Mun parantuminen kesti monta vuotta. Syömishäiriöni sai sytykkeensä jo yläasteella, kun ruuan väliin jättämisestä tuli hauska leikki, minua kiusattiin, imin läheisiltäni kaikki pahat vaikutteet(jos joku muu käyttäytyi kummallisesti ruokaa kohtaan niin sitten minäkin). Olin niin lannistunut ja vaikka olin todella hyvä koulussa, etenkin rakastin urheilemista ja näyttelemistä, tunsin kuitenkin olevani täysi nolla ja ainoa asia mikä minulla oli oli ulkonäköni. Täytyi olla täydellinen, kaikista laihin. Lannistin itse itseni. En nähnyt itsessäni potentiaalia, muuten kuin silloin jos joku muu näki. Elin elämääni muille, muiden mielipiteille, en itselleni. Annoin muiden määritellä ihmisarvoni.
Rakas voimisteluharrastukseni loppuminen lukiossa suisti minut kokonaan raiteilta. Se oli ainoa missä tunsin olevani jonkun arvoinen. Kesän jälkeen terkkari pisti minut painonseurantaan, ajattelin että voinhan nyt lihoa, koska voin laihduttaa heti takaisin. Kuitenkin "paranin" hetkeksi. En kuitenkaan ollut tällöinkään onnellinen, vaatteita kiristi, itkin usein, vihasin itseäni. Olin säälittävä. Ja heti kun elämässäni asiat alkoivat mennä huonommin suistuin uudestaan.
Kerran katsoin itseäni peiliin ja kasvoni olivat mielestäni läskistyneet kauheasti. Aloin taas syömään vähemmän. Muutenkin lukion kolmannella elin sekavia aikoja. Vaikka minulla oli muutama kaveri, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lukuloma oli yhtä helvettiä, en halunnut herätä aikaisin koska tiesin ryntääväni keittiöön ahmimaan kaiken yksinäisyyteeni ja tylsistymiseeni. Ennen ylioppilasjuhlia tulivat ulkonäköpaineet. Tällöin aloin jo oksentamaan jos ahmin mielestäni liikaa. Kesällä ja sen jälkeen sama meno jatkui. En päässyt mihinkään kouluun ja töitä oli vain tyyliin kaksi päivää viikossa. Vihasin vapaapäiviä, koska tiesin sortuvani taas jääkaapille kun ketään ei ollut kotona, sain rauhassa ahmia. Odotin työpäiviä, etenkin iltavuoroja, jos pystyin olemaan syömättä ennen töitten alkua, enkä syönyt töissäkään mitään. Elämäni pyöri vain töiden ja syömisen ympärillä. Oksentelin usein.
Lopulta päätin että nyt saa riittää. Miksi pilaan elämäni. Päätin että oksentaminen saa nyt riittää ja aloin liikkumaan taas enemmän, huomasin kuinka pidin siitä. Päätin hakea liikunnanohjaajan koulutukseen, ajattelin että onko millään enää mitään väliä?! Enhän voi mitään muuta kuin yrittää. Aloin syödä liikkuakseni enkä enää liikkua syödäkseni, huomasin olevani pitkästä aikaa onnellinen. Kävin myös psykiatrilla muutaman kerran, mutta vain siksi että minulla olisi joku juttukaveri. Tiedän kaikki syyt syömishäiriöni puhkeamiseen, tiedän syyt mitkä suistavat minut takaisin, tiedän keinot millä parantua. He sanoivat minun olevan fiksu tyttö, kaikki eivät ymmärrä niitä asioita. En enää odottanut mystistä pelastajaa, vaan otin itse ohjaksista kiinni. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi, ei kestään muusta.
Pääsin liikunnanohjaajan koulutukseen ja olen siitä lähtien kun aloin liikkumaan taas ollut onnellisempi kuin piiiiiitkiiiiin aikoihin. Syömishäiriö oli lannistanut minut, ajattelin tällöin että ei minusta ole mihinkään, en ole enää hyvä liikunnassakaan, kun voimisteluharrastus loppui. Jotenkin vain pääsin pois sieltä itsesäälin kuopasta.
