Me Anonyymit Alkoholistit uskomme, että lukijaa kiinnostaa lääketieteellinen arvio tässä kirjassa esitetystä toipumisohjelmasta. Lääkärit, jotka ovat nähneet jäsentemme kärsimyksiä ja seuranneet toipumistamme, lienevät päteviä lausunnonantajia. Erään maankuulun, alkoholin ja huumeiden väärinkäyttäjiä hoitamaan erikoistuneen sairaalan ylilääkäri antoi Anonyymit Alkoholisteille tämän kirjelmän.
Niille joita asia koskee.
Olen erikoistunut monia vuosia alkoholismin hoitoon.
Vuonna 1934 minulla oli hoidossani potilas, joka huolimatta siitä, että hän oli ollut menestyvä liikemies, oli alkoholisti, sellainen tapaus, jota olin oppinut pitämään toivottomana.
Kolmannen hoitojakson aikana hän omaksui eräitä ajatuksia, jotka koskivat mahdollisuutta toipua. Pyrkiessään kuntoutumaan hän alkoi esittää näkemyksiään muille alkoholisteille ja painotti, että näiden oli tehtävä samoin. Tältä pohjalta on syntynyt nopeasti kasvava yhteisö, joka kokoaa piiriinsä nämä miehet ja heidän perheensä. Näyttää siltä, että tämä mies ja satakunta hänen kaltaistaan on todellakin toipunut.
Tiedän henkilökohtaisesti parikymmentä tapausta, joissa kaikki muut menetelmät olivat epäonnistuneet täydellisesti.
Näillä tosiasioilla on ilmeisesti huomattava lääketieteellinen merkitys. Tälle yhteisölle ominaisen nopean muutoksen suomat mahdollisuudet aloittavat uuden aikakauden alkoholismin historiassa. Näille ihmisillä saattaa olla lääke tuhansille samankaltaisille.
Voitte luottaa täysin kaikkeen, mitä he sanovat itsestään.
Teidän,
William D. Silkworth, lääket. tri
Lääkärin joka pyynnöstämme antoi meille tämän kirjelmän, on ystävällisesti laajentanut lausuntoaan. Julkaisemme sen edempänä. Tässä lausunnossa hän vahvistaa sen minkä me, jotka olemme kärsineet alkoholismin piinan, tiedämme – että, alkoholistin ruumis on yhtä epänormaali kuin hänen mielensä. Meitä ei tyydyttänyt väite, että emme osanneet hillitä juomistamme, koska olimme sopeutumattomia, koska pakenimme todellisuutta, koska olimme suorastaan sielullisesti vajavaisia. Jossakin määrin tämä kaikki piti paikkansa, eräiden kohdalla jopa suuressa määrin. Mutta olemme varmoja siitä, että myös ruumiimme on sairas. Pidämme vajavaisena sellaista käsitystä alkoholismista, joka jättää pois ruumiillisen tekijän.
Lääkärin teoria siitä, että me olemme alkoholille allergisia, liikaherkkiä, on meistä kiinnostava. Koska olemme maallikoita, meidän mielipiteemme tästä oletuksesta ei ehkä paina paljon. Mutta entisinä ongelmajuojina voimme sanoa, että tässä käsityksessä on järkeä. Se selittää monia sellaisia asioita, joita emme muuten ymmärrä.
Vaikka ratkaisumme toimii hengellisellä tasolla ja perustuu muiden auttamiseen, me kannatamme alkoholistin sijoittamista sairaalahoitoon, jos hän on poissa tolaltaan ja sekava. Useimmiten on välttämätöntä, että miehen aivot kirkastuvat, ennen kuin häneen otetaan yhteyttä, sillä silloin hänellä on paremmat mahdollisuudet ymmärtää ja hyväksyä se mitä meillä on tarjottavana.
Lääkäri kirjoittaa.
Tämän kirjan sisältämät ajatukset ovat käsitykseni mukaan erittäin tärkeitä ihmisille, jotka ovat riippuvaisia alkoholista.
