Tuolla on hyvä juttu siitä, millaista joulu monissa perheissä joka vuosi on:
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/12/765127
Vietän joulun oman perheen (1 hengen perhe, koska lapsia ei ole syntynyt, eikä vaimoa löytynyt) parissa, omassa kodissa. Jouluun kuuluu mm. joulukirkko ja rauhallinen tunnelma.
Entä jos kaipaa seurustelusuhdetta ja omaa perhe-elämää, mutta ei kykene olemaan riittävän hyvä sen saamiseksi? Käsittääkseni seurustelukumppanin saamiseksi tulee olla hyvin sosiaalinen ja ujostelematon. Pidän itseäni esimerkkitapauksena sellaisen täydellisestä vastakohdasta.
Mietin sitä, olisinko suoriutunut onnistuneesti kehitystehtävistä, jos olisin kyennyt muodostamaan normaalin parisuhteen. Siis että olisin jonkun kivan naisen kanssa onnistunut muodostamaan yhden perheen. Kuinka moni onnistuukaan hyvin nuoresta saakka kiinnittäytymään toiseen. Ja monen suhteen myötä siunaantuu myös lapsia. Mielestäni nämä jo nuorena oman perheyksikön muodostavat ovat ylemmällä tasolla. He välttyvät kokemasta yksin jäämisen tuskaa ja siksi he ovat henkisesti eheämpiä ja terveempiä.
Otetaan vaikka esimerkiksi nuori nainen, jolla on huono itsetunto ja ehkä häpeää ja sosiaalista pelkoakin. Miten käy jos hän jää yksin ongelmiensa kanssa? Ehkä hänen psyykkinen terveytensä alkaa kärsiä, jos häntä ei kukaan rakasta ja ystävätkin ympärillä elelevät parisuhteissa. Mutta hänen elämästään tulee erilainen, jos hän löytää mukavan miehen. Huonosta itsetunnosta huolimatta nainen kokee olevansa hyvä ja rakastettu. Pikku hiljaa nainen alkaa uskoa enemmän itseensä ja hän tulee eheäksi. Parisuhteella on kummallinen merkitys ihmisen kehityksessä. Ehkä kaikki eivät missään vaiheessa tarvitse parisuhdetta. Ehkä he ovat henkisesti hyvin itsenäisiä. Suurimmalle osalle parisuhde on kuitenkin yksi suurista unelmista.
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/12/765127
Vietän joulun oman perheen (1 hengen perhe, koska lapsia ei ole syntynyt, eikä vaimoa löytynyt) parissa, omassa kodissa. Jouluun kuuluu mm. joulukirkko ja rauhallinen tunnelma.
Entä jos kaipaa seurustelusuhdetta ja omaa perhe-elämää, mutta ei kykene olemaan riittävän hyvä sen saamiseksi? Käsittääkseni seurustelukumppanin saamiseksi tulee olla hyvin sosiaalinen ja ujostelematon. Pidän itseäni esimerkkitapauksena sellaisen täydellisestä vastakohdasta.
Mietin sitä, olisinko suoriutunut onnistuneesti kehitystehtävistä, jos olisin kyennyt muodostamaan normaalin parisuhteen. Siis että olisin jonkun kivan naisen kanssa onnistunut muodostamaan yhden perheen. Kuinka moni onnistuukaan hyvin nuoresta saakka kiinnittäytymään toiseen. Ja monen suhteen myötä siunaantuu myös lapsia. Mielestäni nämä jo nuorena oman perheyksikön muodostavat ovat ylemmällä tasolla. He välttyvät kokemasta yksin jäämisen tuskaa ja siksi he ovat henkisesti eheämpiä ja terveempiä.
Otetaan vaikka esimerkiksi nuori nainen, jolla on huono itsetunto ja ehkä häpeää ja sosiaalista pelkoakin. Miten käy jos hän jää yksin ongelmiensa kanssa? Ehkä hänen psyykkinen terveytensä alkaa kärsiä, jos häntä ei kukaan rakasta ja ystävätkin ympärillä elelevät parisuhteissa. Mutta hänen elämästään tulee erilainen, jos hän löytää mukavan miehen. Huonosta itsetunnosta huolimatta nainen kokee olevansa hyvä ja rakastettu. Pikku hiljaa nainen alkaa uskoa enemmän itseensä ja hän tulee eheäksi. Parisuhteella on kummallinen merkitys ihmisen kehityksessä. Ehkä kaikki eivät missään vaiheessa tarvitse parisuhdetta. Ehkä he ovat henkisesti hyvin itsenäisiä. Suurimmalle osalle parisuhde on kuitenkin yksi suurista unelmista.
