Kirjoitan vähän väsyneenä, joten pahoitteluni etukäteen mahdollisesta johdonmukaisuuden puutteesta. Tuntuu vaan siltä, että pitää jonnekkin purkautua, niin miksi ei sitten vaikka tänne. Nimettömänä tietty, jotta saan pidettyä oman pelkurimaisen naamioni päällä.
Tilanne on tämä: olen opiskelun yhteydyessä tutustun viimeisten kuukausien aikana erääseen tyttöön. Yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Paljastan kuitenkin, että sen perusteella mitä tiedän kyseisestä tytöstä pidän häntä eräänä älykkäimmistä ihmisistä joihin olen elämäni varrella törmännyt. En ollut aiemmin kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota, hän oli aina ollut minulle ikään kuin näkymätön huolimatta siitä, että hän on mielestäni vähintään ”ihan hyvän näköinen”. Kuitenkin sattuman kautta päädyimme tekemään erinäisiä koulutehtäviä yhdessä, ja siitä se kai sitten alkoi.
Aluksi olin jatkuvasti yllättynyt kyseisen neitosen kerrassaan poikkeuksellisen terävästä ajatuksenkulusta ja mielenkiintoisista mielipiteistä. Aloin nauttia enemmän ja enemmän hänen kanssaan työskentelystä ja muustakin jutustelusta. Hän rupesi vaikuttamaan mainiolta tyypiltä myös persoonana: pohjimmiltaan optimistinen ja hyväntahtoinen ihminen varustettuna tietynlaisen kyynisyyden särmällä. Olin hänestä kiinnostunut, miten se sanotaan, kaverimielessä. Kuitenkin tämä kiinnostus alkoi pikkuhiljaa muuttua ihastukseksi, ehkä joksikin hitusen syvemmäksikin.
Opintomme eivät kuitenkaan enää kulje käsikkäin yhtä voimakkaasti kuin silloin, joten tapaan tätä tyttöä melko harvoin ja viellä harvemmin kahdenkesken. En tiedä mitä tekisin. Tilanne on minulle uusi, ja maaperäkin on vierasta. En ole koskaan seurustellut vakavasti. Olen kuitenkin ollut ihastunut ennenkin, lukemattomia kertoja, ja vähemmän vakavaa säpinää on ollut melko useinkin. Tämä tilanne on kuitenkin erilainen: olen normaalisti erittäin sanavalmis kaveri, mutta lähestyessäni tätä henkilöä yleensä niin luotettavat aivoni pettävät minut ja jättävät minut omilleni, sanattomaksi. Siinä sitten tuijotan. Tunnen itseni idiootiksi. Parempi vaan kävellä pois etten myös näytä sellaiselta.
En osaa sanoa mitä hän ajattelee minusta. Tulemme kyllä erinomaisesti juttuun silloin, kun jostain syystä päädymme kahdenkeskeiseen tilanteeseen. Jo pelkkää sitä ja suuria luulojani omista henkisistä kyvyistäni analysoidessani saatan päätellä, että hän mitä luultavimmin pitää minusta ihmisenä. Hänen käyttäytymisensä ei kuitenkaan osu tähän päätelmään... ainakaan täysin... ehkä. En ainakaan vaistoa hänestä yritystä, tai edes juurikaan halua tutustua paremmin. Ironia tietenkin piilee siinä, että tuskinpa hänkään vaistoaa näitä asioita minusta.
Pohjimmiltani olen aika epävarma ihminen. Olen kauhean itsekriittinen enkä koskaan usko olevani riittävän hyvä. En myöskään pidä itseäni ulkoisesti minään järin viehättävänä yksilönä, vaikken kyllä rumakaan ole. Harmillisinta tässä epävarmuudessa lie se, että piilotan sen vaistomaisesti maailmalta, en tahdo tai uskalla näyttää heikkouksiani. Siitä johtuen ihmiset pitävät minua huomattavasti itsevarmempana ihmisenä kuin olen. Pohdin, josko hänellä on samankaltainen tilanne. Se sopisi hänen luonteeseensa. Olisihan se harmillista, ellei kumpikaan etenisi sen vuoksi, että pitää toista todellista itsevarmempana henkilönä ja tulkitsee etäisyyden kiinnostuksen puutteeksi. Sydämessäni tuomitsen moisen kuitenkin toiveajatteluksi, enkä onnistu muuttamaan omaa tilannettani.