Sanon tämän oltuani useita vuosia erään maamme vanhimman alkoholin ja huumeiden väärinkäyttäjien hoitoon erikoistuneen sairaalan ylilääkärinä.
Sen tähden otin tyytyväisenä vastaan pyynnön kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, jota näillä sivuilla on käsitelty mestarillisen yksityiskohtaisesti.
Me lääkärit olemme tienneen kauan, että jonkinlainen ”moraalipsykologia” on täysin välttämätön alkoholisteille, mutta tämän tiedon soveltaminen tuotti meille ylivoimaisia vaikeuksia. Huippumodernit vaatimukset ja tieteellinen lähestymistapa kaikkeen eivät ehkä ole opettaneet meitä soveltamaan niitä hyvän voimia, jotka jäävät puhtaaksi viljellyn tietomme ulkopuolelle.
Monta vuotta sitten eräs tämän kirjan kirjoittajista tuli hoitoon sairaalaan ja sai täällä eräitä ajatuksia, joita hän alkoi soveltaa käytäntöön.
Myöhemmin hän pyysi lupaa saada kertoa tarinansa eräille muille potilaille ja me suostuimme, vaikka epäillen. Tapaukset, joita olemme seuranneet ovat olleet erittäin mielenkiintoisia, itse asiassa ne ovat olleet ällistyttäviä. Epäitsekkyys, jota olemme nähneet näissä miehissä, hyödyn tavoittelun täydellinen puuttuminen ja keskinäinen yhteishenki ovat tuottaneet suurta iloa ihmiselle, joka on tehnyt työtä kauan ja vaivalloisesti alkoholistien parissa. Nämä miehet uskovat itseensä ja sitäkin enemmän Voimaan, joka vetää parantumattomia alkoholisteja takaisin kuoleman porteilta.
Alkoholisti on tietenkin vapautettava ruumiillisesta alkoholin tarpeestaan ja tämä edellyttää usein sairaalahoitoa. Vasta sen jälkeen psykologisilla keinoilla voi olla paras mahdollinen teho.
Me uskomme, kuten olemme vuosia sitten tuoneet julki, että alkoholin vaikutus näihin kroonisiin alkoholisteihin on jonkinlainen allergian ilmenemismuoto. Pakonomainen tarve nauttia alkoholia rajoittuu tähän ryhmään, eikä sitä ilmene kohtuullisesti alkoholia käyttävissä ihmisissä. Nämä allergiset henkilöt eivät voi koskaan turvallisesti käyttää alkoholia missään muodossa; ja kun alkoholinkäyttö on tullut heille tavaksi, jota he eivät pysty murtamaan, kun itseluottamus on mennyt, kun he eivät enää usko mihinkään inhimilliseen, heidän ongelmansa kasautuvat sellaiseksi vyyhdiksi, jota on uskomattoman vaikea purkaa.
Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuva voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
Jos jostakusta tuntuu, ettei edellä sanottu ole alkoholisteja hoitavan sairaalan lääkärien arvolle sopivaa, tulkoon kanssamme tulilinjoille näkemään murhenäytelmät, epätoivoiset vaimot, pienten lasten kärsimykset. Kun näiden ongelmien ratkaisemisesta tulee jokapäiväistä työtä, asia joka vaivaa unissakin, kyynisinkään ihminen ei enää ihmettele, miksi olemme hyväksyneet tämän liikkeen ja tuomme sitä. Monien vuosien kokemuksen jälkeen meistä tuntuu, että emme ole tavannet mitään, mikä olisi auttanut enemmän näitä ihmisiä kuntoutumaan niin kuin tämä kehittyvä epäitsekäs yhteisö.