Vastaukset 13
Vanhimmat
On niin hieno asia, että me ymmärretään toisiamme ja meillä on samanlaisia ajatuksia tästä elämästä. Sun kirjoitukset on mun myrskyisessä ja myräkkäisessä elämässä aina valon lähde.
Muutamia kysymyksiä herää: Mikset vietä joulua vanhempiesi kanssa? Onhan se mammas lilla IFK- pelaajillakin mamman luona joulukinkun syöntiä ennen pelien jatkumista. 30- vuotta ei ole ikä eikä mikään. Sinusta voi tulla vaikka mikä IT- pomo ja saavuttaa taiteellisillasi lahjoillasi vaikka mitä. Setäni on puoliksi kehitysvammainen ja silti löysi 60- vuotiaana naisystävän. Onko se niin että sä asut sellaisella paikkakunnalla jossa on melkein 1,5 muijaa jokaista miestä kohden? Tule Helsinkiin tai pääkaupunkiseudulle täällä on paljon mahdollisuuksia tavata naisia. Eihän sillä koulutuksella ole mitään väliä tai että olet psyykkisesti vajaakuntoinen, sillä luulisi ainakin että jos se nainen todella välittäisi susta, niin auttaisi sua kouluttautumaan ja kuntoutumaan. Se olisi sellainen parisuhteen koetinkivi.
Elämässä ihmisellä on ennen tulevaa päivää runsaasti odotuksia, miten ne asiat "pitäisi" mennä. Hyvin vähän niistä odotuksista toteutuu, ja hyvin usein tulee odottamattomia mutkia matkaan. Lue enemmän ja luule vähemmän. Sen mä oon oppinut täällä netissä ihmisiltä. En halua olla mitenkään kova, mutta noin neuvoisin.
Kyllä varmasti parisuhde ja avioituminen eheyttää naista ja miestä. Voisikin kuvitella että nainen jolla on kaksi lasta ja rakastava aviomies onkin henkisesti paljon onnellisempi, kun on joku asia minkä vuoksi elää. Ihmisen elämänkaaren tärkeimmät asiathan ovat puolison löytyminen, oma perhe, työpaikka ja oma asunto. Aina puhutaan kuinka niin miesten kuin naistenkin mielestä vihkimispäivä oli elämän onnellisin. Usein tämä unelma toteutuu keskimäärin useimmin naisilla kuin miehillä, syynä naisia sosiaalisesti ja kulttuurillisesti suosiva yhteiskuntajärjestelmä. Miehillä on vielä taakkanaan lompakon, suojelijan, menestyjän ja johtajan roolit, kun taas naisten tulee näyttää kelvolliselta ja antaa fyysistä läheisyyttä.
En ole ihan 100% varma, mutta uskon että me kummatkin löydämme seuraavien vuosien aikana kokemusta parisuhteesta.
Mukavaa jos tulet hyvälle mielelle lukiessasi vuodatuksia.
"Onko se niin että sä asut sellaisella paikkakunnalla jossa on melkein 1,5 muijaa jokaista miestä kohden?"
En osaa sanoa missä suhteessa on kumpiakin. Se on totta, että onhan täällä paljon nuoria, mm. amk-, yliopisto ja muita opiskelijoita. Kerran eräs minusta vuotta vanhempi yh sanoi baarissa, että kyllä sä löydät kun tässä kaupungissa on paljon opiskelijaneitoja. En tosin tunne kuin lähinnä varattuja, muuten olen hyvin rajoittunut ja ujouden vuoksi hyvin vaikeassa tilanteessa. Estynyt olemus on kaiken syynä.
Katkelma Jerome K. Jeromen kirjasta:
"Hänen sielunsa on täynnä rakkautta ja kaipausta, mutta maailma ei saa sitä tietää. Hänen kasvoilleen on niitattu ujouden rautanaamio, jonka takaa häntä ei koskaan nähdä. Hänen mielessään syntyy sydämellisiä sanoja ja ne nousevat aina huulille asti, mutta kireän raudoituksen läpi kuuluu vain sanaton kuiskaus."
Nyt on mentävä unille. Öitä.
-Yv
Moni nuorena perheen muodostanut eroaa jo keski-iässä tai jopa aikaisemminm. Omalla työpaikallakin jo lähes puolet on ainakin kerran eronneita. Osa on tai on ollut uudessa suhteessa, osa elelee tällä hetkellä yksin. Että se siitä nuorena naimisesta.