Ainoa minkä kanssa joudun kamppailemaan, on kehon muutokset. En seuraa painoani, koska tiedän että lihasmassa painaa enemmän, mutta vaatteiden käyminen pieneksi tulee olemaan kynnys jonka yli on päästävä. Myös se että identiteetikseni syömishäiriön aikana oli tullut ruipelo, oikein nautin siitä kuinka joku sanoi että onpa sulla laiha ranne, halusin olla pienen pieni. Pelkään mitä ihmiset ajattelisivat kun en olisi enää ruipelo, pitäisivätkö he enää minusta, olisinko heidän mielestään ruma. Enää en vaan voi olla sekä ruipelo, että urheilija. Jostain on valittava. Olen valinnut urheilemisen tien ja toivon että pysyn sillä tiellä, enkä koskaan enää palaa takaisin. Tällä kertaa ajattelin kerrankin itseäni enkä kaikkia muita.
Asiat ovat teidän päässänne. Teidän täytyy kaivaa ulos ja pohtia syömishäiriötänne, sen syitä ja muita, eikä antaa sen viedä teidät kokonaan mukaansa. Kukaan muu ei voi teitä parannuttaa jos ette sitä itse halua. Minä pystyin siihenja toivottavasti moni muukin!
Rakas voimisteluharrastukseni loppuminen lukiossa suisti minut kokonaan raiteilta. Se oli ainoa missä tunsin olevani jonkun arvoinen. Kesän jälkeen terkkari pisti minut painonseurantaan, ajattelin että voinhan nyt lihoa, koska voin laihduttaa heti takaisin. Kuitenkin "paranin" hetkeksi. En kuitenkaan ollut tällöinkään onnellinen, vaatteita kiristi, itkin usein, vihasin itseäni. Olin säälittävä. Ja heti kun elämässäni asiat alkoivat mennä huonommin suistuin uudestaan.
Kerran katsoin itseäni peiliin ja kasvoni olivat mielestäni läskistyneet kauheasti. Aloin taas syömään vähemmän. Muutenkin lukion kolmannella elin sekavia aikoja. Vaikka minulla oli muutama kaveri, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lukuloma oli yhtä helvettiä, en halunnut herätä aikaisin koska tiesin ryntääväni keittiöön ahmimaan kaiken yksinäisyyteeni ja tylsistymiseeni. Ennen ylioppilasjuhlia tulivat ulkonäköpaineet. Tällöin aloin jo oksentamaan jos ahmin mielestäni liikaa. Kesällä ja sen jälkeen sama meno jatkui. En päässyt mihinkään kouluun ja töitä oli vain tyyliin kaksi päivää viikossa. Vihasin vapaapäiviä, koska tiesin sortuvani taas jääkaapille kun ketään ei ollut kotona, sain rauhassa ahmia. Odotin työpäiviä, etenkin iltavuoroja, jos pystyin olemaan syömättä ennen töitten alkua, enkä syönyt töissäkään mitään. Elämäni pyöri vain töiden ja syömisen ympärillä. Oksentelin usein.
Lopulta päätin että nyt saa riittää. Miksi pilaan elämäni. Päätin että oksentaminen saa nyt riittää ja aloin liikkumaan taas enemmän, huomasin kuinka pidin siitä. Päätin hakea liikunnanohjaajan koulutukseen, ajattelin että onko millään enää mitään väliä?! Enhän voi mitään muuta kuin yrittää. Aloin syödä liikkuakseni enkä enää liikkua syödäkseni, huomasin olevani pitkästä aikaa onnellinen. Kävin myös psykiatrilla muutaman kerran, mutta vain siksi että minulla olisi joku juttukaveri. Tiedän kaikki syyt syömishäiriöni puhkeamiseen, tiedän syyt mitkä suistavat minut takaisin, tiedän keinot millä parantua. He sanoivat minun olevan fiksu tyttö, kaikki eivät ymmärrä niitä asioita. En enää odottanut mystistä pelastajaa, vaan otin itse ohjaksista kiinni. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi, ei kestään muusta.
Pääsin liikunnanohjaajan koulutukseen ja olen siitä lähtien kun aloin liikkumaan taas ollut onnellisempi kuin piiiiiitkiiiiin aikoihin. Syömishäiriö oli lannistanut minut, ajattelin tällöin että ei minusta ole mihinkään, en ole enää hyvä liikunnassakaan, kun voimisteluharrastus loppui. Jotenkin vain pääsin pois sieltä itsesäälin kuopasta.