Ihmiset juovat pohjimmiltaan siksi, että he pitävät alkoholin vaikutuksesta. Tähän tunteeseen on vaikea terttua, ja vaikka ihmiset myöntävät, että se on vaarallinen, jonkin ajan kuluttua he eivät erota todellista epätodellisesta. Heille elämä alkoholin vaikutuksen alaisena on ainoata normaalia elämää. He ovat levottomia, hermostuneita ja tyytymättömiä, kunnes he voivat taas kokea helpotusta, jonka muutama ryyppy tuo tullessaan. He näkevät etteivät nuo ryypyt koidu kohtalokkaiksi muille ihmisille. Kun he ovat taas antaneet periksi halulleen, kuten niin monet tekevät ja syntyy pakonomainen tarve, he aloittavat ryyppykauden, joka on meille kaikille tuttu, selviävät, katuvat ja päättävät vakaasti etteivät koskaan enää juo. Tämä toistuu toistumistaan, ja jos ihminen ei koe täydellistä sielullista muutosta, toipumisesta ei ole juuri toiveita.
Toisaalta – ja tämä saattaa vaikuttaa oudolta ihmisestä, joka ei tunne asiaa – kun sielullinen muutos on tapahtunut, ihminen, joka vaikutti tuhoon tuomitulta, jolla oli valtavasti täysin ylivoimaisia ongelmia, pystyykin äkkiä hallitsemaan helposti juomishaluaan, eikä hänen tarvitse ponnistella muuten kuin noudattaakseen eräitä yksinkertaisia ohjeita.
Minulle ovat miehet huutaneet epätoivoissaan ja vilpittömästi: ”Minä en voi jatkaa näin! Minulla on kaikki syy elää! Minun täytyy lopettaa, mutta en voi! Teidän täytyy auttaa minua!
Jos lääkäri on itselleen rehellinen, hänen on tosissaan myönnettävä oma riittämättömyytensä tällainen ongelman edessä. Vaikka hän antaisi kaikkensa, se ei useinkaan riitä. Tuntuu siltä kuin tarvittaisiin enemmän kuin inhimillistä voimaa oleellisen sielullisen muutoksen aikaansaamiseksi. vaikka huomattava joukko ihmisiä on toipunut psykiatristen ponnistelujen tuloksena, meidän lääkärien on pakko myöntää, että emme ole juurikaan pystyneet vaikuttamaan ongelmaan kokonaisuudessaan. On monta ihmistyyppiä, joihin tavanomainen psykologinen lähestymistapa ei tehoa.
En ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka pitävät alkoholismia yksinomaan sielullisen hallinnan kysymyksenä. minulla on ollut potilaanani monia miehiä, jotka ovat esimerkiksi tehneet useita kuukausia työtä jonkin ongelman kimpussa tai valmistelleet tärkeätä kauppaa. Ratkaisun on määrä tapahtua tiettynä päivänä potilaan eduksi. Potilas ottaa lasillisen pari vuorokautta ennen määräpäivää ja pakonomainen tarve juoda voittaa kaiken muun niin, että mies menettää tilaisuutensa. Nämä miehet eivät juo paetakseen, he juovat tarpeeseen, joka ei ole sielullisesti hallittavissa.
Tämä tarve luo monia tilanteita, jotka saavat ihmisen uhraamaan lähes kaiken sen sijaan että taistelisivat tarvetta vastaan.
Alkoholistien luokittelu on erittäin vaikeaa, eikä yksityiskohtainen luokittelu kuulu tämän kirjan piiriin. On tietysti olemassa psykopaatteja, jotka ovat tunne-elämältään epävakaita. Tämä on meille tuttu tyyppi. Nämä miehet vannovat alinomaa lopettavansa juomisen ikiajoiksi. He ovat hyvin katuvaisia ja tekevät monia hyviä päätöksiä, mutta eivät milloinkaan ratkaisua.
Sitten on mies, joka ei tahdo myöntää että hän ei voi juoda. Hän suunnittelee muuttavansa juomatapojaan. Hän vaihtaa lajia ja ympäristöä. Sitten ovat ne, jotka uskovat vuodesta toiseen, että he voivat nauttia alkoholia vaaratta oltuaan jonkin aikaa juomatta. On maanis-depressiivinen tyyppi, jota ystävät kenties kaikkein huonoimmin ymmärtävät ja josta voitaisiin kirjoitta kokonainen luku.
Sitten ovat ne, jotka ovat muuten täysin normaaleja, paitsi siinä miten alkoholi heihin vaikuttaa. He ovat usein kyvykkäitä, älykkäitä ja ystävällisiä ihmisiä.
Kaikilla näillä ja monilla muilla ihmisillä on yksi yhteinen oire: jos he alkavat juoda, heissä syntyy pakonomainen tarve. Tämä ilmiö saattaa olla, kuten me arvelemme, merkki allergiasta, joka erottaa nämä ihmiset muista, tekee heistä erilaisia. Me emme tunne yhtään tapausta, jossa tämä tarve olisi saatu pysyvästi poistetuksi. Me emme osaa ehdottaa muuta kuin täydellistä pidättäytymistä alkoholista.
Tämä mielipide johtaa meidät väistämättä keskelle kiivasta väittelyä. Puolesta ja vastaan on kirjoitettu paljon, mutta lääkärien keskuudessa näyttää vallitsevan yleensä se kanta, että krooniset alkoholistit ovat parantumattomia.
Mikä on ratkaisu? Ehkä vastaan parhaiten kertomalla eräästä kokemuksestani.
Noin vuosi ennen tätä kokemusta luokseni tuotiin eräs mies, joka poti kroonista alkoholismia. Hän oli vasta osittain toipunut vatsaverenvuodosta ja hänen sielulliset kykynsä olivat patologisesti heikkenemässä. Hän oli menettänyt elämässään kaiken arvokkaan ja eli vain – jos niin voi sanoa – juodakseen. Hän myönsi suoraan, että hänellä ei ollut toivoa. Kun alkoholi oli poistettu hänen elimistöstään, havaittiin, että hänessä ei ollut pysyvää aivovauriota. Hän hyväksyi tässä kirjassa esitetyn ohjelman. Vuotta myöhemmin hän tuli tapaamaan minua ja se oli minulle merkillinen kokemus. Tunsin miehen nimeltä, tunnistin osittain hänen piirteensä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivat. Vapisevasta, epätoivoisesta hermorauniosta oli tullut itseluottamusta ja tyytyväisyyttä uhkuva mies. Puhuin hänen kanssaan jonkin aikaa, mutta kertaakaan keskustelun kuluessa minusta ei tuntunut siltä, että olin tavannut tämän miehen aikaisemmin. Hän oli minulle vieras, ja hän lähti. Tapauksesta on kulunut jo kauan, eikä hän ole käyttänyt alkoholia sen jälkeenkään.
Kun mieleni tekee piristäytyä henkisesti, ajattelen usein erästä toista tapausta, jonka tunnettu newyorkilainen lääkäri toi hoitooni. Potilas oli määritellyt itse sairautensa ja pääteltyään tilansa toivottomaksi, hän oli piiloutunut yksinäiseen latoon kuollakseen sillä. Etsintäpartio löysi miehen ja hänen tuotiin luokseni epätoivoisessa tilassa. Ruumiillisen kuntoutuksen jälkeen hän keskusteli kanssani ja sanoi suoraan, että hänestä hoito oli ollut täysin turhaa ellen minä pystyisi vakuuttamaan häntä siitä, että hänellä olisi ”tahdonvoimaa” vastustaa juomisen yllykettä. Kukaan ei ollut saanut häntä uskomaan sitä tähän mennessä.
Hänen alkoholiongelmansa oli niin monimutkainen ja hänen epätoivonsa niin syvä, että hänen ainoa toivonsa oli ”moraalipsykologia” meidän käsityksemme mukaan niin kuin me sitä silloin kutsuimme, ja epäilimme olisiko siitäkään apua.
Mutta tämän kirjan ajatukset tehosivat häneen ”kuin häkä”. Hän ei ole nauttinut alkoholia moneen vuoteen. Olen tavannut häntä silloin tällöin ja hän on mies, joka kelpaa malliksi muille.
Neuvon vilpittömästi jokaista alkoholistia lukemaan tämän kirjan. Vaikka alkoholisti avaisi kirjan pilkallisin mielin, voi olla että hän rukoilee ennen kuin on päässyt loppuun.
