Olen asunut nyt syksyn ja talven opiston soluasunnossa ja tulen asumaan siellä vielä ensi keväänkin. Muiden kämppisten kanssa olen tullut hyvin juttuun, mutta yhden kanssa en ole vaihtanut sanaakaan näiden kuukausien aikana!
Hän opiskelee eri linjalla kuin minä ja asuntolassakin näen häntä vain harvoin vilaukselta mm. keittiössä tai silloin kun hän sattuu olemaan eteisessä ja lähdössä jonnekin. Muuten hän lymyää suurimmaksi osaksi omassa huoneessaan.
Aina kun näemme, hän ei edes katso silmiin, vaikka yritän hymyillä ystävällisesti. Minusta tuntuu hankalalta sanoa mitään, koska hän ei edes katso päin. Olen myös itse todella ujo, joten tarvitsisin vähän rohkaistusta toisenkin puolelta, että uskaltaisin sanoa jotain. En voi olla koskaan varma, että käyttäytyykö hän niin koska ei haluaisi olla missään tekemisissä minun ja muiden tai kenenkään kanssa, vai onko se ihan pelkkää arkuutta.
Tuntuu, että haluaisin auttaa ja rohkaista tuota tyttöä, koska näen hänessä itseni muutaman vuoden takaa. Olin myös hyvin arka, en katsonut ketään silmiin ja halusin olla näkymätön. Minua pelotti ja ala- ja yläasteella tämä johti pahimmillaan siihen, että pidin muiden lähestymisyrityksiä kiusaamisena tai vittuiluna enkä sanonut kenellekään yhtään mitään, koska pelkäsin että he voisivat käyttää sitä kiusaamisen välineenä. (Kummallisinta tässä on, että ei minua edes koskaan kiusattu kunnolla. Muita ei kiinnostanut kun eivät saaneet aikaan mitään reaktiota minussa, eli olisi ollut sama jos he olisivat menneet huutamaan ilkeyksiä tiiliseinälle. Sain olla omissa oloissani.)
Nykyään olen vieläkin ujo, mutta iän myötä ja kovalla työllä olen saanut sitä siedettävämmälle tasolle. Minun on vaikea lähestyä tuntematonta tai olla heti oma itseni (hauska, räväkkä, vaikkakin ujo -se on luonteenpiirre joka ei koskaan varmaan täysin katoa.) Siksipä haluaisin auttaa tuota tyttöä, haluaisin jutella ja vaihtaa hänen kanssaan aina muutaman sanan, kun kerta samassa kämpässä asutaan. Haluaisin että hän voisi luottaa minuun eikä pelätä ja että hän voisi olla rennosti edes asunnossa.
Päästään siis ongelman ytimeen: Nyt kun olen itse päättänyt voittaa arkuuteni ja sanoa tytölle jotain kun näemme seuraavan kerran, niin mitä voisin hänelle sanoa? Tuntuisi hölmöltä mennä vain yhtäkkiä ja sanoa: "Moi, mitä kuuluu? Oliko rankka koulupäivä?" kun ei olla koskaan sanottu toisillemme mitään. Tosin, jostain kai on pakko aloittaa...
Hän opiskelee eri linjalla kuin minä ja asuntolassakin näen häntä vain harvoin vilaukselta mm. keittiössä tai silloin kun hän sattuu olemaan eteisessä ja lähdössä jonnekin. Muuten hän lymyää suurimmaksi osaksi omassa huoneessaan.
Aina kun näemme, hän ei edes katso silmiin, vaikka yritän hymyillä ystävällisesti. Minusta tuntuu hankalalta sanoa mitään, koska hän ei edes katso päin. Olen myös itse todella ujo, joten tarvitsisin vähän rohkaistusta toisenkin puolelta, että uskaltaisin sanoa jotain. En voi olla koskaan varma, että käyttäytyykö hän niin koska ei haluaisi olla missään tekemisissä minun ja muiden tai kenenkään kanssa, vai onko se ihan pelkkää arkuutta.
