En jaksaisi enää. En näe tulevaisuudessa yhtään mitään. Ihan sama vaikka saisin kuun taivaalta, se ei mua onnelliseksi tekisi. Tämä alakuloisuus jatkuu varmaan ikuisesti. Lääkkeet eivät auta ja terapiakin aivan perseestä, kun kaikki on jo sanottu ja puhuttu tuhanteen kertaan läpi, eikä mitään hyötyä.
Paranenko mä ikinä? Kokemuksia, te jotka mahdollisesti olette masennuksesta toipuneet? Jotain rohkaisua, kun alkaa hermot mennä.
Paranenko mä ikinä? Kokemuksia, te jotka mahdollisesti olette masennuksesta toipuneet? Jotain rohkaisua, kun alkaa hermot mennä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
luovu siitä ensimmäiseksi, se ei maksa sinulle senttiäkään, eikä vahingoita sinua, mutta voi aiheuttaa masennusta.
Voi parantua.
Masennuksesta toipuminen vie aikaa mutta suurimmalla
osalla tila paranee tai ainakin helpottuu suuresti. Itse olen syönyt masennuslääkkeitä vasta pari kuukautta ja tila on jo parempi.
Ei se kuu taivaalta kenenkään olotilaa paranna, kiksit on saatava tavallisesta elämästä.
Sä olet vielä niin nuori, että et vielä tiedä mitä
elämä tuo tullessaan. Mikä sua erikoisesti masentaa?
Tsemppiä sinulle, kyllä voi parantua, toivon sitä sinulle!!! Onko sinulta otettu kilpparikoe??
Se voi aiheuttaa masennusta, jos siinä on häikkää. Itse lopetin masennuslääkkeet ja nyt on paljon parempi olo.Terapia on aina hyväksi, parempi kuin lääkkeet, se on minun mielipiteeni.
Oikein Rauhallista Joulumieltä sinulle!! Kyllä se siitä muuttuu paremmaksi, elämä on sinulla edessä, hyvä sellainen, USKO SIIHEN!!!
Tervehdys minultakin. Elämässä vain on niin, että välillä masentaa enemmän, välillä vähemmän ja joskus ei yhtään. Joskus on jopa positiivisia fiiliksiä. Elämä on aaltoliikettä. Yritä muistaa se silloinkin, kun masentaa.
Älä ole yhtä masennuksesi kanssa, ajattele, että masentaa nyt, mutta minä en ole masentunut eli siis en ole yhtä masennukseni kanssa, vaan masennusta on minussa. Kuulostaa varmaan sekavalta!?!
Jos jaksat ja kiinnostaa, niin lue Anthony de Mellon kirja Havahtuminen. Siinä on kerrottu ihmiselämästä paljon tärkeitä asioita ja mm. ihmisen elämän varrella kokemista tunteista. Ja niihin suhtautumisesta.
Itse olen 40 -kymppinen "aikamies" ja varsinkin nuorempana oli useita masennusjaksoja. Nyt niihin on ehkä vähän perspektiiviä. Enkä ota itseäni enää turhan vakavasti. Yleensä kanssakäymisessä oletetaan ihmisten lähtevän ajatuksesta: minä olen OK, sinä olet OK. Em. Anthony D M lähtee oletuksesta: minä olen pöljä, sinä olet pöljä. Ja so what? (Se on oikeasti hyvä kirja :)
jotkut parantuvat koska mitään niin vakavaa ei ole tapahtunut minulle on liikaa ja en parane koskaan.
Se neuvo, jonka itse sain, pahimman masennukseni aikana, oli että elä vain päivä kerrallaan, jos se on liikaa, elä tunti kerrallaan, jos sekin on liikaa, elä minuutti kerrallaan.Silloin oli rankka tapahtuma mullakin takana. Paras kaverini lähti täältä "vapaaehtoisesti". Siinä oli paljon kysymyksiä, syyllisyyttä, ikävää ja tietty klassinen surutyön kaava. Alkaen shokkivaiheesta, kaiken kieltämisestä, omituisista helpotuksen tunteista, siitä, ettäon itse elossa, syyllisydestä jne. Nuo vaiheet tajusin jälkikäteen, mutta en sillä hetkellä, kun se tilanne oli päällä. Olen päässyt lukemalla ja oppimalla ymmärtämään itseäni ja elämää yleensä, pienemmillä vaurioilla läpi masennuskausia. Joita siis ihan varmasti jokaiselle tulee, jonkin tasoisia.