William D. Silkworth lääket. Tri
Suomen AA - Kustannus R.Y (Kirjasta “Nimettömät Alkoholistit” kahdeksas painos s. 24-30)
Niille joita asia koskee.
Olen erikoistunut monia vuosia alkoholismin hoitoon.
Vuonna 1934 minulla oli hoidossani potilas, joka huolimatta siitä, että hän oli ollut menestyvä liikemies, oli alkoholisti, sellainen tapaus, jota olin oppinut pitämään toivottomana.
Kolmannen hoitojakson aikana hän omaksui eräitä ajatuksia, jotka koskivat mahdollisuutta toipua. Pyrkiessään kuntoutumaan hän alkoi esittää näkemyksiään muille alkoholisteille ja painotti, että näiden oli tehtävä samoin. Tältä pohjalta on syntynyt nopeasti kasvava yhteisö, joka kokoaa piiriinsä nämä miehet ja heidän perheensä. Näyttää siltä, että tämä mies ja satakunta hänen kaltaistaan on todellakin toipunut.
Tiedän henkilökohtaisesti parikymmentä tapausta, joissa kaikki muut menetelmät olivat epäonnistuneet täydellisesti.
Näillä tosiasioilla on ilmeisesti huomattava lääketieteellinen merkitys. Tälle yhteisölle ominaisen nopean muutoksen suomat mahdollisuudet aloittavat uuden aikakauden alkoholismin historiassa. Näille ihmisillä saattaa olla lääke tuhansille samankaltaisille.
Voitte luottaa täysin kaikkeen, mitä he sanovat itsestään.
Teidän,
William D. Silkworth, lääket. tri
Lääkärin joka pyynnöstämme antoi meille tämän kirjelmän, on ystävällisesti laajentanut lausuntoaan. Julkaisemme sen edempänä. Tässä lausunnossa hän vahvistaa sen minkä me, jotka olemme kärsineet alkoholismin piinan, tiedämme – että, alkoholistin ruumis on yhtä epänormaali kuin hänen mielensä. Meitä ei tyydyttänyt väite, että emme osanneet hillitä juomistamme, koska olimme sopeutumattomia, koska pakenimme todellisuutta, koska olimme suorastaan sielullisesti vajavaisia. Jossakin määrin tämä kaikki piti paikkansa, eräiden kohdalla jopa suuressa määrin. Mutta olemme varmoja siitä, että myös ruumiimme on sairas. Pidämme vajavaisena sellaista käsitystä alkoholismista, joka jättää pois ruumiillisen tekijän.
Lääkärin teoria siitä, että me olemme alkoholille allergisia, liikaherkkiä, on meistä kiinnostava. Koska olemme maallikoita, meidän mielipiteemme tästä oletuksesta ei ehkä paina paljon. Mutta entisinä ongelmajuojina voimme sanoa, että tässä käsityksessä on järkeä. Se selittää monia sellaisia asioita, joita emme muuten ymmärrä.
Vaikka ratkaisumme toimii hengellisellä tasolla ja perustuu muiden auttamiseen, me kannatamme alkoholistin sijoittamista sairaalahoitoon, jos hän on poissa tolaltaan ja sekava. Useimmiten on välttämätöntä, että miehen aivot kirkastuvat, ennen kuin häneen otetaan yhteyttä, sillä silloin hänellä on paremmat mahdollisuudet ymmärtää ja hyväksyä se mitä meillä on tarjottavana.
Lääkäri kirjoittaa.
Tämän kirjan sisältämät ajatukset ovat käsitykseni mukaan erittäin tärkeitä ihmisille, jotka ovat riippuvaisia alkoholista.
Sanon tämän oltuani useita vuosia erään maamme vanhimman alkoholin ja huumeiden väärinkäyttäjien hoitoon erikoistuneen sairaalan ylilääkärinä.
Sen tähden otin tyytyväisenä vastaan pyynnön kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, jota näillä sivuilla on käsitelty mestarillisen yksityiskohtaisesti.