Ainoa minkä kanssa joudun kamppailemaan, on kehon muutokset. En seuraa painoani, koska tiedän että lihasmassa painaa enemmän, mutta vaatteiden käyminen pieneksi tulee olemaan kynnys jonka yli on päästävä. Myös se että identiteetikseni syömishäiriön aikana oli tullut ruipelo, oikein nautin siitä kuinka joku sanoi että onpa sulla laiha ranne, halusin olla pienen pieni. Pelkään mitä ihmiset ajattelisivat kun en olisi enää ruipelo, pitäisivätkö he enää minusta, olisinko heidän mielestään ruma. Enää en vaan voi olla sekä ruipelo, että urheilija. Jostain on valittava. Olen valinnut urheilemisen tien ja toivon että pysyn sillä tiellä, enkä koskaan enää palaa takaisin. Tällä kertaa ajattelin kerrankin itseäni enkä kaikkia muita.
Asiat ovat teidän päässänne. Teidän täytyy kaivaa ulos ja pohtia syömishäiriötänne, sen syitä ja muita, eikä antaa sen viedä teidät kokonaan mukaansa. Kukaan muu ei voi teitä parannuttaa jos ette sitä itse halua. Minä pystyin siihenja toivottavasti moni muukin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos tarinastasi. Itse olen 26-vuotias useita vuosia syömishäiriöstä kärsinyt raukkaparka, ja oma ihmisarvoni on ollut/ on yhtä hukassa kuin sinun tarinassasi. Elän elämääni muiden kautta, mutta yritän nyt tiedostaa kaikki ongelmani ja parantua. Puolessa vuodessa olen saanut jo 5 kg lisäpainoa, mikä on hyvä. Yhä jokainen tullut kilo silti ahdistaa ja haluan päästä tästä ahdistuksesta eroon Kiitos sinulle, että jaat tarinasi muiden kanssa. Itselläni on sama tilanne työnarkomanian suhteen: työ ja ruokailu rytmittää elämäni täysin.Teen töitä paetakseni ajatuksiani. Kiitos lauseestasi: "Aloin syödä liikkuakseni enkä enää liikkua syödäkseni, huomasin olevani pitkästä aikaa onnellinen. " Ehkä ajatelma antaa minullekin voimia jatkaa ja toivottavasti eräänä päivänä lopettaa ruoan sairaalloisen ajattelemisen. Hyvää ja terveellistä joulua!
Toivottavasti minusta oli apua edes jollekin :) Älkää lannistako itseänne ihmiset, onko mitään menetettävää jos yrittää, mitään muutakaan ei voi tehdä. Olin unohtanut kuinka liikunta oli joskus minulle todella tärkeää, koska liikkuminen alkoa olla vain "liian" syömisen nollaamista, energia ei enää riittänyt. Lopulta en siis enää edes jaksanut liikkua, helpommaksi tavaksi tuli vain oksentaminen.
Löysin itseni niin pohjalta, (en kuitenkaan koskaan sairaalakunnosta, en antanut itseni mennä niin pitkälle) ja ymmärsin että itse olen itseni siihen jamaan saanut. Mitä tapahtui unelmille ja tulevaisuuden suunnitelmille? Usein jopa tuomitsin yritykset jo etukäteen epäonnistuneiksi, enkä edes jaksanut yrittää. Mutta sitten tajusin että mitä väliä?! Mitä väliä muilla ihmisillä on, miksi tavallaan pilata oma elämä muiden takia ja ajatuksien jota luulemme muiden omaavan itsestämme, vaikka totuus saattaisikin olla aivan toinen. Ja niin löysin taas liikunnan. Jumppatunneilla joskus jopa häpesin itseäni, kun olin niin laiha, mikä sai minut taas syömään se että liikkuvat tarvitsevat enemmän ravintoa.
Onnea parantumisprosessiisi! 5kg on huima saavutus. Tiedän ahdistuksesi, mutta se on kynnys jonka yli on kivuttava, vaikka välillä kompastuukin. Voimia taistoon ja hyvää joulua sinullekin! Eikä sen tarvitse niin terveellinen olla, kunhan ei vaan ratkea ahmimaan liikaa. Eikä se kerrasta ole poikki :)
tarinastasi. On ihanaa lukea selviytymis tarinoita, varsinkin tuollaisia jotka sopivat niin hyvin myös omaan elämään. Kiitos kiitos ja kiitos!