Hymähdän itsekseni naurettavalle pelolleni. Mikä helvetti minua muka tässä tilanteessa kauhistuttaa? Huonoimmassakin kuviteltavissa oleavassa tilanteessa lopputulos olisi positiivinen: saisin selkeyttä epävarmuuteeni ja voisin keskittää katseeni toisaalle. Objektiivisesta näkökulmasat ainoa oikea liike lie eteneminen. Tunteeni ovat kuitenkin niin voimakkaasti mukana, etten tiedä kykenenkö siihen. Opinnot etenevät ja loittonemme toisistamme pikkuhiljaa. Sitten se kaikki loppuu, emmekä näe toisiamme enää ikinä. Tämä on masentava ajatus. En kai voi kuin toivoa, että saan rohkeuteni kerättyä ennen kuin on liian myöhäistä.
Iältäni olen siinä parin kympin paikkeilla. Hän on saman ikäinen.
Tilanne on tämä: olen opiskelun yhteydyessä tutustun viimeisten kuukausien aikana erääseen tyttöön. Yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Paljastan kuitenkin, että sen perusteella mitä tiedän kyseisestä tytöstä pidän häntä eräänä älykkäimmistä ihmisistä joihin olen elämäni varrella törmännyt. En ollut aiemmin kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota, hän oli aina ollut minulle ikään kuin näkymätön huolimatta siitä, että hän on mielestäni vähintään ”ihan hyvän näköinen”. Kuitenkin sattuman kautta päädyimme tekemään erinäisiä koulutehtäviä yhdessä, ja siitä se kai sitten alkoi.
Aluksi olin jatkuvasti yllättynyt kyseisen neitosen kerrassaan poikkeuksellisen terävästä ajatuksenkulusta ja mielenkiintoisista mielipiteistä. Aloin nauttia enemmän ja enemmän hänen kanssaan työskentelystä ja muustakin jutustelusta. Hän rupesi vaikuttamaan mainiolta tyypiltä myös persoonana: pohjimmiltaan optimistinen ja hyväntahtoinen ihminen varustettuna tietynlaisen kyynisyyden särmällä. Olin hänestä kiinnostunut, miten se sanotaan, kaverimielessä. Kuitenkin tämä kiinnostus alkoi pikkuhiljaa muuttua ihastukseksi, ehkä joksikin hitusen syvemmäksikin.
Opintomme eivät kuitenkaan enää kulje käsikkäin yhtä voimakkaasti kuin silloin, joten tapaan tätä tyttöä melko harvoin ja viellä harvemmin kahdenkesken. En tiedä mitä tekisin. Tilanne on minulle uusi, ja maaperäkin on vierasta. En ole koskaan seurustellut vakavasti. Olen kuitenkin ollut ihastunut ennenkin, lukemattomia kertoja, ja vähemmän vakavaa säpinää on ollut melko useinkin. Tämä tilanne on kuitenkin erilainen: olen normaalisti erittäin sanavalmis kaveri, mutta lähestyessäni tätä henkilöä yleensä niin luotettavat aivoni pettävät minut ja jättävät minut omilleni, sanattomaksi. Siinä sitten tuijotan. Tunnen itseni idiootiksi. Parempi vaan kävellä pois etten myös näytä sellaiselta.
En osaa sanoa mitä hän ajattelee minusta. Tulemme kyllä erinomaisesti juttuun silloin, kun jostain syystä päädymme kahdenkeskeiseen tilanteeseen. Jo pelkkää sitä ja suuria luulojani omista henkisistä kyvyistäni analysoidessani saatan päätellä, että hän mitä luultavimmin pitää minusta ihmisenä. Hänen käyttäytymisensä ei kuitenkaan osu tähän päätelmään... ainakaan täysin... ehkä. En ainakaan vaistoa hänestä yritystä, tai edes juurikaan halua tutustua paremmin. Ironia tietenkin piilee siinä, että tuskinpa hänkään vaistoaa näitä asioita minusta.
Pohjimmiltani olen aika epävarma ihminen. Olen kauhean itsekriittinen enkä koskaan usko olevani riittävän hyvä. En myöskään pidä itseäni ulkoisesti minään järin viehättävänä yksilönä, vaikken kyllä rumakaan ole. Harmillisinta tässä epävarmuudessa lie se, että piilotan sen vaistomaisesti maailmalta, en tahdo tai uskalla näyttää heikkouksiani. Siitä johtuen ihmiset pitävät minua huomattavasti itsevarmempana ihmisenä kuin olen. Pohdin, josko hänellä on samankaltainen tilanne. Se sopisi hänen luonteeseensa. Olisihan se harmillista, ellei kumpikaan etenisi sen vuoksi, että pitää toista todellista itsevarmempana henkilönä ja tulkitsee etäisyyden kiinnostuksen puutteeksi. Sydämessäni tuomitsen moisen kuitenkin toiveajatteluksi, enkä onnistu muuttamaan omaa tilannettani.