Tuntuu, että haluaisin auttaa ja rohkaista tuota tyttöä, koska näen hänessä itseni muutaman vuoden takaa. Olin myös hyvin arka, en katsonut ketään silmiin ja halusin olla näkymätön. Minua pelotti ja ala- ja yläasteella tämä johti pahimmillaan siihen, että pidin muiden lähestymisyrityksiä kiusaamisena tai vittuiluna enkä sanonut kenellekään yhtään mitään, koska pelkäsin että he voisivat käyttää sitä kiusaamisen välineenä. (Kummallisinta tässä on, että ei minua edes koskaan kiusattu kunnolla. Muita ei kiinnostanut kun eivät saaneet aikaan mitään reaktiota minussa, eli olisi ollut sama jos he olisivat menneet huutamaan ilkeyksiä tiiliseinälle. Sain olla omissa oloissani.)
Nykyään olen vieläkin ujo, mutta iän myötä ja kovalla työllä olen saanut sitä siedettävämmälle tasolle. Minun on vaikea lähestyä tuntematonta tai olla heti oma itseni (hauska, räväkkä, vaikkakin ujo -se on luonteenpiirre joka ei koskaan varmaan täysin katoa.) Siksipä haluaisin auttaa tuota tyttöä, haluaisin jutella ja vaihtaa hänen kanssaan aina muutaman sanan, kun kerta samassa kämpässä asutaan. Haluaisin että hän voisi luottaa minuun eikä pelätä ja että hän voisi olla rennosti edes asunnossa.
Päästään siis ongelman ytimeen: Nyt kun olen itse päättänyt voittaa arkuuteni ja sanoa tytölle jotain kun näemme seuraavan kerran, niin mitä voisin hänelle sanoa? Tuntuisi hölmöltä mennä vain yhtäkkiä ja sanoa: "Moi, mitä kuuluu? Oliko rankka koulupäivä?" kun ei olla koskaan sanottu toisillemme mitään. Tosin, jostain kai on pakko aloittaa...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hienoa että olet itse jo edistynyt ujoudessasi. On aina kiva kuulla, kun joku on omalla työllä ja tahdolla päässyt eteenpäin:)
Minäkin olin aikaisemmin tosi ujo, estynyt ja puhumaton, mutta kovalla työllä siitä on noustu ja nyt voin olla jo ihan oma itseni seurassa ja kavereitakin löytyisi nykyään enemmän kuin mihin jaksan pitää yhteyttä. Minä kävin pitkän terapian ja se auttoi minun kehitystäni, mutta terapia ei toki ole ainoa tie. Eri tilanteiden harjoittelu ja iän tuoma itsevarmuuden karttuminen auttaa myös näissä asioissa. Olin n. 30-vuotias, kun aloin kokea olevani oma itseni myös muiden seurassa.
Jos ihminen on ihan lukossa, en usko että kukaan toinen pystyy paljoakaan auttamaan siinä tilanteessa (ainakaan minua ei auttanut, vaikka jotkut yrittivätkin lähestyä). Halu avautua ja ottaa pelosta huolimatta kontaktia, pitää lähteä itsestä. Jos tietää, ettei itsellä ole mitään annettavaa kenellekään muulle, kokee lähestymisyritykset helposti alentavina ja säälivinä. Sinuna en siis ainakaan kyselisi mitään kuulumisia, sellainen tuntui aikoinaan tosi ikävältä, kun tuntui ettei ole edes maan matonen eikä omassa elämässä ole mitään kehuttavaa. Tervehtimään voisit ehkä ruveta, eiköhän se toinen kuitenkin vastaisi sinulle ja jos ei vastaa, voisit silti jatkaa tervehtimistä. Kohteliaisuus on kohteliaisuutta, eikä tuosta tytöstäkään varmaan tunnu täysin luontevalta olla tervehtimättä samassa kämpässä asuvaa ihmistä. Sitten kun on tervehtimisväleissä, voisi joskus sanoa jotain kyseiseen tilanteeseen liittyvää.
