Miulla on aika ihmeellinen "ongelma". Tai mie ainakin ite nään sen jotenkin oudolla tavalla ongelmana, kun en pelkää enää synnytystä yhtään! Ennen olin aivan paniikissa (kirjaimellisesti) jos joku edes mainitsi synnyttämisen. Tärisin, hikoilin, vapisin ja itkin hysteerisenä että en haluu, en uskalla!
Nyt on aivan toinen ääni kellossa. En malta odottaa että pääsen synnyttämään ja kokemaan sen. Ootan mielenkiinnolla että miltä se sitten ihan oikeesti tuntuu ku ponnistaa kaikella voimallaan, miten paljon se koskee, minkälaista kivunlievitystä tulen pyytämään.
Oikeestaan miulla on sellanen asenne että mie otan siitä kivusta sellasen niskalenkin että oksat pois ja puserran sellasella päättäväisyydellä sen naperon pihalle ettei siinä kerkee itkuu päästää! Vois sanoo et oon aika uhmakkaalla asenteella menossa synnyttää. Ja se siinä pelottaakin, et jos EN pelkää itse synnytystä niin et se kostautus miulle jotenkin... ja jos pelkäisin ihan tuhottomasti vieläki, niin sitten ehkä "yllättyisin ilosesti" kun se ei oliskaan niin paha.
jos jollakin on samoja tuntemuksia niin se kyllä ymmärtää varmasti mitä tarkotan :D muilla ei ehkä oo sit hajuakaan. Mut tuntuu vähän niinkun olisin hyppäämässä täysiä pää edellä kalliolta kattomatta mihin syöksyn, hirveellä raivolla vaan ja hyvä tulee! onkohan tää ihan paras asenne...? toisaalta, sillä miun asenteella tuskin lopputuloksen kannalta on sen suurempaa merkitystä, ulos se lapsi tulee pelkäsinpä mie tai en. Joten miks pelkäisin..?
Nyt on aivan toinen ääni kellossa. En malta odottaa että pääsen synnyttämään ja kokemaan sen. Ootan mielenkiinnolla että miltä se sitten ihan oikeesti tuntuu ku ponnistaa kaikella voimallaan, miten paljon se koskee, minkälaista kivunlievitystä tulen pyytämään.
Oikeestaan miulla on sellanen asenne että mie otan siitä kivusta sellasen niskalenkin että oksat pois ja puserran sellasella päättäväisyydellä sen naperon pihalle ettei siinä kerkee itkuu päästää! Vois sanoo et oon aika uhmakkaalla asenteella menossa synnyttää. Ja se siinä pelottaakin, et jos EN pelkää itse synnytystä niin et se kostautus miulle jotenkin... ja jos pelkäisin ihan tuhottomasti vieläki, niin sitten ehkä "yllättyisin ilosesti" kun se ei oliskaan niin paha.
jos jollakin on samoja tuntemuksia niin se kyllä ymmärtää varmasti mitä tarkotan :D muilla ei ehkä oo sit hajuakaan. Mut tuntuu vähän niinkun olisin hyppäämässä täysiä pää edellä kalliolta kattomatta mihin syöksyn, hirveellä raivolla vaan ja hyvä tulee! onkohan tää ihan paras asenne...? toisaalta, sillä miun asenteella tuskin lopputuloksen kannalta on sen suurempaa merkitystä, ulos se lapsi tulee pelkäsinpä mie tai en. Joten miks pelkäisin..?
Vastaukset 9
Vanhimmat
eiköhän se oo vaan hyvä asia että ei pelota.
Minusta ainakin, sillä ei muakaa jännitä tai pelota synnytys yhtään vielä ja oon jo 38 viikolla :)
aattelen kyllä että en haluais synnyttää jos jotai tapahtuuki,mutta en silti tunne pelkoa synnytystä kohtaan.. Voihan olla että sua alkaa pelottaa sitten ku synnytys alkaa ;)
paras asenne... varaudu siihen että sattuu.
Mulla oli lähes sama asenne, ja synnytyksestä jäi trauma. :(
toinen lapsi tulossa.