Mutta ihmettelen ettet edes jouluna käy vanhemmilasi. Onko kotonasi ollut alkoholiongelmia kun sinusta on tullut noin pelokas? Vai onko tämäkin kuviteltua.
Ei tuota pitäis ihmetellä ettei omilla vanhemmillaan käy: minun vanhempani kuolivat 16 vuotta sitten kun oli 23-vuotias. Ei todellakaan kaikilla vanhemmat ole elossa.
Yleinen vuodattaja on maininnut vanhempiensa elävät mutta ei vieraile koskaan vanhemmillaan. Syytä ei ole kertonut. Syitähän voi olla monia.
Yv ei taida vierailla nykyisen kotikaupunkinsa ulkopuolella koskaan. Ainoastaan kävelylenkillä ja kirjastossa ja koululla käy. Pelottaakohan muualle meneminen niin paljon.
Matkustelu on aika stressaavaa, mutta käyn kyllä kesäisin synnyinseudullani. On totta, että matkustelen hyvin vähän. Mutta tietäisitpä missä kaikissa paikoissa tänäänkin kävin... huh huh. Oikeastaan olen tosi tyytyväinen itseeni, koska vihdoin kohtaan sosiaaliset pelot. Ja mikäs se on firman autolla kurvaillessa ympäri kaupunkia ja lähikunnissakin.
Sosiaalinen pelko kuitenkin on koko ajan minussa. En tiedä pääsenkö siitä koskaan tarpeeksi eroon. Millaista olisikaan kulkea ihmisten joukossa ihan rentona ja vailla itsensä analysointia. Olen lapsuudesta saakka ollut jännittäjä ja kuin rautakangen niellyt, "rento kuin rautakanki".
En osaa "iskeä" naista, koska minulle ne tilanteet ovat pahimpia. En tajua, miksi jännitän viehättävien (nuorten) naisten seurassa. Kai se johtuu huonosta itseluottamuksesta, vaikka ei kuulemma olisi syytä mollata itseä. Oli kiusallinen tilanne kun keskustassa erään kauppakeskuksen hississa joku nainen alkoi flirttailla minulle tänään. Sellaista kiusallista tuijottelua se oli... Häpeän itseäni niin, etten uskalla oikein vastata sellaisiin flirtteihin. Mutta kun olen turvallisessa seurassa, kuten juttelemassa diakonin/terkkarin kanssa, pystyn katsomaan hyvinkin avoimesti heitä silmiin.
Taidat pystyä puhumaan avoimesti vain henkilöille jotka kuuntelevat sinua vain virkansa puolesta? Ja taitavat olla sinua vanhempia?
Mutta tuosta matkustamisesta. Olen sinua melkein 15 vuotta vanhempi nainen, yksin, en ole koskaan seurustellut. Mutta matkustellut olen, tähän mennessä 26 maassa. Noin kolmekymppisenäkin olin jo käynyt lähes 20 maassa, en ihan tarkkaan muista. Olen matkustanut yksn, nuorempana matkustin joskus äitni kanssa mutta enää hän ei ole pitkään aikaan kyennyt matkustelemaan. Nuorempana matkustin myös serkkuni kanssa mutta hän sitten perheellistyi. Viimeiset 10 vuotta olen matkustellut yksin eikä mikään pelota. Kielitaidosta on tietysti apua. Joskus on junassa tai lentokoneessa vieressä istunut tyyppi jolle ei huvita sanoa sanaakaan. Silloin luen yleensä jotain. Joskus taas on vieressä istunut hyvin mielenkiintoinen keskustelija. Silti matkan päätyttyä on vaan kiitetty matkaseurasta ja menty omille teille.
Miksi sitten olen yksin? Koska en päästä ketään liian lähelle. Nuorempana jännitin enemmän ja olin ujo. Nyt en enää oikeastaan jännitä missään vaikka vähän ujo olen edelleen. Ikä ja elämänkokemus on jättänyt jännittämisen sikseen.
Ja sellaista miestä ole tullut vastaan joka olisi vienyt jalat alta.
Oletko koskan ajtellut millaista sinulla on vaikkapa 10 vuoden kuluttua?
Onko sulla ajokortti? Jotenkin mä olin ymmärtäny ettet edes sitä ollut hannkkinut.
Mut voihan, jos et edes hississä ihan vieressä olevalle naiselle pysty hymyilemään. Ei tuu mitään.
"Taidat pystyä puhumaan avoimesti vain henkilöille jotka kuuntelevat sinua vain virkansa puolesta? Ja taitavat olla sinua vanhempia?"
