Usein seuroissa puhuja muistaa sanoa, kuinka suuri siunaus on, että on saanut syntyä uskovaiseen kotiin. Ja kuinka valtava siunaus se onkaan, kun on saanut syntyä isoon perheeseen, jossa on omasta takaa leikkikavereita.
Usein puhujat myös muistavat mainita puheissa, kuinka moni epäuskoisen kodin lapsi on kysellyt vanhemmiltaan, miks meillä ei ole niin paljon lapsia, kuin naapureilla, että ois myös kotona leikkikavereita.
Onko suurperheeseen syntyminen suuri lahja?
Onko suurperheessä eläminen aina niin autuasta ja onnellista?
Itse en näe tätä minään siunauksena, vaan pikemminkin kirouksena. Olen ison perheen keskimmäinen lapsi. Vielä kotona asuva. Kotona jatkuvasti mieletön meteli. Vauva huutaa kurkkusuorana yöt. Juuri, kun vauva on kasvanut tarpeeksi vanhaksi, onkin sängyssä jo huutamassa uusi vauva.
Isoista sisaruksistakin lähtee ääntä. Hirvee tappelu päivästä toiseen, eikä isä uskalla aina mennä edes väliin, kun veljiä on niin paljon ja useimmat paljon pidempiäkin kuin isä.
Monesti on säälittävää katsoa sivusta, kuinka isoveli pieksii isää :(.
Äiti on ihan maassa. Se vain rukoilee, että vanhempia sisaruksia pitäisi siirtää hoitoon.
Meillä ei ole omia huoneita, vaan useampi nukkuu samassa huoneessa. Viheliäisintä on se, että tavara, jonka laskee johonkin tiettyyn paikkaan, ei ole siinä välttämättä enää, ku sitä tarvisi taas. Alkaa jo riepomaan tämä, kun koulukirjat katoaa heti, ku ne uskaltaa pöydälle jättää ilman valvontaa. Nytkin matematiikan kirja hukassa :(.
Mukavaa koulussa sitten sanoa, että se hävisi sillä aikaa, kun kävin vessassa tarpeilla.
Meillä ei ole myöskään mitään omia lukollisia säilytyspaikkoja. Eli käytännössä kaiken, mitä ostaa, on automaattisesti yhteistä. Edes karkkipussit eivät saa olla rauhassa. Kotitehtävät joudun usein tekemään olohuoneessa. Meidän huoneessa on vain yksi pöytä ja silläkin tämä tietokone. Aina joku istuu tällä koneella.
Nyt mulla on hävinnyt toinen kenkä. Kyllä tämä suurperheen elämä osaa olla pahimmillaan raastavaa. Koulunkäyntikin kärsinyt kovasti. Odotan aikaa, jolloin pääsen lähtee täältä kotoa, jos ylipäänsä olen enää voimissani. Vanhimmat veljet, jotka kotona asuvat, ovat täysi-ikäisiä ja osa työelämässäkin. Nuorin juuri parastaikaa kirkuu sängyssä ja pienet tenavat pörrää ristiin rastiin tehden tihutöitään.
Tästä kaikesta mun täytyisi siis kiittää nukkumaan mennessä Herraa, että antoi sisaruksia yli tarpeitteni. Yli voimieni. Säälin enneminkin äitiä, kuinka raskasta tämä kaikki on sille :(.
Äitissä on selkeitä masennuksen merkkejä. Välillä se saa kunnon kiukkupuuskiakin.
Usein puhujat myös muistavat mainita puheissa, kuinka moni epäuskoisen kodin lapsi on kysellyt vanhemmiltaan, miks meillä ei ole niin paljon lapsia, kuin naapureilla, että ois myös kotona leikkikavereita.
Onko suurperheeseen syntyminen suuri lahja?
Onko suurperheessä eläminen aina niin autuasta ja onnellista?
Itse en näe tätä minään siunauksena, vaan pikemminkin kirouksena. Olen ison perheen keskimmäinen lapsi. Vielä kotona asuva. Kotona jatkuvasti mieletön meteli. Vauva huutaa kurkkusuorana yöt. Juuri, kun vauva on kasvanut tarpeeksi vanhaksi, onkin sängyssä jo huutamassa uusi vauva.
Isoista sisaruksistakin lähtee ääntä. Hirvee tappelu päivästä toiseen, eikä isä uskalla aina mennä edes väliin, kun veljiä on niin paljon ja useimmat paljon pidempiäkin kuin isä.
Monesti on säälittävää katsoa sivusta, kuinka isoveli pieksii isää :(.
Äiti on ihan maassa. Se vain rukoilee, että vanhempia sisaruksia pitäisi siirtää hoitoon.