Ensimmäisen aikaan en tuntenut mitään synnytyspelkoa ennen kuin annettiin lupa ponnistaa :D
Synnytys oli helvetillinen, epiduraali ei toiminut, ponnistusvaihe kesti melko kauan ja väliliha repesi isosti.
Silti odotan taas innolla, että pääsisi synnyttämään. Se on vain kipua, ja luonnollista sellaista. Ei kipua muista jälkeenpäin.
Olen koko odotusajan joutunut muutenkin sietämään kipuja, joten synnytys ei pelota kipujen vuoksi ja itseasiassa odotan innolla sitä. Pelottaa vain miten vauvalle käy ja ettei tule komplikaatioita. Kipua saa kyllä lievitettyä monin keinoin...
Tulet huomaamaan että odotusajan "kivut" ei ollutkaan mitään kipuja verrattuna synnytyskipuihin... Tuosta kun saa sellaisen kuvan että luulet kipujen olevan samalla tasolla, ehei, ei lähelläkään!
en pelkää niitä synnytyskipuja siks, koska se on tavallaan tarkotuskin että sattuu. Normaalisti jos johonkin päin ruumista koskee, se kertoo että nyt on jotain huonosti. Mutta synnyttäessä kipu kertoo siitä että se synnytys etenee. Ja onhan se nyt luonnollista että koskee kun niinkin ahtaan kanavan kautta uusi ihminen maailmaan änkeytyy!
Ja myös sellanen olo on että mitä mie tässä valitan, se on sille vauvalle varmasti kamalampi kokemus! Ja siellä on asiansa osaavat ihmiset auttamassa, jos jotain sattuisi menemään pieleen.
En mielelläni ajattele et entäs jos jotain meniskin pieleen, koska jos on mennäkseen, ni se menee kans olinpa etukäteen asialla itteeni pelotellu tai en. Tietysti mielessä pitäen että en automaattisesti OLETA kaiken menevän oppikirjan mukaan. Mut miks pelätä etukäteen jotain sellasta mitä ei luultavasti edes tapahdu?
Isoin pelkoni on että jouduttas sektio tekemään. Leikauksesta toipuminen pelkästään on varmasti aikaa ja voimia vievää, vielä enemmän ku normaali synnytys. Puhumattakaan siitä et tuntisin jääneeni jostain tosi tärkeestä paitsi, jos en ite pääsis synnyttämään lastani.
Ja viimesenä (vähän turhamaisena) pointtina on se, että tää raskaana oleminen alkaa pikku hiljaa tympimään ihan tosissaan. Välillä tuntuu et oon pelkkä tää maha, eikä miun elämään kuulu mitään muuta ku se että miten ODOTTAVA ÄITI ja VAUVA jaksaa. Siis siltä tuntuu että oon muille meilkeinpä pelkästään odottava äiti, enkä se sama tyttö joka olin ennen ku tulin raskaaks. Ja lisäks tuntuu et kaikki muut, varsinkin lähisuku, on niin jumalattoman huolissaan että miten me sitten pärjätään tän lapsen kanssa. Ja se tuntuu tosi pahalta ja alentavalta. Itte en oo huolissani. Tai no luonnollisesti vähän, mut ei minuu pelota, jännittää lähinnä silleen kivasti :)
Tahtoisin päästä näyttämään muillekkin että älkää nyt niin paljon stressatko, kyllä me osataan lasta hoitaa! Miun äiti oli saman ikänen ku mie nyt kun se sai ekan lapsensa. Pärjäsivät hienosti. Miks minuu pitää epäillä? Kaikista tyhmin kysymys oli minkä kummisetä heitti että "entäs sitten ku teillä on se lapsi, ja te haluisitte ostaa vaikka uuden hienon taulutelkkarin niin kuka se on se tärkein teijän perheessä, te vai se lapsi?"
En oikeesti uskonu korviani! Ajattelin että noin tyhmään kysymykseen saa kyllä yhtä tyhmän vastauksen ja sanoin "no meillä on jo sellanen 40 tuumanen että jos se nyt ei vaan hajoa niin ei tartte ehkä pariin vuoteen uutta ostaa!"