Me lääkärit olemme tienneen kauan, että jonkinlainen ”moraalipsykologia” on täysin välttämätön alkoholisteille, mutta tämän tiedon soveltaminen tuotti meille ylivoimaisia vaikeuksia. Huippumodernit vaatimukset ja tieteellinen lähestymistapa kaikkeen eivät ehkä ole opettaneet meitä soveltamaan niitä hyvän voimia, jotka jäävät puhtaaksi viljellyn tietomme ulkopuolelle.
Monta vuotta sitten eräs tämän kirjan kirjoittajista tuli hoitoon sairaalaan ja sai täällä eräitä ajatuksia, joita hän alkoi soveltaa käytäntöön.
Myöhemmin hän pyysi lupaa saada kertoa tarinansa eräille muille potilaille ja me suostuimme, vaikka epäillen. Tapaukset, joita olemme seuranneet ovat olleet erittäin mielenkiintoisia, itse asiassa ne ovat olleet ällistyttäviä. Epäitsekkyys, jota olemme nähneet näissä miehissä, hyödyn tavoittelun täydellinen puuttuminen ja keskinäinen yhteishenki ovat tuottaneet suurta iloa ihmiselle, joka on tehnyt työtä kauan ja vaivalloisesti alkoholistien parissa. Nämä miehet uskovat itseensä ja sitäkin enemmän Voimaan, joka vetää parantumattomia alkoholisteja takaisin kuoleman porteilta.
Alkoholisti on tietenkin vapautettava ruumiillisesta alkoholin tarpeestaan ja tämä edellyttää usein sairaalahoitoa. Vasta sen jälkeen psykologisilla keinoilla voi olla paras mahdollinen teho.
Me uskomme, kuten olemme vuosia sitten tuoneet julki, että alkoholin vaikutus näihin kroonisiin alkoholisteihin on jonkinlainen allergian ilmenemismuoto. Pakonomainen tarve nauttia alkoholia rajoittuu tähän ryhmään, eikä sitä ilmene kohtuullisesti alkoholia käyttävissä ihmisissä. Nämä allergiset henkilöt eivät voi koskaan turvallisesti käyttää alkoholia missään muodossa; ja kun alkoholinkäyttö on tullut heille tavaksi, jota he eivät pysty murtamaan, kun itseluottamus on mennyt, kun he eivät enää usko mihinkään inhimilliseen, heidän ongelmansa kasautuvat sellaiseksi vyyhdiksi, jota on uskomattoman vaikea purkaa.
Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuva voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
Jos jostakusta tuntuu, ettei edellä sanottu ole alkoholisteja hoitavan sairaalan lääkärien arvolle sopivaa, tulkoon kanssamme tulilinjoille näkemään murhenäytelmät, epätoivoiset vaimot, pienten lasten kärsimykset. Kun näiden ongelmien ratkaisemisesta tulee jokapäiväistä työtä, asia joka vaivaa unissakin, kyynisinkään ihminen ei enää ihmettele, miksi olemme hyväksyneet tämän liikkeen ja tuomme sitä. Monien vuosien kokemuksen jälkeen meistä tuntuu, että emme ole tavannet mitään, mikä olisi auttanut enemmän näitä ihmisiä kuntoutumaan niin kuin tämä kehittyvä epäitsekäs yhteisö.
Ihmiset juovat pohjimmiltaan siksi, että he pitävät alkoholin vaikutuksesta. Tähän tunteeseen on vaikea terttua, ja vaikka ihmiset myöntävät, että se on vaarallinen, jonkin ajan kuluttua he eivät erota todellista epätodellisesta. Heille elämä alkoholin vaikutuksen alaisena on ainoata normaalia elämää. He ovat levottomia, hermostuneita ja tyytymättömiä, kunnes he voivat taas kokea helpotusta, jonka muutama ryyppy tuo tullessaan. He näkevät etteivät nuo ryypyt koidu kohtalokkaiksi muille ihmisille. Kun he ovat taas antaneet periksi halulleen, kuten niin monet tekevät ja syntyy pakonomainen tarve, he aloittavat ryyppykauden, joka on meille kaikille tuttu, selviävät, katuvat ja päättävät vakaasti etteivät koskaan enää juo. Tämä toistuu toistumistaan, ja jos ihminen ei koe täydellistä sielullista muutosta, toipumisesta ei ole juuri toiveita.