Meillä ei ole omia huoneita, vaan useampi nukkuu samassa huoneessa. Viheliäisintä on se, että tavara, jonka laskee johonkin tiettyyn paikkaan, ei ole siinä välttämättä enää, ku sitä tarvisi taas. Alkaa jo riepomaan tämä, kun koulukirjat katoaa heti, ku ne uskaltaa pöydälle jättää ilman valvontaa. Nytkin matematiikan kirja hukassa :(.
Mukavaa koulussa sitten sanoa, että se hävisi sillä aikaa, kun kävin vessassa tarpeilla.
Meillä ei ole myöskään mitään omia lukollisia säilytyspaikkoja. Eli käytännössä kaiken, mitä ostaa, on automaattisesti yhteistä. Edes karkkipussit eivät saa olla rauhassa. Kotitehtävät joudun usein tekemään olohuoneessa. Meidän huoneessa on vain yksi pöytä ja silläkin tämä tietokone. Aina joku istuu tällä koneella.
Nyt mulla on hävinnyt toinen kenkä. Kyllä tämä suurperheen elämä osaa olla pahimmillaan raastavaa. Koulunkäyntikin kärsinyt kovasti. Odotan aikaa, jolloin pääsen lähtee täältä kotoa, jos ylipäänsä olen enää voimissani. Vanhimmat veljet, jotka kotona asuvat, ovat täysi-ikäisiä ja osa työelämässäkin. Nuorin juuri parastaikaa kirkuu sängyssä ja pienet tenavat pörrää ristiin rastiin tehden tihutöitään.
Tästä kaikesta mun täytyisi siis kiittää nukkumaan mennessä Herraa, että antoi sisaruksia yli tarpeitteni. Yli voimieni. Säälin enneminkin äitiä, kuinka raskasta tämä kaikki on sille :(.
Äitissä on selkeitä masennuksen merkkejä. Välillä se saa kunnon kiukkupuuskiakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun uskonnosta on kyse, voisi kysyä, mikä funktio jatkuvalla tiineydellä ja lapsien tulolla on? Jos ajatellaan,että kristityn pitäisi keskittyä uskon'asioihin ja itsensä kehittämiseen, ei kai lapsi-katraan huolto ja paimentaminen auta asiaa?
Alku-kristiyt eivät haluneet tehdä uusia ihmisiä maailmaan, niitä joihin sielut voisivat laskeutua, tuo on varsin ymmärrettävää, sillä aika masentava ja vastenmielinen paikka maailma on.
Kaikki ylimääräinen puuha ja touhu tuntuukin olevan kuin luojan juoni, jotta ihmisillä ei vain missään nimessä jäisi aikaa ajatella oleellisimpia/syvällisempiä asioita kuin maallinen ja arkinen.
Kärsivällisesti niin se siitä iloksikkin muuttuu,,ihmettelen että teillä on noin vaikeaa, tunnen sellaisia perheitä joissa kaikki kulkee omaa hiljaista rataan sa ja kaikki ovat iloisia ja tyytyväisiä...
Hauskaa Joulua kuitenkin ja ilolla tee läksysi niin se aurinkokin alkaa paistamaan...
yleistys vimma jos yksi ja ainut kokemus on niin ain kaikkialla on sitten samaa.
Avaaja kertoi omasta henk.koht. kokemastaan joka on varmasti sitä mitä hän kirjoitti.
Avaajalle toivotan voimia jaksamaan .olin itse 15v kun minut erotettiin vl-jengistä ja muutin kotoa vasta 20v. joten tuo viitisen vuotta oli aika "painostavaa" aikaa.
Muista antaa palautetta vanhemmilles ja kysele kriittisesti perus fraasien perään et mistä ja mihin ne perustuu siinä joutuu myös vanhempas joko paneutumaan tai jäävät kiinni tietämätömyydestään.
Tää on nyt tällaista, tilanne perheessä, mut se on ohikiitävää. Muutama vuosi ja aikuistuneet on omassa elämässään. Sano ääneen miltä sinusta tuntuu tää tilanne. On kyl outoa ettei ole missään omaa tilaa ? Minä jaoin jonkun aikaa huoneen toisen sisaren kanssa, mutta nyt on oma. Sisarukset ovat siunaus- mutta ei rikkaus.Kun on paljon sakkia, ei siinä ole oikein mittään omaa kellään.Mutta aikansa kutakin.Koita vähän aikaa vielä jaksaa.
Jos veljesi ovat jo täysi-ikäisiä ja työelämässä, eivätkö he voisi jo muuttaa omilleen? Jäisi vähän enemmän tilaa muille.
Voin kuvitella ettei ole helppoa, itse en pystyisi keskittymään mihinkään tuollaisessa ympäristössä.