Joopa joo, asiasta poikettiin näköjään, mut anyway, tahon synnyttää tän ihanan, rakkaan, pitkään ja hartaasti toivotun lapseni, ihan ite, ja mielellään nopeesti (ei tietenkään ennen aikojaan, mut toivon et aika MENIS nopeesti). viikkoja 31 4 joten matkaa vielä olis. Ei auta ku jaksaa mahan ja epäluulojen kanssa vielä hetki, sit näytän mistä se kana pissii ja oon ihan yhtä hyvä äiti ku miun omakin on ollu!
Älkää antako muiden masentaa. Jos itse uskotte, että pärjäätte niin takuulla pärjäätte.
Mekin ollaan hiukan saatu osaksemme sellaista epäluuloista asennetta kun palasimme mieheni kanssa takaisin yhteen eron jälkeen ja tulin vajaan vuoden sisällä siitä raskaaksi. Moni hieman etäisempi tuttu olettaa meidän vauvan olevan jonkinlainen suhteen vahvistamisvauva, mitä hän ei todellakaan ole. Se tuntuu pahalta kun tuntuu ettei joidenkin mielestä tämä lapsi ole ns. oikealla tavalla alkuunlaitettu tai he epäilevät meidän suhteen tilaa, mutta me ollaan päätetty miehen kanssa jättää moiset omaan arvoonsa. Me itse tiedetään, missä mennään ja niin tietää ne läheisetkin, joiden pitää tietääkään. Meille on tärkeintä toistemme ja tulevan lapsemme hyvinvointi, antaa muiden mussuttaa.
Onnea ja tsemppiä sinne, vaikka tsemppiä tuntuu löytyvän omastakin takaa ihan tarpeeksi :)
syntymä on uskomattoman ihanaa! Sain maailman ihanimman vauvan! Ei sellaista onnea osannut kuvitellakkaan, vaikka onnessani olin koko raskauden ajan! Mutta...
...en myöskään osannut kuvitella minkälaista kipua synnytyksessä voi tuntea. Luulin että kuolema tulee, ja joka ikinen minuutti oli liikaa, kun kiemurtelin siinä sängyllä. Käskivät olla rennosti, paikallaan, huutamatta. Yritin kaikin voimin, mutta en pystynyt. Kipu oli niin kova, kuin sahattaisiin keskeltä kahtia. Siltä tuntui!
Mikä tabu nämä synnytyskivut on? Raivostuttaa ettei kukaan kertonut että sattuu ihan helvetisti, ja raivostuttaa kaikkien "luomumammojen" kivuttomat synnytyskertomukset. Jos olisin osannut etukäteen pelätä, olisin osannut varautua! Tai ehkäpä mulle joku kertoi, mutta annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En kuunnellut, en tajunnut, en halunnut tajuta....?
No mulle tuli toisen asteen repeämät ilman puudutusta, ja synnytyskammosta en ole vieläkään päässyt. Joku taas selviää ilman ainuttakaan tikkiä ja naarmua, ja pitää synnytystä helppona juttuna.
Hienoahan se on jos kaikki menee nappiin ja tulee nopea ja helppo synnytys, ja näin toivomme :)
Itse luulin myös että raskaaksi tultuani alkaisin panikoimaan synnytyksen hurjuutta. Nyt kun olen ja synnytys häämöttää alkukeväästä, ei pelota yhtään. Itsekin mietin liekö siitä haittaa enempi kuin hyötyä, toki se mietityttää miten synnytys menee mutta pelota ei. Pahin pelko on että mukula jää kiinni hartioistaan :D Liekö se kovinkaan yleistä, mutta olen kuullut niin laidasta laitaan synnytystarinoita että kävi miten kävi en ole ainoa lajissani.
Pääasia että mukula malttaa odottaa laskettuun aikaan asti :)
Eiköhän se kuitenkin ole hyvä asenne lähteä synnyttämään että tehdään parhaansa ja yritetään keskittyä olennaiseen. Ollaan tarmoa täynnä jo etukäteen. Millainen lie se tilanne sitten kun se kohdalla on, katoaako "itsevarmuus" kuin tuhka tuuleen ja sitä ollaan avuttomia eikä tiedetä miten päin sitä lasta tehdä. Sitten ei auta enää kun luottaa että ehtii laitokselle ajoissa ja kätilöt paikalle.