Mistä tietää milloin erota?

Moi,

Olen siltä osin samassa jamassa kuin sinä, etten kertakaikkiaan tiedä erotako vai ei. Ongelmat ovat erilaiset meidän suhteessa: olen sinua 10 vuotta vanhempi ja kumppanillani on taipumusta masennukseen, eli ihan "oikeitakin ongelmia" on.

Mieheni muutti pois pari kuukautta sitten, mutta olemme edelleen yhdessä koska rakastamme toisiamme. Siltä minusta ainakin tuntuu. Samanaikaisesti on paha olo ja unettomuus ja tunne siitä, että ehkä pitäisi kuitenkin erota. Tai oikeammin sanottunta tunteet vaihtelevat, välillä uskon, että kyllä tämä tästä ja välillä tuntuu että ei.

Käsittääkseni tämänkaltainen epätietoisus, erotako vai ei, on aika tavallista. Oli tai ei, ainakin minun kohdallani se on muodostunut sietämättömäksi. Olen kysynyt monilta ystäviltäni neuvoa ja osa sanoo, että odota, että päätös kypsyy, osa että kuuntele sisintäsi, osa että eroa, osa että pysy yhdessä jos kerran rakastat.

En tiedä mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä ja olen enemmän rikki sisäisestä ristiriidan tunteesta kuin tilanteesta, joka sinänsä on aika rauhallinen meidän kesken.

Pitääkö päätös vaan pakottaa? Pitääkö heittää kolikkoa? Pitääkö antaa ajan kulua ja kärvistellä tässä tietämättömyydessä, joka oikeasti vie varmaan 90% ajatusenergiastani?

Mitä pitää tehdä kun ei tiedä mitä pitää tehdä???

"Se, mitä eniten pelkäät, onjo tapahtunut!"

Ainakin tää asia kannattaa muuttaa:" tähän asti olen jakanut kaikki huoleni avomieheni kanssa, mutta tätä asiaa en luonnollisestikaan pysty jakamaan." Totta kai, juuri tämä mietintähän on sitä, mikä sun PITÄÄ jakaa, jos aijottte edes yrittää saada suhteen kuntoon. Ahdistuneisuus, painostamisen tunne, yksinäisyys, seksin latistuminen, ja se, että suhteesta on alkanut puuttua jotain... Ettehän te pääse koskaan samalla aaltopituudelle, jos ette puhu. Ettekä saa edes mahdollisuutta korjata asioita.

Sillä myös saatte selville onko aika erota, eli pääsettekö samalle sivulle vai ette. Totta, se tietää ristiriitoja jne. Mutta nekin kuuluu asiaan.
Miettikää yhdessä mitä teille tapahtuu, älä vaan salaa asiaa, sillä ei ainakaan saa mitään kuntoon, ja pahimmillaan loukkaa toista verisesti: olisiko sinusta reilua, jos miehesi ajattelee noin ja salaa sen, -kunnes jättää sinut?

Älkääkä ainakaan hankkiko lapsia väkisin, korjaamaan asiaa. Ei teillä kkuitenkaan kiire ole. Ja sen asian painostavuus voi vaikuttaa myös seksielämään ja yksinäisyteen: puhutte elämän erusasioista ja todella suurista sellaisista. Ristiriita on paljon suurempi silloin, kun se että ette pysty ihan samoja asioita haluamaan.

Onnea sulle matkaan, toivottavasti löydätte selvyyden asioihin.

Suosittelen vuokralla asumista eri kumppanien kanssa ennen asunnon ostoa ja avioliittoa.

