Päätimpä sitten tänne tulla häiriköimään ja kirjoittamaan, kun tältä palstalta löytyy ikäisteni vanhempia joilla toivottavasti on jonkin verran jo tietoa mitä meillä teineillä päässä liikkuu.
Tiedätte varmasti jo mitä katkeruus on ja osaatte varmasti selvitellä tämän pian täysi-ikäistyvän teinin päätä.
Ongelma on isä. Vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias ja muutin äitini kanssa lähikaupunkiin, puolen tunnin ajomatkan päähän isästä. Veljeni (minua vanhempi) jäi isän luo asumaan. Itse kävin viikottain isäni luona ensimmäisen vuoden ajan, mutta hänen ollessaan lähes koskaan kotona jätin vierailut omasta tahdostani väliin. Mitä järkeä minun olisi viettää aikaa vanhassa kodissani odotellen jos isukki sattuisi joskus kotiin tulemaan?
Kun en enää käynyt isäni luona sain haukut. Olin kuulema läski lellipentu (vaikka aina olen lähes normaalipainoinen ollutkin), jonka äitini on ylipuhunut poikkaisemaan välit kanssaan. Todellisuudessa äitini sanoi, että hän toivoisi meidän olevan paremmissa väleissä, muttei voi pakottaakaan.
Näimme isän kanssa sen jälkeen vain pakosta, silloin kun sukulaisilla tuli pikkujouluja tai isänpäivää juhlittua. Omaa isääni en isänpäivänä onnitellut, olin silloin jo todella suuttunut hänen käytöksestään. Jatkuvaa mollaamista ulkonäöstäni ja siitä, kun itken näkyvästi jos minulle jotain sanoo (lähinnä huomauttaa ulkonäöstä törkeästi jne). Itku on hänen mielestään niin kovaa heikkoutta, että siitä saa turpiin jos kyynel tirahtaa.
Isäni kutsui minut mukaan ulkomaanmatkalle hänen uuden naisystävänsä (joita oli valehtelematta siihen mennessä kotona juossut jo useampia) ja hänen lastensa kanssa. Myös veljeni lähti mukaan kaverinsa kanssa. Minä en kaveria saanut mukaan ottaa, sillä uuden äitipuoliehdokkaan penska sattui samassa iässä kanssani olemaan. Ja arvaattekin kuinka kovaa vääryyttä 14-vuotias kokee tuollaisessa tilanteessa, kun sisarus saa kaverin mukaan ja itse lähden ihan tyhjän päälle.
Ja koko reissu oli katastrofi, isä huomautti pukeutumisestani, hiuksistani ja kaikesta ja kehui vastaisuudessa naisensa lapsia maasta taivaaseen. Suutuin, vedin välit poikki reissun jälkeen enkä enää vastannut yhteydenottoihin. Äitini totesi vain, että parempi olisi asiat selvittää, mutta hän ei väkisin minua isäni eteen vie.
Sen jälkeen sitten isä yhtenä syksynä toi ilmoittamatta tavarani hänen luotaan jätesäkeissä kotiovelleni, oli heittänyt tyhjän röökiaskin ja bissepullon yhteen säkkiin päällimmäiseksi, vaikka käsi sydämmellä voin luvata, että niitä ei huoneestani olisi löytynyt.
Saman vuoden jouluna tuli kutsu joulunviettoon isän luo ja että olisi lahjakin valmiina. Ja kyllä, minä menin ja hain lahjani jonka jälkeen en enää välejä pitänyt. Otan kyllä mieluusti lahjukset vastaan, mutta sillä ei välejä selvitetä.