Eikä kannata vähätellä toisten depiksiä, jokainen suhteuttaa ne omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. Asia, joka toisen mielestä on hyvin vähäpätöinen, voi toiselle tuntua ylitsepääsemättömältä. Psyykkaa itseäsi ja hanki tietoa. Jo se, että kirjoitat tänne, on hyvä asia. Usko siihen, että elämä kantaa :) Ja siihen, että (suurin osa) ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
Ja toisaalta: Jos masentaa, niin anna masentaa. Kieri itsesäälissä ja itke, joskus se avaa patoja ja tervehdyttää. On kuin sielu kävisi suihkussa, kun kunnolla itkeä vollottaa.
Niin kauan kuin on elämää on myös toivoa, eikä niin pahaa masennusta eikö siitä voi parantua.
Tosin kaikilla on niin erinlainen käsitys sanasta masennus. Toiset käsittävät normaalin alakuloisuuden masennukseksi, en tiedä millaista sinä koet mutta sen tiedän ihmeitä tapahtuu niittenkin elämässä jotka on luokiteltu parantumattomiksi.
Nyt kuulemme sanomaa Joulun Herrasta ja siinä on sellainen parantaja joka voi muuttaa hetkessä elämäsi. Sisäiseen mailmaan syttyy kipinä joka auttaa pinnistelmään vaikeittenkin päivien yli.
Pyysit rohkaisua ja haluan tuoda sitä mitä itse olen kokenut, tultuani uskoon sain sisäisen rauhan ja jaksan odottaa pilvien väistymistä niinä pimeinä masentavina hetkinä.
Kyllä parannut!
Itse sairastuin masennukseen ala-asteen lopulla. Nyt olen 20v ja voin sanoa että viimeiset 6kk olen ollut vapaa masennuksesta, mutta nyt se aikoo taas tulla takaisin. En jaksaisi enää samaa; koko nuoruuteni meni pilalle koska aivoissani on jotain vikaa. Viimeiset 6kk on ollut kuitenkin ihanaa ja voin sanoa että olen ollut onnellinen. Ehkä sellaiset ajanjaksot ovat masennuksen arvoisia.
Olen miettinyt kovasti voiko masennuksesta oikeasti ikinä parantua. Itse lähes puolet elämästäni sitä sairastaneena en jaksa uskoa niin. Elämä voi kuitenkin olla ihan siedettävää. Se 6kk onnea ja huolettomuutta auttaa eteenpäin.
Olen miettinyt todella paljon masennukseni syitä (on muuten ehkä vittumaisinta ikinä kysyä masentuneelta 'mikä sinua masentaa?', HALOO jos tietäisin niin olisin ehkä asian hoitanut?!) ja tullut siihen tulokseen, että olen temperamentiltani niin herkkä että varhaislapsuuteni tapahtumat ovat horjuttaneet perusturvallisuuttani niin pahasti että oireilen varmaan koko loppuelämäni. Tämän tajuaminen helpotti jonkin verran; pelkäsin nimittäin että minua on käytetty hyväksi, koska ajattelin että vaikean masennuksen syyn on pakko olla jotain todella hirveää.
Se asia mikä minut on pitänyt elossa on läheiset. En voi tappaa itseäni, koska se särkisi isäni ja avomieheni sydämen. Tietysti voi kysyä itseltään onko järkeä elää vain siksi ettei muille tulisi paha mieli...
Syötkö lääkkeitä? Jos olo on tasaisen masentunut niin kannattaa varmaan vaihtaa merkkiä, jos olet jo jonkin aikaa syönyt samaa.
Yritä myös keskittyä kouluun. Olen toivottoman katkera siitä että masennus pilasi lopulta koulunkäyntinikin. Yläasteella jaksoin vielä loistaa, mutta lukiossa olin toivoton alisuorittaja. Yliopistoon hakiessahan numeroilla ei ole mitään merkitystä, mutta hyvää mieltähän se kunnon todistus tuottaa tai on ainakin tuottamatta pahaa mieltä.
Suosittelen kokeilemaan meditaatiota. Se ei paljon puhtia vaadi ja saattaa rauhoittaa mieltä joksikin ajaksi.