Toisaalta – ja tämä saattaa vaikuttaa oudolta ihmisestä, joka ei tunne asiaa – kun sielullinen muutos on tapahtunut, ihminen, joka vaikutti tuhoon tuomitulta, jolla oli valtavasti täysin ylivoimaisia ongelmia, pystyykin äkkiä hallitsemaan helposti juomishaluaan, eikä hänen tarvitse ponnistella muuten kuin noudattaakseen eräitä yksinkertaisia ohjeita.
Minulle ovat miehet huutaneet epätoivoissaan ja vilpittömästi: ”Minä en voi jatkaa näin! Minulla on kaikki syy elää! Minun täytyy lopettaa, mutta en voi! Teidän täytyy auttaa minua!
Jos lääkäri on itselleen rehellinen, hänen on tosissaan myönnettävä oma riittämättömyytensä tällainen ongelman edessä. Vaikka hän antaisi kaikkensa, se ei useinkaan riitä. Tuntuu siltä kuin tarvittaisiin enemmän kuin inhimillistä voimaa oleellisen sielullisen muutoksen aikaansaamiseksi. vaikka huomattava joukko ihmisiä on toipunut psykiatristen ponnistelujen tuloksena, meidän lääkärien on pakko myöntää, että emme ole juurikaan pystyneet vaikuttamaan ongelmaan kokonaisuudessaan. On monta ihmistyyppiä, joihin tavanomainen psykologinen lähestymistapa ei tehoa.
En ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka pitävät alkoholismia yksinomaan sielullisen hallinnan kysymyksenä. minulla on ollut potilaanani monia miehiä, jotka ovat esimerkiksi tehneet useita kuukausia työtä jonkin ongelman kimpussa tai valmistelleet tärkeätä kauppaa. Ratkaisun on määrä tapahtua tiettynä päivänä potilaan eduksi. Potilas ottaa lasillisen pari vuorokautta ennen määräpäivää ja pakonomainen tarve juoda voittaa kaiken muun niin, että mies menettää tilaisuutensa. Nämä miehet eivät juo paetakseen, he juovat tarpeeseen, joka ei ole sielullisesti hallittavissa.
Tämä tarve luo monia tilanteita, jotka saavat ihmisen uhraamaan lähes kaiken sen sijaan että taistelisivat tarvetta vastaan.
Alkoholistien luokittelu on erittäin vaikeaa, eikä yksityiskohtainen luokittelu kuulu tämän kirjan piiriin. On tietysti olemassa psykopaatteja, jotka ovat tunne-elämältään epävakaita. Tämä on meille tuttu tyyppi. Nämä miehet vannovat alinomaa lopettavansa juomisen ikiajoiksi. He ovat hyvin katuvaisia ja tekevät monia hyviä päätöksiä, mutta eivät milloinkaan ratkaisua.
Sitten on mies, joka ei tahdo myöntää että hän ei voi juoda. Hän suunnittelee muuttavansa juomatapojaan. Hän vaihtaa lajia ja ympäristöä. Sitten ovat ne, jotka uskovat vuodesta toiseen, että he voivat nauttia alkoholia vaaratta oltuaan jonkin aikaa juomatta. On maanis-depressiivinen tyyppi, jota ystävät kenties kaikkein huonoimmin ymmärtävät ja josta voitaisiin kirjoitta kokonainen luku.
Sitten ovat ne, jotka ovat muuten täysin normaaleja, paitsi siinä miten alkoholi heihin vaikuttaa. He ovat usein kyvykkäitä, älykkäitä ja ystävällisiä ihmisiä.
