Sekarotuinen alle vuoden ikäinen koiravauvamme lähti vihreämmille laitumille 19.12. päästyään irti ja juostuaan viereisellä tiellämme olleen auton alle. Vaikka koiruus ei kauaa ehtinyt perheessämme olla, sitä rakastettiin paljon, ja menetys tuntuu hyvin raskaalta. Itse olen koittanut suhtautua asiaan reippaasti, koska isälleni koiran menetys oli todella kova paikka. Tämä oli kolmas kerta eläessäni, kun olen nähnyt isäni itkevän.
Itseni oli vaikea palata tänään kotiin ja nähdä koiratarha tyhjänä, jouluvaloin koristeltuna. Pakastin on täynnä koiran herkkuluita ja roskakori on vieläkin täynnä syötyjä sukkia. Talo on täynnä merkkejä elämästä, joka sammui aivan liian varhain.
Itse uskon pääseväni asian yli alkujärkytyksen ja totuttelun jälkeen, mutta olen huolestunut isästäni. Lähden todennäköisesti ensi syksynä opiskelemaan, ja minusta tuntuu kurjalta ajatella, että isä jää yksin kotiin menyksen muistot seuranaan. Koira oli hänelle hyvin rakas ja yhdessä he viettivät paljon aikaa lenkitellen ja metsäreissuilla samoten. Ajan kanssa tietysti elämä helpottuu, mutta mikä tässä vaiheessa auttaisi pääsemään suurimman surun ja kaipuun yli?
Muita lemmikkejä meillä ei ole, koska oma kissatyttöni menehtyi alkusyksystä synnytyshalvaukseen (pennut syntyivät keskosina ja menehtyivät myös). Tällainen joululahja tuntuu hyvin kurjalta, etenkin kun edessä saattaa olla vielä koiran yli ajaneen kuljettajan auton korjauskustannusten maksaminen.
Hyviä neuvoja otettaisiin nyt vastaan, miten meidän isän hännän saisi edes vähän nousemaan? :/
Itseni oli vaikea palata tänään kotiin ja nähdä koiratarha tyhjänä, jouluvaloin koristeltuna. Pakastin on täynnä koiran herkkuluita ja roskakori on vieläkin täynnä syötyjä sukkia. Talo on täynnä merkkejä elämästä, joka sammui aivan liian varhain.
Itse uskon pääseväni asian yli alkujärkytyksen ja totuttelun jälkeen, mutta olen huolestunut isästäni. Lähden todennäköisesti ensi syksynä opiskelemaan, ja minusta tuntuu kurjalta ajatella, että isä jää yksin kotiin menyksen muistot seuranaan. Koira oli hänelle hyvin rakas ja yhdessä he viettivät paljon aikaa lenkitellen ja metsäreissuilla samoten. Ajan kanssa tietysti elämä helpottuu, mutta mikä tässä vaiheessa auttaisi pääsemään suurimman surun ja kaipuun yli?
Muita lemmikkejä meillä ei ole, koska oma kissatyttöni menehtyi alkusyksystä synnytyshalvaukseen (pennut syntyivät keskosina ja menehtyivät myös). Tällainen joululahja tuntuu hyvin kurjalta, etenkin kun edessä saattaa olla vielä koiran yli ajaneen kuljettajan auton korjauskustannusten maksaminen.
Hyviä neuvoja otettaisiin nyt vastaan, miten meidän isän hännän saisi edes vähän nousemaan? :/
Vastaukset 4
Vanhimmat
kun hommaat uuden koiran. Niin tein minäkin- pari vkoa sitten piti kettuterrieri viedä lääkäriin vika kertaa... no viikkoa myöhemmin löysin samanmoisen, mutta 8 vuotta nuoremman.
Touhua riittää, ja kiva tulla töistä kotiin kun tää ottaa spurtin ja hyppää syliin.
Se on kova paikka kun joutuu luopuun lemmikistään.
Mutta ei elämä siihen lopu, se jatkuu.
Ja sen ilon jaan tämän uuden ystäväni ja perheenjäseneni kanssa. Nyt se nukkuu tos vieres, mutta vain koiran unta.
Mikäpä olisi teillekin parempi joulu, kuin siellä olis taas jokin karvaturri nuuhkimassa paikoja- ja kömpimässä viereen yöksi.
koiran kuolemasta on noin vähän aikaa, niin uusi pentu toisi vain pahaa mieltä ja ikävää pintaan. ei leskikään ota suruaikana uutta miestä, vaikkei nyt ihan sama asia olisikaan. joillain auttaa mutta itse en ainakaan pysty ottamaan toista koiraa heti rakkaan koirani kuoltua. en ole aloittaja
Olen myös vähän skeptinen uuden koiran hommaamisen suhteen.. Meillä oli sekarotuinen koira lapsuudestani asti, joka lähes 15 vuoden eläkeiässä jouduttiin sairauden takia lopettamaan. Kuolema ei tullut niin yllättäen, mutta oli silti hyvin raskas kokemus isälleni ja uusi koiramme hankittiin vasta vuosia eläkeläiskoiran kuoleman jälkeen.
En usko, että isäni pystyy vielä vähään aikaa edes miettimään uutta koiraa. Itse olen miettinyt kahden kissan hankkimista keväällä, kun poikueita alkaa taas tulla naapuriin. Hieman elämää ja rakastettavaa taloon. Isäni vaan on aina ollut hyvin kissavastainen, vaikka hyvin eläinrakas onkin. :/ Voi olla, että ei siedä edes ajatusta kissoista, mutta itse kovasti kaipaisin tassujen tepastetta kotiin.
Tuo tuntuu varmasti todella järkyttävältä ja on teille kova paikka.
Muistakaa kumminkin tämä seuraava sanonta, joka on todellista: >>tuska häviää aikanaan, rakkaus ei koskaan.>> Koiranne merkitsi teille paljon, mutta mieli ei saa olla sen takia loputtomiin aivan maassa. On kunnioitettava koiraa ja ajateltava, että jos nyt jäätte suremaan pitkiksi ajoiksi ja päätätte olla hankkimatta koiraa enää milloinkaan jatkossa, koiranne katsoisi taivaastaan ihmisen ajatuskulmasta surunne olevan hänen syytään.
Pilaatte oman elämänne turhaan, jos pidätte suuresti koirista ja meinaatte tämän tapauksen takia päättää koirahistorianne tähän paikkaan. Ette saa unohtaa teille rakasta koiraa, eikä yksikään toinen koira pysty peittämään tähän menettämäänne koiraan kohdistuvaa rakkautta. Tarkoitan tällä sitä, että teillä on taivaallinen oikeus hankkia uusi koira, mutta se ei ole sitä varten, että ikävyys toista koiraa kohtaan laantuisi.
Ajatelkaa sitä tosiasiaa, että rakastatte koiraanne ikuisesti, mutta sen takia ette voi tuomita elämänne tulevaisuuden onnellisia asioita.
Jos joku koira tulevaisuudessa tarvitsee teitä ja teillä on mahdollisuus tarjota sille koiralle hyvä elämä ja pidätte siitä koirasta, voitte ottaa sen koiran tuosta onnettomuustilanteesta huolimatta. Äsköinen koiranne kuuluu teidän rakkaiden joukkoon joka tapauksessa.
Olet tuonut esille sen tosiasian, että sinulla ja isälläsi on todella lämpimät tunteet. Tunteellinen ihminen ei ohita koiransa menetystä ilman suurta susemista, eikä unohda menettämäänsä koiraa koskaa. Ei, vaikka mitä tulisi vastaan.
T: Sussex spaniel