Kerrompa lyhyesti tähän oman tilanteeni heti kärkeen: Itse 21-vuotias ja seurustellut poikaystäväni kanssa yli 3 vuotta. Tämä suhde on ensimmäinen vakava parisuhteeni. Meille tuli ero n. kuukausi sitten minun aloitteestani. Petin miestäni, lähdin toisen matkaan. Kaikki tämä korreloitui valtavaan ahdistukseen/masennukseen (joka johtui elämäni jatkuvista vastoinkäymisistä), jota olin jo pikkuhiljaa potenut viimeisen yhdeksän kuukauden ajan. Seksi väheni olemattomiin, ei vain kiinnostanut. Emme enää puhuneet mistään, emme tehneet mitään yhdessä, naurettukaan enää ei, tulevaisuus oli auki.. Jotkut hänen tapansakin alkoi ärsyttää minua, ne pienimmätkin. Näimme lähes päivittäin, mutta silti kaikki tuntui jotenkin tyhjältä. Mieskin tuntui masentuneelta tilanteeseen ja silloin kaikki vaan repesi. En jaksanut enää, tein aivan äärimmäisiä asioita (kuten esim.pettäminen) toivoen sen parantavan asioita/oloani. Arvatkaapa paraniko ne? No ei.

Oltiin kuukausi erossa ja sovittiin asiat ja nyt yritetään uudestaan. Hän antoi minulle anteeksi sotkuni ja nyt mä olen luvannut hänelle ja itselleni yrittää vaikka helvetti henki menis! Aika näyttää.

Tähän kolmeen vuoteen on mahtunut ihan kamalasti kaikkea, hyvää ja huonoa, mutta niin parisuhteeseen kuuluukin. Jos ei olis koskaan huonoa, ei vois olla parempaakaan. Ottakaa edes opiksi seuraava neuvo: puhukaa, puhukaa, puhukaa! Me ei enää puhuttu ja sit kävi näin. Te ette ole vielä menettäneet mitään! Jos mä vaan olisi puhunut niistä kaikista tunteista, mitä mun sisällä on ollut viimeiset 3kk niin tälläistä sotkua ei olisi edes koskaan päässyt tapahtumaan. Voi, että mä kadun niitä sanomattomia sanoja enemmän kuin mitään! Tiedän, että sillä hetkellä tuntuu vaikealta avautua niistä tunteistaan, mutta se antaa enemmän pidemmän päälle kuin mitä ottaa.

Jos koette, että olette parhaita kavereita, rakastatte toisianne ja teillä on hyvä suhde pohjalla niin miksi sitä hukkaan heittämään ensimmäisen mäennyppylän kohdalla? Jos miehesi sinua todella paljon rakastaa ja sinä häntä te saatte asiat toimimaan. Niiden eteen täytyy vaan tehdä lujasti töitä,enemmän, kovemmin, paremmin. Kuka sanoi, että se tulisi olemaan helppoa? Minäkin tajusin vihdoin tämän, kaikki tämä aukaisi silmäni. Tästä lähdin teen kaiken toisin, paremmin.

"Toisaalta moni asia alkaen kodin sisustamisesta ja poikäystäväni satunnaistesta huonosta käytöksestä on alkanut ärsyttää, mutta en enää osaa erotella, johtuuko ärsyyntyminen pelkästään muusta ahdistuksestani. "

Johtuu tod.näk. tästä ahdistuksestasi.

En tiedä auttoiko tämä höpötys, mutta toivon ettet tee samaa virhettä kuin, mitä minä..

just siinä vaiheessa, jolloin suhteen alkuhuuma on päättynyt ja nyt pitäis sitte jaksaa elää sitä "arkea"..
Täytyy sanoa, että mä en henkilökohtaisesti ymmärrä lastenteon lykkäämistä kovin pitkälle. Et olis ensimmäinen päälle 3-kymppinen, joka huomaa, et hitto, se ei sittenkään onnistukkaan enää ja että olis pitänyt sillon aikasemmin.. Ootko miettinyt tätä? Niitä lapsia kun ei voi tilata postimyynnistä, niinku monet tuntuu nykyaikana ajattelevan. Mitä enemmän ikää, sitä enemmän riskejä, sekä lapselle, että sulle.
Lapset on kuitenkin asia, jossa parisuhteissa on vaikeinta tehdä kompromisseja. Kun ei voi tehdä puolikasta lasta jne..
Jos homma on kerran sovittu ja keskusteltu, niin mitä sitä sitten enää vatvomaan? Koita käsitellä ärtymyksesi, äläkä sysää sitä poikaystäväsi niskaan. Ongelmat ei oikeesti vaihtamalla katoa.