Nyt, yli kahden vuoden hiljaiselon jälkeen sain postikortin isältä, oli ollut uuden eukkonsa kanssa Thaimaassa ja kertoi kuinka lämmintä on jne jne. Minua ei enää lainkaan kiinnostanut ja laitoinkin ehkä liian nopean ajattelun jälkeen viestiä perään, jossa kerroin, suunnilleen näin:
"Kiitos kortista, mutta en ymmärrä miksi sen lähetit. Olen jo vuosien ajan saanut ymmärtää, että et halua minua elämääsi, joten tehdäänkö kaikki helpoksi ja ei enää pidetä yhteyttä. Et ole koskaan osannut mistään minulle anteeksi sanoa ja minä en ole enää valmis antamaan anteeksi sinulle."
Olo on nyt jo niin pelottavan katkera, en ole voinut yli vuoteen kuvitella kuinka muka antaisin hänelle anteeksi menneestä, vaikka normaalisti annan helposti asioita anteeksi. Edes itkua ei enää tule, vaikka normaalisti kyllä pillittäisin koko kylän tulvan alle.
Kuinka voisin antaa hänelle anteeksi?
// Tästä tuli nyt vähän sekava, mutta koittakaa ymmärtää :)
Tiedätte varmasti jo mitä katkeruus on ja osaatte varmasti selvitellä tämän pian täysi-ikäistyvän teinin päätä.
Ongelma on isä. Vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias ja muutin äitini kanssa lähikaupunkiin, puolen tunnin ajomatkan päähän isästä. Veljeni (minua vanhempi) jäi isän luo asumaan. Itse kävin viikottain isäni luona ensimmäisen vuoden ajan, mutta hänen ollessaan lähes koskaan kotona jätin vierailut omasta tahdostani väliin. Mitä järkeä minun olisi viettää aikaa vanhassa kodissani odotellen jos isukki sattuisi joskus kotiin tulemaan?
Kun en enää käynyt isäni luona sain haukut. Olin kuulema läski lellipentu (vaikka aina olen lähes normaalipainoinen ollutkin), jonka äitini on ylipuhunut poikkaisemaan välit kanssaan. Todellisuudessa äitini sanoi, että hän toivoisi meidän olevan paremmissa väleissä, muttei voi pakottaakaan.
Näimme isän kanssa sen jälkeen vain pakosta, silloin kun sukulaisilla tuli pikkujouluja tai isänpäivää juhlittua. Omaa isääni en isänpäivänä onnitellut, olin silloin jo todella suuttunut hänen käytöksestään. Jatkuvaa mollaamista ulkonäöstäni ja siitä, kun itken näkyvästi jos minulle jotain sanoo (lähinnä huomauttaa ulkonäöstä törkeästi jne). Itku on hänen mielestään niin kovaa heikkoutta, että siitä saa turpiin jos kyynel tirahtaa.
Isäni kutsui minut mukaan ulkomaanmatkalle hänen uuden naisystävänsä (joita oli valehtelematta siihen mennessä kotona juossut jo useampia) ja hänen lastensa kanssa. Myös veljeni lähti mukaan kaverinsa kanssa. Minä en kaveria saanut mukaan ottaa, sillä uuden äitipuoliehdokkaan penska sattui samassa iässä kanssani olemaan. Ja arvaattekin kuinka kovaa vääryyttä 14-vuotias kokee tuollaisessa tilanteessa, kun sisarus saa kaverin mukaan ja itse lähden ihan tyhjän päälle.
Ja koko reissu oli katastrofi, isä huomautti pukeutumisestani, hiuksistani ja kaikesta ja kehui vastaisuudessa naisensa lapsia maasta taivaaseen. Suutuin, vedin välit poikki reissun jälkeen enkä enää vastannut yhteydenottoihin. Äitini totesi vain, että parempi olisi asiat selvittää, mutta hän ei väkisin minua isäni eteen vie.
Sen jälkeen sitten isä yhtenä syksynä toi ilmoittamatta tavarani hänen luotaan jätesäkeissä kotiovelleni, oli heittänyt tyhjän röökiaskin ja bissepullon yhteen säkkiin päällimmäiseksi, vaikka käsi sydämmellä voin luvata, että niitä ei huoneestani olisi löytynyt.