Hymähdän itsekseni naurettavalle pelolleni. Mikä helvetti minua muka tässä tilanteessa kauhistuttaa? Huonoimmassakin kuviteltavissa oleavassa tilanteessa lopputulos olisi positiivinen: saisin selkeyttä epävarmuuteeni ja voisin keskittää katseeni toisaalle. Objektiivisesta näkökulmasat ainoa oikea liike lie eteneminen. Tunteeni ovat kuitenkin niin voimakkaasti mukana, etten tiedä kykenenkö siihen. Opinnot etenevät ja loittonemme toisistamme pikkuhiljaa. Sitten se kaikki loppuu, emmekä näe toisiamme enää ikinä. Tämä on masentava ajatus. En kai voi kuin toivoa, että saan rohkeuteni kerättyä ennen kuin on liian myöhäistä.
Iältäni olen siinä parin kympin paikkeilla. Hän on saman ikäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei miehet kirjoita noin pitkiä tarinoita.
törmäillyt niihin Rambo-tyyppeihin. Yllätys yllätys, on olemassa miehiäkin jotka osaavat ilmaista itseään.
Sivullisen naisen huomautus.
Mikäs minä sitten olen?
Pahoittelen, jos olen väärässä(aika kiusallista, jos tuntemattomat väittävät miehen tekstiä naisen kirjoittamaksi), mutta minullakin tuli lukiessani mieleen, että kirjoittaja saattaa olla oikeasti naispuolinen. Muutoinkin tarina näyttää tekaistulta, "sama tilanne eri sanoin".
Ehkä oletkin erkaantumassa ihastuksestasi eri tavalla, kenties paikkakunnalta muuttamisen seurauksena? Et uskaltanut sanoa asioita oikein ja tarkasti. Ehkä pelkäät, että sinut tunnistetaan ja ihastuksesi saa tietää, että puhuit asiasta nimettömästi nettipalstalla? Eikö ole noloa, että et voinut kertoa asiasta ihastuksellesi tai edes lähimmille ystävillesi?
Ajattele asiaa ja tee teko, jolla on oikea merkitys.
(Pahoitteluni, melko humalainen ajatuksenjuoksu.)
Tämähän on ihan uskottavaa ajatuksen juoksua, mutta olet väärässä. En oikein ymmärrä mikä tekstissäni viittaisi siihen, että se olisi naisen kirjoittama? Se, että se on pitkähkö? Aika voimakasta stereotypoilla ratsastamista, etten sanoisi.
Tekstin todenmukaisuudesta: alkuperäinen tarina on hyvin pitkälti totta. Siitä on joitakin asioita jätetty pois ennemminkin yksinkertaistamisen vuoksi kuin tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Pidän siitä huolimatta käytännössä mahdottomana, että minua tunnistettaisiin tekstin pohjalta.
Ensinnäkin, en usko että henkilö josta kirjoitan tai muutkaan tuntemani ihmiset lukevat näitä foorumeita.
Toiseksi, tarinani on lopulta suhteellisen yleisluontoinen: olen vakuuttunut, että tässäkin pienessä maassa on satoja tapauksia jotka osuvat tarpeeksi lähelle omaani herättääkseen epäilyksiä. Sitä "tunnistaa" tällaisen tekstin, mutta ehkä se onkin jonkun muun kirjoittama.
Kolmanneksi, minua ei ihan oikeasti haittaisi vaikka hän sattuisi lukemaan tämän, tunnistamaan kirjoittajan, ja toimimaan sen motivoimana. Oikeastaan päinvastoin. En koe ajatusteni ja tunteideni purkamista nimettömänä tekstiin mitenkään häpeälliseksi.
Laittaa viestiä ja kysäisee, et mitäs kuuluu, että olis kiva nähdä sua. Näkis ja olis ja miettis sitten.
Ei miettis liikaa. Tekis jotain.
voin sanoa että kirjoitit ajatukseni paperille. olen samassa tilanteessa. kaveri on paikoin melkein 20 ja itse häntä hitusen nuorempi.
sama tilanne itsellä opiskelun lomassa häneen tutustunut ja ajatukset aivan melko samoja kuin sinulla.