Heippa

Minulla myös samantyyppinen ongelma kuin sinulla, mutta toisinpäin eli minä olen parisuhteessamme se joka haluaisi lapsia ja perheen. Tosin en vielä tässä vaiheessa mutta parin vuoden sisällä kyllä.

Ongelmamme on se, että miehelläni on 2 lasta edellisestä suhteesta(jotka ovat tärkeitä myös minulle)ja hän on sitä mieltä, ettei halua välttämättä enää lapsia. Ensin hän oli sitä mieltä, ettei halua lapsia, kunnes se muuttui ehkäksi.(ehkä vain minun mielekseni) Todellisuudessa jos alan asiaa miettimään, ehkä-vaihe kestää vielä 5 tai 10 vuotta.

Minusta tuntuu, että minun tulisi lähteä suhteesta, koska haluan lapsia enkä usko, että mieheni kanssa niitä saan. Tilanteen vaikeaksi tekee se, että tiedän, etten yhtä hyvää ja kilttiä miestä löydä, rakastamme toisiamme eikä mieheni halua erota. Ero tuntuu sen vuoksi hullulta, kun elämme muuten hyvässä suhteessa, mutta koen myös, että minun täytyy olla itsekäs tässä asiassa. Olemme puhuneet asiasta, mutta minusta tuntuu, että ratkaisevaa askelta on todella vaikeata ottaa, koska tiedän katuvani päätöstä jossain vaiheessa. Mut lapsiakin haluan.. eli tätä menoa en ikinä pysty tekemään päätöstä.

Niin tämä vastaukseni ei kyllä nyt yhtään sinua auttanut, mutta kerroin silti =) ehkä olen enemmänkin miehesi kanssa samassa tilanteessa kuin sinun.

Kiitoksia kaikille vastauksista, antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Joulu sujui melko hyvin, mutta nyt on ajatukset tulleet takaisin. Pelkään, että elämäni menee hukkaan jos en kokeile millaista on elää yksin ja tutustu itseeni ensin. Toisaalta pelkään, että kadun, jos jätän poikaystäväni, joka on maailman kiltein ja rakastavin ihminen. En kuitenkaan "näe" sitä tilannetta, jossa olisin valmis hankkimaan hänen kanssaan lapsia. Haluni häntä kohtaan ovat kuolleet täysin. Kosketuskin ahdistaa. Mutta edelleenkään, en tiedä johtuuko kaikki omasta ahdistuksestani.

"Mistä tietää milloin erota?"

ikävä kyllä sen tietää vasta sitten jälkikäteen jälkiviisaana, kun on nähnyt miten homma toimi/ei toiminut ja voi sanoa "olis pitänyt erota jo vuosia sitten" tai "ei olis pitänyt erota ollenkaan".

elämä on.

Itsellänikin käynyt myös jo muutaman kerran mielessä että pitäisiköhän kumminkin erota. Olemme eronneetkin jo kerran aikaisemmin, mutta ajauduimme jotenkin sitten taas yhteen ja alkuun olikin todella mukavaa. Ennen ensimmäistä eroa mieheni käyttäytyi muutamaan otteeseen väkivaltaisesti ja kerran jouduin olemaan koulustakin pois viikon, koska olin niin mustelmilla. Nyt kumminkin kun aloimme seurustelemaan uudestaan niin alkuun sujui hyvin. Myöhemmin hän kumminkin on käyttäytynyt taas väkivaltaisesti mutta se ei ole suurin ongelmani. Olen ruvennut olemaan myös mustasukkainen ja muutenkin moni asia hänessä on alkanut ärsyttämään ja riitelemmekin melko usein nykyään. Mustasukkaisuuden luulen johtuvan osaksi siitä, että hän kehuu muita naisia mutta minä saan osakseni vaik ruumiillista kuritusta. Samalla on myös hyvin vaikea uskoa, että hän todella välittää kun samalla hän aina riidellessä nimittelee ja halveksuu ja pahimmissa riidoissa käy käsiksi ja osaa olla siten todella pelottava välillä. On meillä myös hyviä hetkiä, mutta en ole enää varma kumpia on loppupelissä enemmän ja onko tämä tunne enää rakkautta vai enemmänki läheisriippuvuutta ja sitä että on helpompi olla yhdessä kuin erota. Kai sen tosiaan tuntee vasta jälkikäteen että tuliko tehtyä oikea päätös vai ei. :)

