois :)