Olen kaikki prosessit läpikäynyt transtaustainen nainen. Leikkauksesta on jo monen monta vuotta. Mulla on asiat hyvin eikä mun elämässäni ole mitään valittamista. Mutta silti mua kalvaa keljutus menneestä elämästä. Miksen saanut elää elämääni omana itsenäni? Tiedän, ettei mennyttä voi muuttaa eikä mun nuoruudessani edes ollut nykyistä systeemiä. Miten mä saan tän pahan olon pois, jonka mun menneisyyteni aiheuttaa?
miten lopettaa keljutus?
höperänder
131071
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jos omaa ajattelua ei saa käännettyä itse, joku asiaan enemmän perehtynyt voi osata auttaa. Kognitiivinen terapia on kehitetty nimenomaan sitä varten, että saataisiin rikottua hyödyttömät ja haitalliset ajatuskuviot ja opittaisiin tilalle hyödyllisempiä, jotta elämän saisi taas "haltuun". Voin suositella, se tosiaan toimii, on nimittäin omaa kokemusta. Valitettavaa tuossa on vain terapian kalleus, jos kelakorvauksia ei saa (ja niiden saaminen on tässä maassa kiven alla).
Olen pitänyt itselleni monta puhuttelua. Mun pitää arvostaa menneen elämän hyviä asioita, koska olihan niitä paljon. Ja sitten mun pitää olla iloinen loppuelämästäni: joka aamu herään omana itsenäni. Tätä ei voi kukaan ottaa minulta pois.
ammattiavusta olisi tuossa tilanteessa apua. Itse kävin nuo ajatukset läpi omahoitajan kanssa jo tutkimusvaiheessa ja sain ne selvitettyä ettei keljutusta enää ole. Opin löytämään menneestä elämästäni myös ne valoisat puolet. Joka tapauksessa nykypäivä ja tulevaisuus tuntuu sentään paljon paremmalta, miksi siis hautoisi enää niitä vanhoja.
Mninulla oli aivan sama tilanne. Kun tajusi, että mistä itsessä oli kysymys ja mitä oli menettänyt, niin oli se vaikea paikka...Jos vaan olisin ymmärtänyt itseään nuorempana...
Kyllä siitä yli pääsee ajan kanssa. Ja onhan huomenna taas uusi päivä :)
Kiitos sulle. Niin mäkin olen ajatellut, että se menee ajan kanssa. Kun mulla ei ole mitään ongelmia nykyelämässäni. Menen sataprosenttisesti läpi ja mulla on kiva hyväpalkkainen työ ja paljon ystäviä ja sukulaisia, jotka kaikki hyväksyy ja rakastaa.
Ehkä tää asia vaan pomppasi esiin, kun muita ongelmia ei ollut.
Olen itse huomannut että horisontti muuttuu etenemisen myötä ja tässä prosessissa joutuu luopumaan pisteen A maisemista jotta saavuttaa pisteen B maiseman.
Olen itse ollut hyvin varovainen prosessissa ja olen vieläkin pre-op.
Tästä huolimatta on tapahtunut paljon. Olen ollut nyt yli kolme vuotta mömmöillä ja ulkonäkö on muuttunut sen verran että viime viikolla johdonmukaisesti olin señora kaikille ihmisille, jotka eivät tunteneet minua entuudestaan. Tuolla reissulla ikävin kokemus oli se, etten voinut pitää puolisoani kädestä kävellessämme, koska se keräsi katseita. Ihmiset luki meidät lesbopariksi. Sinällään se ei haittaa mutta on kiusallista. Yhdessä tilanteessa jopa kutsuttiin butchiksi.
Osan vanhasta elämästä voi saada mukaansa mutta se muuttuu uudessa horisontissa, kuten on käynyt parisuhteellemme.
On aika lailla iso ponnistus läpikäydä vanha elämänsä ja sen roolitukset, kuoria miesroolit irti vanhasta itsestä ja sovittautua naisen rooleihin. Isyyden kanssa on ollut ehkä suurin työ, päätin että se jää olemaan myös sosiaalisesti.
Ehkä yksi osa ongelmaa on juuri sovittautuminen toisten ihmisten odotuksiin. Äitini pyrki välirikkoomme saakka pitämään minut tiukasti miesroolissa. Pelkäsin häntä ja hänen henkistä väkivaltaansa enkä uskaltanut ulos kuoresta. Pitäisikö tässä nopeasti livahtaa uuteen kuoreen, jonka nimi on stereotyyppinen naiseus? Ei helvetissä pidä.