...sinäkö siellä?
Minähän se, minähän se.
Ihan järkevältä tuntuu, että yrittäisit päästä jotenkin juttelemaan. Se on sitten eri asia, mistä löydät riittävän neutraalin keskustelun aiheen. Jos toinen on äärimmäisen arka ja haavoittuva, niin yllättävän vähänkin hän voi ottaa itseensä.
Ja taitaa sinullekin olla helpompi ilmaista itseäsi kirjallisesti kuin suullisesti? Kirjoituksesi oli nimittäin selkeä. Joten on hämmästyttävää, että samalla mietit, kuinka voisit päästä jutussa alkuun. Voi olla aika vaikeaa kommunikoida, jos olette kumpikin samaan tapaan ujoja.
Oletko jutellut muiden kämppiksiesi kanssa? Räväkämäthän ovat saattaneet ottaa jo jotain kontaktia tähän hissukkaan (ja pahimmassa tapauksessa saaneet tämän kauhun valtaan). Todennäköisesti heitäkin haittaa, kun yksi on hiljaa.
Toisaalta toiselle on annettava oma tila. Saattaahan olla, että sille hissukalle on vain vaikeaa asua vieraiden ihmisten kanssa, ja muissa tilanteissa hän tuntee olonsa turvatummaksi. (Ainakin omalla kohdallani olen päättänyt, että en ikinä enää asu solussa. Minua ahdistaa jakaa arkeni vieraiden kanssa, koti on minulle henkilökohtaista reviiriä, jota en voi jakaa vieraan kanssa.)
Miten olisi ihan normaalit puheenaiheet? Kysyt vaikka, mitä kämppiksesi opiskelee. Siitä pitäisi syntyä jo juttua. Voitte vertailla opintojenne sisältöjä tms. Voit kysyä myös, mistä hän on muuttanut. Siitäkin syntyy helposti juttua, etenkin jos paikkakunta on ihan outo, jota et voi sijoittaa mitenkään kartalle. Samalla saat sivussa jotain taustatietoa kämppiksestäsi, joka voi helpottaa tulevaa yhteisymmärrystä. Sää on hyvä puheenaihe aina, eikä mikään huono sellainen. Tai pyydä häntä vaikka kaveriksi paistamaan joulutorttuja tai kävelylenkille lähimaastoon, tekemisen kautta kommunikaatiokanava saattaa löytyä helpommin.
En suosittele aloittamaan keskustelua tyyliin "onko ollut rankka koulupäivä", koska siihen sisältyy jo jokin valmis asennoituminen. Eli oletat päivän olleen hänelle rankan. Se ei ole riittävän neutraali aloitus ja saattaa säikäyttää.
Sitten, kun ihmiselle on kertynyt kokemusta vuorovaikutuksesta (puhun nimenomaan alunperin ujoista, en luonnostaan ulospäin suuntautuneista ihmisistä), niin melko vieraankin kanssa voi puhua paljon tunteita käsittelevistä asioista, eikä keskustelun aloittaminen tai keskustelun aiheen löytäminen tuota vaikeuksia. Kyse on oppimisesta. Kun riittävän monta vuotta tai vuosikymmentä elää, niin useimmille kehittyy jonkinlainen small talk -taito. Ainakin näin uskon.
Menestystä, toivon, että saat kämppikseesi kontaktin! Ja jos olet huolissasi hänestä, voit olla yhteydessä vaikka opiskelupaikan terveydenhoitajaan ja kertoa, että olet huolissasi hänestä hänen yksinäisyytensä vuoksi.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että viihtyvät parhaiten omissa oloissaan. On varmasti vaikeaa jakaa asunto muiden kanssa, joillekkin se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta ei ole vaihtoehtoja kuin asua solussa (rahatilanne jne)
Ilkeältä tilanne varmasti tuntuu teistä molemmista, luulen että tyttö haluaisi teidän tietävän, että on ok tyyppi eikä mikään friikki, mutta samalla tyttö haluaa voimakkaasti suojella omaa reviiriään.