Kaikilla näillä ja monilla muilla ihmisillä on yksi yhteinen oire: jos he alkavat juoda, heissä syntyy pakonomainen tarve. Tämä ilmiö saattaa olla, kuten me arvelemme, merkki allergiasta, joka erottaa nämä ihmiset muista, tekee heistä erilaisia. Me emme tunne yhtään tapausta, jossa tämä tarve olisi saatu pysyvästi poistetuksi. Me emme osaa ehdottaa muuta kuin täydellistä pidättäytymistä alkoholista.
Tämä mielipide johtaa meidät väistämättä keskelle kiivasta väittelyä. Puolesta ja vastaan on kirjoitettu paljon, mutta lääkärien keskuudessa näyttää vallitsevan yleensä se kanta, että krooniset alkoholistit ovat parantumattomia.
Mikä on ratkaisu? Ehkä vastaan parhaiten kertomalla eräästä kokemuksestani.
Noin vuosi ennen tätä kokemusta luokseni tuotiin eräs mies, joka poti kroonista alkoholismia. Hän oli vasta osittain toipunut vatsaverenvuodosta ja hänen sielulliset kykynsä olivat patologisesti heikkenemässä. Hän oli menettänyt elämässään kaiken arvokkaan ja eli vain – jos niin voi sanoa – juodakseen. Hän myönsi suoraan, että hänellä ei ollut toivoa. Kun alkoholi oli poistettu hänen elimistöstään, havaittiin, että hänessä ei ollut pysyvää aivovauriota. Hän hyväksyi tässä kirjassa esitetyn ohjelman. Vuotta myöhemmin hän tuli tapaamaan minua ja se oli minulle merkillinen kokemus. Tunsin miehen nimeltä, tunnistin osittain hänen piirteensä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivat. Vapisevasta, epätoivoisesta hermorauniosta oli tullut itseluottamusta ja tyytyväisyyttä uhkuva mies. Puhuin hänen kanssaan jonkin aikaa, mutta kertaakaan keskustelun kuluessa minusta ei tuntunut siltä, että olin tavannut tämän miehen aikaisemmin. Hän oli minulle vieras, ja hän lähti. Tapauksesta on kulunut jo kauan, eikä hän ole käyttänyt alkoholia sen jälkeenkään.
Kun mieleni tekee piristäytyä henkisesti, ajattelen usein erästä toista tapausta, jonka tunnettu newyorkilainen lääkäri toi hoitooni. Potilas oli määritellyt itse sairautensa ja pääteltyään tilansa toivottomaksi, hän oli piiloutunut yksinäiseen latoon kuollakseen sillä. Etsintäpartio löysi miehen ja hänen tuotiin luokseni epätoivoisessa tilassa. Ruumiillisen kuntoutuksen jälkeen hän keskusteli kanssani ja sanoi suoraan, että hänestä hoito oli ollut täysin turhaa ellen minä pystyisi vakuuttamaan häntä siitä, että hänellä olisi ”tahdonvoimaa” vastustaa juomisen yllykettä. Kukaan ei ollut saanut häntä uskomaan sitä tähän mennessä.
Hänen alkoholiongelmansa oli niin monimutkainen ja hänen epätoivonsa niin syvä, että hänen ainoa toivonsa oli ”moraalipsykologia” meidän käsityksemme mukaan niin kuin me sitä silloin kutsuimme, ja epäilimme olisiko siitäkään apua.
Mutta tämän kirjan ajatukset tehosivat häneen ”kuin häkä”. Hän ei ole nauttinut alkoholia moneen vuoteen. Olen tavannut häntä silloin tällöin ja hän on mies, joka kelpaa malliksi muille.
Neuvon vilpittömästi jokaista alkoholistia lukemaan tämän kirjan. Vaikka alkoholisti avaisi kirjan pilkallisin mielin, voi olla että hän rukoilee ennen kuin on päässyt loppuun.
William D. Silkworth lääket. Tri
Suomen AA - Kustannus R.Y (Kirjasta “Nimettömät Alkoholistit” kahdeksas painos s. 24-30)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kirjoituksesta uhkuu toivo ja luottamus..oikein lämmittävää lukea...