Sen tietää siitä, että toisen läsnäolo ei aiheuta mitään muita tunteita kuin suunnatonta ärsytystä siitä että ei ole enää mitään jäljellä. Tunne siitä että ajelehtii yksin avaruudessa jonkun muukalaisen kanssa.

Ei kannata tehdä lapsia jos parisuhde ei ole kunnossa. Mulla kävi nimittäin näin että luulin parisuhteen olevan kunnossa, mutta oikeasti se ei ollut kun aloimme yrittämään lasta. Jälkikäteen ajateltuna olen älynnyt että silloin juuri kun aloitimme yrittämään lasta alitajuntaisesti älysin että kaikki ei ole hyvin, mutta se ajatus jäi vain alitajuntaan. Sitten kolmen kuukauden kuluttua tuli se ajatus oikeaan tajuntaani että parisuhteemme ei ole kunnossa. No sittenhän noin parin päivän - viikon kuluttua sain plussan raskaustestistä. Unohdin samantien kaikki negatiiviset ajatukset parisuhteesta, koska tulevan lapsen ihanuus valtasi täysin ajatukseni. Sitten raskauden puolivälissä negatiiviset ajatukset parisuhteesta palasivat ja loppuraskaus meni vain entistä pahemmin. Lapsen syntymän jälkeiset 4kk meni tosi surkealla mielellä, koska parisuhde taas vain paheni. Sitten saatiin kunnolla puhuttua asioista, ja vähän helpotti.

Nyt lapsi vuoden ikäinen ja ajatukseni että ero tulee on aika vahva, mutta pieni toivo vielä jäljellä. Olen myös tosi ahdistunut kun en osaa päättää eroanko vai en. Tässäkin olin jo päättänyt että ero tulee, mutta mies sai selityksillään vielä mut miettimään asiaa. Mutta tuntuu et ei ne selitykset mitään auta. Olen niin väsynyt tähän miettimiseen.

Kuitenkin vaikka lapsi tuli näin hankittua, rakastan sitä yli kaiken ja en kadu häntä. Ja yritimmehän sitä tosissamme, mutta ajatukseni eivät vain olleen ajan tasalla.

Miten olisi parisuhdeterapia?

Kuulostaa naisen menojalan vipellykseltä.

Haluatko lapsia vai et... ikinä? Kannattaa oikeasti miettiä tuota.

Mä tiedän, olen aina tiennyt, etten niitä halua. Sun ikäisenä en halunnut, ja nyt 28-vuotiaanakaan en halua. En usko, että mulla enää naksahtaa päässä myöhemminkään. Olen sanonut lapsimyönteiselle miehelleni sen alusta (21-vuotiaasta) asti ja viimeaikoina (kriittisen 30:n lähestyessä) muistuttanut, että hän on vapaa lähtemään, mikäli alkaa haikailla jälkikasvun perään. Sanoi, että valitsee mut lapsien sijaan. Vaikea uskoa, luulen ettei se tajua sitä oikeasti ja toivoo, että mulla kilahtaisi nupissa joku biloginen kello... Mutta se ei tikitä. Ei vaan.

Joillain meillä ei ehkä tikitä ikinä.

Älä missään nimessa tee lasta josite et sitä halua koska silloint ulee ongelmia ja jos seukkaaminen ei kiinnost ja et jaksa panostaa siihen ja haluat vapautta niin ei muuta kun kantapäät vastakkain että silleen. Itse miehnä em suosittele laspia koksaan alle 30v ja 35v olisi paras ikä koksa silloin menot on jo menty ja voi rauhoittua perhe-elämään.