Saman vuoden jouluna tuli kutsu joulunviettoon isän luo ja että olisi lahjakin valmiina. Ja kyllä, minä menin ja hain lahjani jonka jälkeen en enää välejä pitänyt. Otan kyllä mieluusti lahjukset vastaan, mutta sillä ei välejä selvitetä.
Nyt, yli kahden vuoden hiljaiselon jälkeen sain postikortin isältä, oli ollut uuden eukkonsa kanssa Thaimaassa ja kertoi kuinka lämmintä on jne jne. Minua ei enää lainkaan kiinnostanut ja laitoinkin ehkä liian nopean ajattelun jälkeen viestiä perään, jossa kerroin, suunnilleen näin:
"Kiitos kortista, mutta en ymmärrä miksi sen lähetit. Olen jo vuosien ajan saanut ymmärtää, että et halua minua elämääsi, joten tehdäänkö kaikki helpoksi ja ei enää pidetä yhteyttä. Et ole koskaan osannut mistään minulle anteeksi sanoa ja minä en ole enää valmis antamaan anteeksi sinulle."
Olo on nyt jo niin pelottavan katkera, en ole voinut yli vuoteen kuvitella kuinka muka antaisin hänelle anteeksi menneestä, vaikka normaalisti annan helposti asioita anteeksi. Edes itkua ei enää tule, vaikka normaalisti kyllä pillittäisin koko kylän tulvan alle.
Kuinka voisin antaa hänelle anteeksi?
// Tästä tuli nyt vähän sekava, mutta koittakaa ymmärtää :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, esim. kunnan mielenterveystoimiston tai oppilaitoksen terveydenhuollon kanssa. Kokemuksesi kuulostaa aika rankalta ja olisi hyvä päästä puhumaan niistä ja niistä selviytymisestä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole tuossa perhekuviossa ollut mukana.
Jos yhtään enää välität isästäsi niin suosittelen erittäin paljon sitä, että koitat saada välit kuntoon!
En ole ollut ihan samassa tilanteessa, mutta kuitenkin. Meillä meni isäni kanssa välit poikki, kun tyhmäilin teini-iässä. Tosin se ei ollut minun tahtoni millään tavalla, tuskin varsinaisesti isänkään, niin vain kävi.
Isäni on siis aina ollut minulle se kaikkein tärkein ihminen (myös välien poikkimenon jälkeen) ja uskon, että olin isälle myös todella tärkeä.
Meidän perheessä ei paljon tunteista puhuta ja siksi välien korjaaminen oli erittäin aikaavievä prosessi. Kolmessa vuodessa päästiin jonkinlaiseen sopuun, mikä oli vain kuin halpa kopio siitä mitä oli joskus ollut.
Sitten isäni kuoli ja ikuinen taakka/katumus jäi minulle: Miksi en yrittänyt enemmän silloin, kun se oli vielä mahdollista?
Tilanteeni ei siis ollut samanlainen, mutta siis todellakin, jos edes hieman tahtoisit isäsi kanssa pitää edes jonkinlaista yhteyttä ja hänestä edes jonkunverran välität (ilmeisesti näin on, kun kerran asiaa mietit), niin yritä pitää edes joku yhteys. Ettei sitten myöhemmin voi käydä niinkuin minulle, että kaikki on myöhäistä.
Tsemppiä ongelman ratkaisuun!
(Anteeksi jos vain avauduin liikaa omasta tilanteestani, eikä tästä ollut mitään apua..)
Anteeksi antaminen ei ole helppoa. Se ei ole sitä, että nyt päätin antaa anteeksi ja sillä selvä. Anteeksi antaminen on pitkä prosessi, uudelleen ja uudelleen anteeksi antamista ja itselleen muistuttamista, että tämä asia on anteeksiannettu ja pitää käyttää tahdonvoimaansa, ettei enää sitä ajattele.