Älä sano, että voit tulla kyllä tulla tänne meidän seuraksi. Kyllä tää tyttö sen tietää, että hän voisi. Luulen, että hän ei vaan halua.
Jos tilanne käy ylivoimaiseksi jommalle kummalle osapuolelle niin pois muuttokin vois olla vaihtoehto.
vaikka siitä teidän kämpän asioista. Esim. jos yhteiset wc:t ja keittiöt. EIkö niistä synny juttua...siivousvuoroista tms.?
Ja muuta yleistä asiaa.
Minusta heti liian henkilökohtaiset kysymykset voivat pelästyttää, koska jos hän on kamalan ujo ja yksinäinen, niin ehkä hänellä ei edes elämässä paljoa tapahdu, mitä kertoa. Siksi vaikka kysymys 'mitä kuuluu' voi saada vielä enemmän lukkoon, jos tuntuu että eipä kuulu paljon mitään!:)
Ja toinen mitä voisit puhua, on omat asiasi. Siis kerrot omista asioistasi hänelle, mitä on tapahtunut päivän aikana tms. Ja jos sinua joku ottaa päähän, niin kerro siitäkin! Minusta ainakin on helpompi alkaa puhumaan jollekulle, jos hän puhuu luontevasti omista asioistaan. Itsekin helpompi avautua sitten.
Ja kysy vaikka jotain ruokaideaa tms. häneltä? tai tietääkö hän hyvää vaatekauppaa. Jotain tuollaista. Siis voit esittää kysymyksiäkin, kunhan et heti liian henkilökohtaista. Kun kysymykseenhän on melkeimpä pakko vastata....eli sillätavalla saat hänen sanaisen arkkunsa auki.
Nimenomaan aloita puhumalla itsestäsi. Esim. jos olet tehnyt/teet jotain hassua, niin naura itsellesi. Se helpottaa toista, jos et sinä näytä ottavan itseäsi turhan vakavasti.
Ja asiasta viidenteen. Ujoudessa on sellainen hyvä puoli, että kun "lähtee epävarmuudesta ja päätyy varmuuteen, sen jälkeen on varma".
Ne, jotka heti (nuorena) näyttelevät varmoja, ovat ehkä oikeasti hyvin epävarmoja. Se kostautuu jossain vaiheessa elämää. Mutta ujon on ollut pakko rakentaa varmuutensa itseään tutkiskellen kestävälle pohjalle :) Lycka till. Eikä oteta muutkaan itseämme NIIN kovin vakavasti.
Tuo onkin mielenkiintoinen ajatus, että aiemmin ujoja olleet olisivat sitten lopulta varmempia kuin muut. Tiedä vaikka pitäisi paikaansakin... Ainakin itse olen huomannut, että moni ei-ujo esim. epäröi mennä yksin minnekään. Minulle on itsestään selvää, että menen sinne jumppaan/elokuviin/kurssille/juhliin mihin haluankin mennä, vaikka kaveria ei olisikaan tai hän olisi peruuttanut. Samoin uskallan tehdä omia ratkaisujani asioissa sen mukaan mikä minusta tuntuu hyvältä miettimättä niin kauheasti sitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat. Tunnen tosi vahvasti eläväni OMAA elämääni, nyt kun tiedän kuka olen ja mitä tahdon.
Kiva että ujoudesta löytyy hyviäkin puolia:)
Kiitos teille kaikille vastauksista. Sain tosi hyviä vinkkejä. :)
Joululoma alkoi nyt perjantaina, joten kukin vietää sen perheensä luona tai missä viettääkin, mutta loman jälkeen yritän päästä tytön kanssa juttusille.