Oman menneisyyden hyväksyminen on pitkä prosessi. Itse olen työstänyt sitä koko ajan pikku hiljaa, mutta osa työstää sitä vielä toimenpiteiden jälkeenkin. Enpä tiedä tuleeko sitä koskaan valmiiksi. Toisaalta tarvitseekokaan?
Mun äitisuhteeni oli myös jäissä muutaman vuoden. Mutta se päättyi niin, että äitini teki täyskäännöksen ja hyväksyi minut naisena. Mun ei tarvitse enää esittää ketään eikä mitään, vaan voin olla oma kikattava höperö itseni.
ei ole hyväksynyt minua kokonaan ja puhuttelee minua vanhalla nimellä vaikka hoidoistani on jo yli 5 vuotta... ei se kyllä hylkää. mutta ei hyväksykkään....osteli jouluna kalliita lahjoja, mutta minulle olisi ollut tärkeämpää jos sisarukseni ja äitini oisi pyytänyt jouluna kylään....olen ite kyllä päässyt tämän asian yli, että osa perheestäni ei hyväksy minua koskaan.
minulla on sellaisia kokemuksia, että kävin terapiassa pari vuotta ennen prosessia ja se auttoi paljon. Minulla on sellanen käsitys, että monet transtaustaiset ei välttättä ajattele ikäviä asioita ennen prosessia ja sitten prosessin jälkeen kaatuu päälle... Toisaalta pitää olla myös sinut menneisyytensä kanssa , mutta en minä ainaskaan toitota sitä muille...
Minua itteä vähän harmittaa se kun asun pienellä paikkakunnalla ja kaikki melkeen tietää taustani ja olen ajatellut muuttaa isommalle paikkakunnalle niin ei tarvitse aina palata entiseen elämääni, kun tulee puheeksi ihmisten kanssa. Kaikkea hyvää sinulle ja hyvää joulua...
asumisesta... Mulle on käynyt niin, että tän kylän juorukellot on kerrankin pitäneet suunsa kiinni. Mä olisin melkein toivonut, että ne juoruilis, niin säästyisin kertomisen vaivalta. Usein huomaa, että ihmiset, joiden olis luullut kuulleen asiasta, ei tiedä mitään. Itse asiassa myös muita noloja muhun liittyviä juttuja on jätetty kertomatta. Mukava huomata, että ihmisiltä löytyy vielä hienotunteisuutta.
paikkakunnalla niin en ole kokenut kiusallisena vaikka ihmiset puhuvat, mutta tällä hetkellä tuntuu , että haluan muuttaa maisemia,,, aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan...
Itsekin asun pienellä paikkakunnalla, muttei ole juurikaan tullut vastaan tilanteita, että "väärät" ihmiset tietäisivät, eli sellaiset, joille en ole itse mitään kertonut. En kerro kenellekään, kenen ei ole välttämätöntä tietää, näinpä ne ystävänikään, joita en tuntenut silloin aiemmin, eivät tiedä tästä mitään, puhumattakaan opiskelukavereista. Poikaystävälleni toki kerroin, kun hän sanoi olevansa ihastunut minuun ja haluavansa olla kanssani.
En voi sanoa olevani menneisyyteni kanssa täysin sinut, jos en nyt erityisen katkerakaan ole. En vain koe tarpeelliseksi kertoa tätä seikkaa menneisyydestäni. Haluan vain olla tavallinen tyttö ja elää tavallisen elämän. :)
Aika on mulla parantanut paljon. Olen kyllä toisaalta tehnyt itse ajatustyötä. Ensin pitää vain myöntää itselleen, että menneisyyttä ei voi muuttaa. Se on otettava oppina. Kaikesta oppii ja kypsyy, vastoinkäymisistä eniten. Ja sitten täytyy sallia itselleen surutyö. En voi koskaan saada nuoren naisen elämää. Tai nainenhan olen koko ajan ollut, mutten saanut vain elää naisen elämää. Se on hyväksyttävä.
Mutta mitä enemmän kertyy vuosia omana itsenään, sitä haileammaksi käy menneisyys. Pitää iloita jokaisesta moikkaavasta ihmisestä, niitähän tulee koko ajan lisää.