Vaikka et tahtoisi antaa isällesi anteeksi, suosittelisin sitä kuitenkin ihan itsesikin vuoksi. Ihminen jää menneisyytensä vangiksi, jos ei anna anteeksi. Menneet vääryydet ja katkeruus sekoittavat uusiakin ihmissuhteita, kaventavat näköalaa ja mahdollisuuksia elämässä ja syövät voimavaroja. Kannattaa antaa anteeksi.
..ja minulta samansuuntaisia. Kysyt katkeruudesta ja anteeksiannosta, noiden tunteiden kanssa me aikuisetkin usein kamppailemme.
Kertomuksestasi huomaa miten tärkeä isäsi on sinulle ja miten tästä tilanteesta kummmatkin kärsitte. Saattaa olla liian vaikeaa antaa anteeksi ja vain unohtaa nuo asiat mistä kerroit. Mielestäni nuo kaikki asiat pitäisi saada puhuttua ilman puhdistamiseksi. Isäsi ehkä kohtelee sinua siten kuten hänen oma isänsä on kohdellut häntä, me vanhemmat toistamme usein omien vanhempien tekemiä virheitä.
Mieleeni tulevia vaihtoehtoja:
- pystytkö kertomaan nämä isällesi (ehket, koska keski-ikäisillä miehillä on usein vaikeuksia puhua tunteistaan :)
- kirjoittamaan kirjeen, jossa kerrot nämä asiat
- pyytää äitisi/muun sukulaisen apua asioiden keskusteluun
- mennä yksin jonnekin nuorisoasemalle yms. kyselemään asiantuntijoiden neuvoja.
Vuodet menevät nopeasti ja mitä pidempi aika välirikollenne tulee, sitä vaikeampi se on sopia. Kyse kuitenkin on "vain" tunteiden puhumisesta, joka usein on liian vaikeaa.
Miksi ihmeessä sun tarttis ylipäätään koskaan antaa anteeksi? Jatkat vaan elämääsi, etkä ajattele asiaa.
Hittojako sinä tollasella luuseri isällä teet?
Anteeksianto on tärkeää senkin takia, koska se vaikuttaa myöhempään elämään katkeroittavasti ja vääristävästi Katkeruus hylkäämisestä esimerkiksi voi häiritä myöhemmissä ihmissuhteissa siten, että reagoi kaikkeen vähänkin hylkäämistä tai torjutuksi tulemista muistuttavaan aivan suhteettomasti ja pilaa itse sillä tavoin ihmissuhteet. Anteeksi antaminen vapauttaa myös vihasta, se vapauttaa elämään onnellista elämää onnettomasta menneisyydestä huolimatta.
anteeksi antaminen ei ole helppoa. mut on päätettävä haluaako edes antaa ja elää päätöksen jälkeen eteenpäin .mielestäni sinun on viisain jatkaa elämääsi miettimättä jos isäsi keskittyy vain sinun ulkoisien virheiden etdimiseen niin vastaa hänelle niiden johtuvan perintötekijöistä ja kun on lusikalla annettu niin turha kauhalla vaatia...isäs olisi hoidon tarpeessa etkä suinkaan sinä alaikäinen häbhäb on täysi-ikäinen ja vastuullinen teoistaan/sanomisistaan.
lopeta murehtiminen ja jatka elämääsi, ei noin huonon isän kanssa kannata edes olla tekemisissä.
No jos tässä nyt jonkun pitäis mielenterveystoimistoon mennä juttelemaan, niin sun isäsi.
Tietty ois kiva varmaan pitää ees jonkinlaiset välit isään, mutta en koe että sinulla siihen kummempaa velvollisuutta olisi, -hän on melko pahasti laiminlyönyt sinua. Tuollaisella haukkumisella ja mollaamisella kenen tahansa itsetunto alkaa heikkenemään.
Sinun ei tarvitse antaa anteeksi, ellet niin välttämättä halua.
Anteeksianto ei oo ollenkaan helppoa. :P