Kyllä mulla on muutama ystävä joille voin puhua aika avoimesti. Mutta on totta, etten kykene olemaan avoin jollekin uudelle ihmiselle. Olen voinut olla myös avoin niille muutamille nuorille naisille, jotka olen päästänyt lähelle. (tai jotka siis ovat tulleet lähelle).
Mutta on totta, että olen paljon luonnollisempi itseäni vanhempien seurassa. Arvaa onko helpompaa olla avoin vanhemman kuin vaikkapa nuoren naisen seurassa? Varmasti nuorempien seurassa avoimuuden näyttämiseen liittyy pelko tulla hylätyksi tai leimatuksi joksikin vähemmän hyväksytyksi. Vanhemmat (etenkin naiset) taas ovat sanoneet, "että kylläpäs oletkin avoin ja rohkea nuori mies. Osaat puhua niin hyvin tunteistasi. Sinusta joku nainen saa vielä hyvän miehen".
"Oletko koskan ajatellut millaista sinulla on vaikkapa 10 vuoden kuluttua?"
En ole juurikaan miettinyt. Ehkä kehittyminen jatkuu, kuten viimeisen 10 vuoden aikanakin on tapahtunut. Olenhan nyt paljon edistyneempi kuin vaikkapa parikymppisenä.
Ylen Areenalta löytyy Badding-videoita. Eräässä haastattelussa toimittaja kysyy nuorelta Raulilta: "Mikä susta tulee isona?"
R vastaa: "Kuollut, pelkään".
Olen miettinyt, tarkoittiko hän että pelko tappaa hänet vai vain, että pelkää pahoin, että on isona kuollut?
Joskus kun olen katsonut ja hymyillyt, on tullut mukavia vastahymyjä. Monesti olen niin estynyt etten pysty edes katsomaan. En tarkalleen tiedä, mikä saa minut niin häpeämään itseäni. Mutta koen, että katseet pääsevät kurkistamaan syvälle heikkouksiini. Vaikka ehkä moni vain katsoo, että onpas mukavan näköinen nuori mies.
Eikö sun ajatukset noista parisuhteista muuttuneet yhtään, kun luit vastauksia tuohon "Seurustelevatkin yksinäisiä?" aloitukseesi? Vai onko lyhytkin suhde parempi kuin ei suhdetta ollenkaan?
On lyhytkin suhde parempi kuin ei suhdetta ollenkaan.. Varsinkin jos todellaakaan ei ole mitään suhteita...
..että olen onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka varmasti alakulo näkyy joinakin päivinä. Onhan siitä joskus kysyttykin: "Miksi olet tänään niin hiljainen/Miksi olet surullinen?".
Olen 8 tuntia arkipäivisin tekemisissä ihmisten kanssa. Peloista huolimatta selviydyn melko hyvin päivistä. Sitten kun kello tulee alkuillasta pykälään, tipahdan siviiliin. Päivällä sentään tunnen olevani jotain, kun teen työtä.
Kävin töiden jälkeen kirjastossa. Minulle tuli outo ajatus, se tulee aina välillä. Mietin, että kuka oikeastaan olen ja onko minua. Onhan mulla henkilöllisyyskin ja paperit, joten olen ihan todellinen henkilö. Kuitenkin asemani tässä yhteiskunnassa on miltei tyhjänpäiväinen, sillä olenhan vain opiskelija vailla omaa perhettä. Enkä ole lainkaan varma, työllistynkö kunnolla koskaan. Tietysti haluaisin päästä oikeisiin töihin, mutta en tiedä, haluaako kaltaiselleni kukaan maksaa palkkaa. Ja että olenko tulevaisuudessa työkykyinen. Ei työkykyä varmaan rajoita kuin henkinen rikkinäisyys, kuten masennus ja syvät ahdistukset. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani kohtalaisessa kunnossa, sosiaalisista peloista huolimatta.
Yksinäisyyteni vuoksi voin henkisesti keskivertoa huonommin. Lisäksi kun taakkanani on rikas henkinen elämä, eli ajattelen liiaksi asioita ja siksi myös arvostelen itseäni liikaa.
Enkä voi kieltää sitäkään, että tarvitsen elämääni rakkautta ja kosketusta. Ihan normaalia, mitä miehen ja naisen välillä on. Vaikka turha siitä on edes puhua, kun se on niin etäinen asia, ainakin minulle.
Lainasin Janne Raappanan "Oven avaan hiljaisuuteen" -levyn. Oikeastaan hänen laulunsa ovat aika hyviä.